Kulttuuri

Yli vuotta valmistumiseni jälkeen sain vihdoinkin varattuani itselleni seremoniapäivämäärän ja piipahdin viime viikonloppuna Oxfordiin vannoman latinaksi BA-valan (asiaankuuluvan koomiseen kaapuun pukeutuneena). Tuhottuamme lounaalla melkolailla viiniä ja perheen piirissä pullon samppanjaa, vanhempani vetäytyivät iltapäivällä hotelleilleen lepäämään. Minä toteutin opiskeluaikojen kunniaksi vielä kerran mieliharrastustani: menin hiprakassa kirjakauppaan.

Kun juon, minua vaivaa usein monomania, ja tällä kertaa hurahdin virallisiin jatko-osiin. Geraldine McCaughreanin Peter Pan in Scarlet, joka ilmestyi jo viime vuonna, tarttui mukaan, kuten myöskin tuoreet Hilary McKayn Wishing For Tomorrow – F.H. Burnettin Pikku Prinsessan jatko-osa – ja Return to the Hundred Acre Wood, David Benedictusin upouusi Nalle Puh. Artemis Fowl-kirjailija Eoin Colferin uuden Linnunradan käsikirja-jatko-osan kohdalla päätin odottaa pokkaria. Dacre Stokerin virallinen uusi Dracula: The Undead jäi ostamatta lähinnä, koska kirjailijan nimi on Dacre, mikä on minusta Stokerin perikunnassa todella noloa täysin riippumatta siitä saako miesraukka syyttää valinnasta itseään vai vanhempiaan. Olisin mielelläni vaahdonnut tästä myös tuntemattomille, mutta lähellä ei onneksi seisonut ketään.

Kuvittelen välillä vainoharhaisesti, että kirja-alan kehitys on seurausta kustantamoiden horjuvasta asemasta suurissa mediataloissa. On syy sitten mikä tahansa, kirjoja myydään nykyään mieluiten samalla tavalla kuin elokuvia – julkkiksen naamalla, iskevällä konseptilla, tai tutulla sisällöllä. Oxfordin Blackwellsin lastenosastolla Snakes on a Plane tai Alien vs. Predator -tyyppistä konseptimeininkiä kuvitti esimerkiksi parhaiten Vampirates -niminen kirjasarja, jonka hahmot ovat ilmeisesti sekä vampyyrejä, että merirosvoja. Minusta tämä on nerokasta. Mutta minä olenkin kulutuskirjallisuuden, tai kuten yleensä sanotaan, roskan suuri ystävä.

Monet ovat huolissaan, että nopeasti tuotettu sarjakirjallisuus ja nostalgia-narkkareille tuotetut jatko-osat syövät lukijakunnalta kyvyn lukea haastavampaa kirjallisuutta tarina kerrallaan. Toiset sanovat, että kaikki lukeminen lisää lukuintoa. Mutta ainakin uusi Nalle Puh oli sen verran pliisu kokemus, ettei tehnyt lainkaan mieli tilata hienoja Puh-kirjapaketteja, joita loppusivuilla mainostettiin. Peter Pan in Scarlet on toisaalta huima, ehkä jopa nerokas. Olen vasta puolessa välissä, koska ryhdyin about kolmanneksen kohdalla säästelemään ja hidastelemaan. Saatankin joutua lukemaan myös molemmat edelliset osat uudestaan.

Matkalla lentokentälle huomasin, että Andrew Lloyd Webberiltä on tulossa jatko-osa Phantom of the Opera -musikaaliin. Gaston Leroux ei aikoinaan paljastanut mitä hahmoille tapahtuu, mutta Fredrick Forsyth julkaisi jo vuonna 1997 (Webberin "hyväksymän", juridisesti epäselvistä syistä) Phantom of Manhattan-romaanin, johon uusi musikaali Love Never Dies ilmeisesti perustuu. En tiedä lukiko kukaan sitä silloin, mutta kirjaa saa jo kaupoista. Taas.

