Kulttuuri

Holmesin John oli kovan luokan pornotähti, aikansa underground julkkis ja hämyisä pikkurikollinen. Vuonna 1988 vauhdikas elämä kostautui, ja tähti menehtyi AIDSiin. 3000 naista, 30 senttiä raavasta lihaa ja 3 miljoonat viivat veivät miehen, josta jäljelle jäi vain legenda ja hengen vieneestä sairaudesta muistuttava uusi merkkipäivä, Maailman AIDS -päivä.

Nykyään maailmassa on n. 33 miljoonaa HIV-positiivista. 2/3 kaikista tartunnoista on Saharan eteläpuolisessa Afrikassa. Taudin leviämisestä ei ole välttämättä asianmukaista tietoa, hoito on kallista ja seksin asema tabuna vaikeuttavat afrikkalaisten oloja. Esimerkiksi kenialaispojista yli puolet ottaisi mieluummin AIDSin kuin raskaana olevan tyttöystävän, koska "raskaus tulisi aikaisemmin ilmi". Nokkelaa, pojat!

Huomenna, 21. AIDS-päivänä, voi suomalainenkin tipauttaa muutaman kolikkon kirstuun ja joku jalo sielu saattaa ostaa ihan Red Ribboninkin korostaakseen aiheen vakavuutta. Lahjoitetaan rahaa niille JOILLEKIN MUILLE: homoille, afrikan köyhille, seksityöläisille ja karmaiseville nisteille, joiden ongelma AIDS oikesti on. Meillä sitä ei ole...Ei vaineskaan. Narrasin. Sitä on myös MEILLÄ!

2000-luvun alusta suomalaisten HIV- ja AIDS-positiivisten määrä on kasvanut räjähdysmäisesti . Eniten uusia tartuntoja on 25-35-vuotiaiden leirissä, ja suurin osa näistä tyypeistä on saanut tartunnan seksin välityksellä. Kuten kaikki AIDSista tiedottavat tahot korostavat, ennaltaehkäisy on tämän sairauden hallinnan perusta. Mitä Suomi sitten teki, kun piti ennaltaehkäistä? Kun nämä AIDSin suurryhmäläiset olivat teini-iän ja seksivalitustuksen kynnyksellä, leikattiin veroja terveystiedon opetuksesta. Ja tässä tulos. Olisi ihan mielenkiintoista tietää, jäädäänkö vieläkin budjetissa plussalle, kun kymmeniä potilaita vuodessa hoidetaan kalliilla lääkkeillä.

Lääketieteeseen kuin Jumalaan luottavat suomalaiset ovat ehkä unohtaneet, että AIDSiin voi, uskokaa ta älkää, kuolla myös Suomessa. Jos sanotaan, että afrikkalaisille seksi itsessään on tabu, niin pohjolassa tabu taitaa ollakin se kuolema. Hyssytellään niitä kurjia valittajia, jotka saattavat mainita jotain elämän kääntöpuolesta. Nyt sen sanon: viime vuonna HIViin/AIDSiin kuoli 22 suomalaista! Ei meikäläisen TT-tunneilla kerrottu, että tavallista maaseudun heteronuorta voi vaivata pahempikin seksitauti kuin kutinaa pikkupöksyissä.

Ja testauskin pitää aina erikseen kinuta. YTHS:llä on ihmeellinen illuusio siitä, että seurustelu kumoaa mahdollisuuden tauteihin. Lieko kaupunkilegendaa se, että jonkun poikaystävä olisi joskus pettänyt...Tai että joku on ollut sinkku ennen pariutumista?

Ja sitten maailmoja syleilevään loppuratkaisuun. Ensinnäkin terveystiedon opetusta lisää, testaus lähestulkoon pakolliseksi muutaman kerran elämässä (uskon ihmisen älyä aliarvioivaan ylempään käskyvaltaan), ja kovat sosiaaliset paineet "kun se tuntuu vaan paremmalle ilman kumia" -idiooteille. Katsotaan tuntuuko sitten hyvälle, kun makaatte letkuissa sairaalassa!Niih!

Yhtä asiaa minäkään en silti tiedä...Kuinka suuseksiä voi harrastaa täyssuojauksella? Kokovaratalosukka vai lähetyssaarnaajaan tyytyminen?

Suklaafestivaali

Viime viikonloppuna järjestettiin Wanhassa Satamassa Helsingin toiset Suklaafestivaalit. Viime vuoden tapaan tarjolla oli suklaaluentoja sekä suklaata kaikissa kuviteltavissa muodoissa (vaikkapa kasvohoitoina, peleinä, viinisuklaalevyinä ja sähkeinä.

Osallistuin messuilla mainioihin tasting-sessioihin. Niissä ihmeteltiin suklaan ja viinin sekä suklaan ja kuohuviinin yhdistelmiä. Tulos: lempeä hirpakka ja endorfiinihumala. Tämänpä kopioin pikkujouluihini, ajattelin.

Suklaan maistaminen on melko samanlaista puuhaa kuin viinien maistelu. Ensin katsellaan, sitten tuoksutellaan, tunnustellaan suutuntumaa ja maistellaan aromeja. Esimerkiksi alkuperä vaikuttaa kaakaopapujen aromeihin samalla tavalla kuin viinirypäleiden aromeihin – viileässä ja kuivassa kypsyy aivan erilaisia viinejä ja kaakaoita kuin lämpimässä ja kosteassa.

Kannattaa vilkaista muutamaa suklaan maisteluohjetta ennen kuin ryhtyy toimeen.
Fasulla on sivuillaan sangen käypä suklaa-tastingin ohje. Valrhona-niminen suklaafirma opastaa nettisivuillaan englanniksi erityisesti tumman suklaan maistamiseen.

Tällaisia komboja maistoimme messuilla. Nämä ovat tietysti esimerkkejä – soveltaa voi lähimmän Alkon ja marketin tarjonnan mukaan. Kannattaa valita mukaan vähintään yksi valkoinen, yksi maito- ja yksi tumma suklaa. Suklaat saavat mieluusti olla peräisin eri pituus- ja leveyspiireiltä. Maistelimme myös täytettyjä suklaita, mutta itse pidättäydyn peruskamassa. Täytteet veivät huomion itse suklaan mausta.

Idis on maistaa kaikkia suklaita kaikkien viinien kanssa. Osa komboista on hurmaavia, osa kauheita.

Kuohuviini ja suklaa

Viinit:
Ranskalainen Chevalier Rosé
Italialainen Asti Tosti
Argentiinalainen Raza Brut de Torrontes
Ranskalainen samppanja Nicolas Feuillatte Blanc de Blancs Brut

Suklaat:
Fazerin sininen
Valrhonan suklaatalon 70-prosenttinen Guanaja Hondurasista
Chocolatier Petri's:in passion-täytteinen valkosuklaakonvehti. Ottaisin rinnalle lisäksi yhden valkosuklaan ilman täytettä.
Chocolatier Mayan Cassis-mustaherukkakonvehti.

Viini ja suklaa

Viinit:
Kalifornialainen Obsession Symphony
Chileläinen Cousiño-Macul Merlot
Espanjalainen Museum Real Reserva
Portugalilainen Porto Cruz Tawny

Suklaat:
Fazerin sininen
Chocolatier Petri's:in 80-prosenttinen tumma konvehti
Valrhonan 64-