Salo
Kirjallisuus

Turkka Hautalan esikoisromaani Salo on antropologinen tutkielma suomalaisen pikkukaupungin asukkaista. Nakkikiskanaisen, lehdenjakajan, kebab-yrittäjän, kännykkätehtaan pomomiehen, narkkarin ja muutaman muun tarinat risteävät Salon harmaissa maisemissa. Jokainen ihmiskohtalo saa paikkansa parrasvaloissa ja edellisen tarinan sivuhenkilö siirtyy seuraavassa luvussa pääosaan.

Tarinat ovat hirveän lakonisia ja hirveän hauskoja. Ihmiset elävät samassa kaupungissa, jopa samassa talossa, mutta eivät kohtaa toisiaan, vaan liukuvat toistensa ohi – tsehovilaisuutta suomalaisittain. Hautala rakentaa hahmonsa herkullisesti ja osoittaa, että jumala on yksityiskohdissa. Lukija ymmärtää välittömästi, millainen on luonteeltaan ja ulkonäöltään mies, ”vältti kymmeniä koulun liikuntatunteja unohtamalla verkkarit kotiin”.

Kaikki täyspäiset ihmiset ovat häipyneet pikkukaupungista – uppoavan laivan voi jättää, jos tietää pysyvänsä pinnalla. Täyspäisin kaupunkiin jäänyt on täydellisesti suomalaistunut Irakin kurdi, jonka isä vaatii tätä puhumaan huonoa suomea kebab-tilauksia toimittaessaan, suomalaiset kun haluavat kebabinsa mausteeksi eksotiikkaa. Lehdenjakaja-abitytön tarina on tuttu kaikille pikkukaupunkiteineille: vain ajatus siitä, että pian pääsee pois, auttaa jaksamaan. Ja tieto/luulo siitä, että pelkkä poispääsy tekee onnelliseksi. Tarinat muistuttavat paikoin liikaakin – olisiko kokonaisuus hyötynyt yhdestä hieman valoisammasta tapauksesta?

Hautala sukkuloi vaivatta eri-ikäisten ja -taustaisten ihmisten maailmassa. Hän kirjoittaa nuoren aikuisen suuhun sopivaa kieltä harvinaisen hyvin – seikka, johon moni on kiusallisella tavalla kompastunut. Myös salon murretta on ihana lukea, eritoten kylähullu Hattuleidin turskahduksia.

Romaani kannattaa paitsi ostaa ja lukea, myös säilyttää. Viidenkymmenen vuoden päästä se annetaan lapsenlapselle rippilahjaksi ja kehotetaan lukemaan, millaista elämä oli silloin kun mummu oli nuori.

Kirjamessut
Kirjallisuus

Kirjamessut ovat monella tapaa surullinen tapahtuma. Kerran vuodessa kaivetaan koloistaan Suomen esiintymiskyvyttömimmät ja -haluttomimmat ihmiset ja istutetaan heidät väkisin yleisömassan eteen punastelemaan ja änkyttämään onnettoman haastattelijan johdolla. Tämä siis parhaassa tapauksessa.

Messulavoille nimittäin päästetään vain ne, joiden voidaan edes mielikuvituksessa odottaa vetävän kuulijoita. Kustantamojen ja kirjakauppojen omille pikkulavoille sen sijaan kärrätään kaikki kyseisen puljun vielä jotakuinkin hengittävät ja liikuntakykyiset kirjailijat. Kirjamessuilla vallitseekin erittäin epätasa-arvoinen tilanne: yleisöä kiinnostavat puhujat, noin 10 % esiintyjistä, vetävät salit täyteen ja käytävät tukkoon. Loput puhuvat tyhjille seinille, mikä on vallan kiusallista sekä heille itselleen että ohi kiirehtivälle messuvieraalle.

On sydäntäsärkevää nähdä, kuinka kirjailijaparat pannaan väkisin mumisemaan kirjaostoksia suorittavan väkijoukon taustalla. Kukaan ei pysähdy kuuntelemaan. Sitten heidät siirretään nimikirjoituspöydän taakse siltä varalta, että joku olisi ostanut heidän uuden romaaninsa ja haluaisi siihen omistuskirjoituksen. Turhaan. Tekee mieli ostaa kirja siksi, että kirjailijalla olisi edes yksi omistuskirjoitus kirjoitettavana. Ehkä kirjakaupat yrittävät saada meidät ostamaan kirjoja säälistä.

Ja mistä ne haastattelijat kaivetaan? Todistin tilannetta, jossa Paavo Lipponen puhui yksityisesti minulle ja sanomalehden kuvaajalle. (Se oli hyvin pelottava kokemus.) Lipposen luulisi kiinnostavan kansaa, mutta haastattelija pitkästytti jopa Lipposta itseään kysymällä seuraavan kysymyksen:
”Mikä on urheilun merkitys elämässäsi?”

Kyllä, kirjailijoiden joukosta löytyy myös hyviä esiintyjiä. (Kuten Anna-Leena Härkönen, joka ei tänä vuonna esiinny.) Mutta kovin vähän. Nämä ihmiset ovat kirjoitetun kielen ammattilaisia, jotka eivät halua eivätkä osaa olla lavalla. Mahtava kirja vesittyy, kun kuulee kirjailijan puhuvan höpöjä sen syntyprosessista haparoiden ja henkeä haukkoen.

Vihonviimeinen virhe on mennä kuuntelemaan paneelikeskustelua. Kirjamessujen paneelin tyypillinen kokoonpano:
- B-luokan scifi-kirjailija, joka on jotenkin saatu huijattua Suomeen asti
- Suomen ainoa nörtti, joka kyseistä kirjailijaa lukee
- Jonkin nörälehden toimitussihteeri (usein sama henkilö kuin edellä)
- Suomentaja, joka on vuonna 1978 suomentanut kirjailijan novellin Jyväskylän yliopiston Start Trek –kerhon lehden kevätpainokseen

Sama toistuu muissa genreissä. Voi pojat, enpä malta odottaa lauantain paneelikeskustelua Deckaren som möjlighet och utmaning, jota tähdittävät Inger Frimansson, Johan Theorin ja Marianne Peltomaa.

LuXus-kabaree
Musiikki ja teatteri

Luxus-kabaree on neljän näyttelijän, neljän muusikon ja neljän tanssijan show, joka on paras katsoa kahden promillen humalassa. Sen tietävät tekijät itsekin, onhan esityspaikaksi valittu ravintola ja esitysajankohdaksi pikkujoulukausi.

Tuntisessa showssa näyttelijät Lari Halme, Heidi Lindén ja Mari Turunen sekä muusikko Sami Hintsanen laulavat ja sketseilevät. Mukaan mahtuu sketsihelmiä, kuten supersankari Kaneliässän tarina, rokkitähti Paul Stanley Cupin ostos-tv (myynnissä mm. jalka, jonka voi asettaa vahvistimelle, sekä aidon AC/DC-soundin takaava kivespuristin) sekä henkilökohtainen navigaattori niille, jotka ovat kadottaneet elämänsä suunnan.

Tekijät tietävät erinomaisesti, että Lari Halme on shown kirkkain tähti. Hän saa eniten estradiaikaa ja syystä: yleisö hirnui sujuvalle stand upille ja antoi mojovat aplodit laulunumeroille. Sami Hintsanen jäi hieman kiusallisesti musavisajuontajakollegansa varjoon. Heidi Lindén laulaa kuin (langennut) enkeli, mutta koomikon kyvyt kaipaavat vielä hiomista.

Musiikkinumerot olivat lahjakkaiden pop-laulajien kovatasoista karaokea. Discobiiseissä oli meininkiä, mutta Bond-tunnarikimarassa mentiin huolella myötähäpeän puolelle.

Vaan onko kabareessa luxusta? Show mainostaa olevansa häpeämättömän pinnallinen, mutta harvoinpa ravintolakabareet mitään Das älteste Systemprogramm des deutschen Idealismus -dramatisointeja ovat. Luksusta (vähintäänkin parodiana) showssa ovat upea puvustus ja pari sketsiä (kuten Ihmistenvälityspalvelu, josta uraohjukset voivat käydä hakemassa sopivat isovanhemmat jälkikasvulleen). Myös hinta kipuaa luksuksen puolelle, 36 euroa istumapaikat 34 seisten.

Heikoin lenkki showssa ovat tanssijat. Hot Gossip Dancers –tanssiryhmän suoritus oli kuin yläasteen joulujuhlasta. Erityisesti pehmopornokohdissa yleisö tuijotteli kiusaantuneina lattiaa. Tämä ongelma, kuten kaikki kabareen heikot hetket, unohtunee kun alla on kuusi annosta ilmaista viinaa.

Hautausmaan Poika
Kirjallisuus

Kun Neil Gaimania sanotaan neroksi, viitataan hänen sarjakuvatuotantoonsa. Romaanit ovat olleet vähän sinne päin – huimaavasta mielikuvituksesta saadaan maistiaisia, mutta jättipottia ei ole osunut kohdalle.

Hautausmaan poika on Gaimanin toinen nuortenromaani. Se operoi Gaimanin kotikentällä - uuskumman maailmassa, elämän ja kuoleman, tämän maailman ja tuonpuoleisen rajamailla - samaan tapaan kuin edellinen nuortenkirja Coraline varjojen talossa.

Isä, äiti ja tytär murhataan. Mutta yksi murha jää tekemättä. Kaksivuotias poika pääsee sattumalta pakoon ja päätyy hautausmaalle. Hautausmaan väki, kummitukset ja epäkuolleet, ottaa hänet suojelukseensa ja kasvatettavakseen. Poika, Ei-kukaan Owens eli Eikku, oppii kummittelutaitoja ja kokee seikkailuja tuonpuoleisessa, mutta kaipaa elävien pariin. Eikkua aletaan valmentaa kohtaamaan eläviä ihmisiä ja lopulta myös perheensä murhaaja.

On helppo nähdä, mikä esiteiniä kirjassa viehättää. Välillä painiskellaan lukijaa koskettavien kasvukipujen kanssa ja pannaan koulukiusaajat kuriin kummittelemalla (kukapa ei olisi halunnut tehdä niin). Välillä toteutetaan Suurta Kohtaloa, joka Eikun varalle on määrätty, tanssitaan karmeankaunista kuolemantanssia tai ratsastetaan hurjasti iljettävien raadonsyöjäguulien matkassa. Fanit ovat muuten kirjan julkaisun jälkeen järjestäneet omia kuolemantanssiaisia, tsekkaa http://www.youtube.com/watch?v=F9WEeDt_wC8

Hautausmaan poika kohoaa takuulla koulukirjastojen lainauslistojen kärkeen. Valitettavasti kirja kärsii nuortenromaanitaudista: sivuhahmot ovat vähän onttoja ja tarina ainakin aikuislukijalle turhan simppeli. Pilkahduksia Gaimanin neroudesta nähdään jälleen, mutta aika pieneksi kirja silti jää.

Englanninkielisestä kirjasta on olemassa lasten ja aikuisten versio. Teksti ei eroa, mutta aikuisten kirjan on kuvittanut nerokas ja mielettömän taitava Dave McKean, lasten version Chris Riddell. Suomeen on viisaasti tuotu McKeanin versio. Älä hämäänny kansikuvasta: kirjan kuvitus on parhaimmillaan sydämen nyrjäyttävää.

Maija Poppanen
Teatteri

Ohjaus: Hans Berndtsson
Käsikirjoitus: P. L Travers, Julia Fellows
Pääosissa: Emmi Kangas ja Tuukka Leppänen

Tiesittekö, että VHS-kasetin voi katsoa puhki? Tarkastaja katsoi, kahdesti. Elokuva oli Disneyn Maija Poppanen ja nimiroolin tehneestä Julie Andrewsista tuli Tarkastajan ensirakkaus. On epäreilua verrata mitä tahansa nykyistä tai tulevaa kulttuurituotetta tuohon 60-luvun elokuvamusikaaliin. Vertaan silti.

Disneyn musikaaleilla on puolensa. Toisaalta ne saattavat olla muovisia ja sakon uhalla kaikkialla samanlaisia, mutta usein Disney on musikaaleissa jonkinlainen laadun tae. Niin nytkin. Puvut, lavasteet ja laulut on mietitty ihan ulkomailla asti.

Lontoossa lienee enemmän valinnanvaraa näyttelijöiden suhteen kuin Suomessa. Ainakin ensi-illassa tuntui siltä, että Kaupunginteatterin näyttelijöillä eivät hankalissa kohtauksissa aivan taidot riitä. Musikaalin huipennuksessa, nokikolarien tanssikohtauksessa, nähdään taitojen rajoille venymistä, väkinäisiä hymyjä ja askeleetkin taitavat olla vähän sinne päin.

Sitten pääasiallinen valituksen aihe: Emmi Kangas ei ole Julie Andrews. Sitä Tarkastaja ei saattanut unohtaa koko kolmituntisen esityksen aikana. Suomen oloissa Kangas toki on erittäin hyvä valinta ja hänen sopraanonsa soi lähes täsmälleen samalla tavalla kuin Andrewsin ääni. Mutta munaa Kankaassa ei ole. Maija Poppanen on paitsi lempeä, viisas ja hyväsydäminen, myös kipakka, hurja ja melko omahyväinen. Kangas löytää ilmaisuunsa vain kiltteyttä ja toisinaan välinpitämättömyyttä muiden huolille. Erittäin onnistuneet roolit puolestaan tekevät Tuukka Leppänen Perttuna ja Riitta Havukainen hirvittävänä noita-akka-Anttosena.

Mikko Koivusalon suomennos on onnistunut hyvin. Taika elää ainakin kielen tasolla, jos se nyt näyttämöllä joskus pääseekin tipahtamaan (siimassa roikkuvat leijat – ei erityisen taianomaista tai kekseliästä). Supercalifragilisticexpialidocious kylläkin kuulostaa paremmalta kuin suomennos superylipoppelistikexirallinmoista.

Lapset kannattaa ensin viedä nauttimaan Suomen laadukkaimmasta suomenkielisestä musikaalista ja näyttää elokuva vasta sitten. Kannattaa ostaa dvd:ita kaksin kappalein, kai nekin voi katsoa puhki.

Maija Poppanen Helsingin kaupunginteatterissa 25.2.2010 saakka.

Bunny Munron kuolema
Kirjallisuus

Maailman goottiskene odotti Nick Caven kakkosromaania kuin Brandon Leen toista tulemista. 20 vuotta sitten julkaistu Kun aasintamma näki Herran enkelin oli vaikea, synkkä, surullinen ja ellottava. Bunny Munron kuolema on ainakin synkkä, surullinen ja ellottava. Ja aika hauska, joskaan ei liene yllätys että goottijumalan huumori on vallattoman mustaa.

Englannin koillisrannikon ränsistyneissä vuokrakortteleissa haisevat epätoivo ja kissankusi. Siellä metsästää Bunny Munro, irvokas seksimaanikko, ruma sisältä ja rappion raiskaama ulkoa. Bunny tuo lähiönaisten elämään nopean panon ja 75 millilitraa ruusuntuoksuista käsirasvaa.

Bunnyn huoripukittelu ajaa vaimon itsemurhaan. Hirttäytyneen ruumiin tissit näyttävät hyviltä ja kesken hautajaisten on päästävä vetämään käteen. Bunny lähtee jälleen yhdelle kauppareissulle, joka on koituva viimeiseksi. Rappioretkelle lähtee kartanlukijaksi 9-vuotias Bunny Junior. Kuollut vaimo kummittelee sekä isälle että pojalle, ja kummituskin on lapselle parempi huoltaja kuin syöksykierteessä rimpuileva isä.

Iljettävää nimihenkilöä voi sääliä muttei sympata, sen verran karua kamaa raiskaukset ja fantasiat 3-vuotiaasta tytöstä ovat. Valopilkku on Bunny Junior, fiksu ja terävä lapsi, joka fanittaa isäänsä ehdoitta. (Caven kaksospojat ovat sopivasti 9-vuotiaita.) Tärkeimmässä sivuosassa kirjassa on Avril Lavignen alapää, johon palataan 16 kertaa.

Bunny Munron kuolema oli hyllytetty elokuvakäsikirjoitus, josta Cave muokkasi romaanin. Bunny elää samassa rappion ja masennuksen universumissa kuin Caven laulujen hahmot. 2000-luvun Kauppamatkustajan kuolemassa amerikkalaista unelmaa ei ole koskaan ollutkaan, on vain sukupolvien ketju englantilaista white trashia. Siihen roskakasaan kannattaa ehdottomasti hypätä, tonkia ihmisluonteen jätteitä ja nauttia kaikista aromeista.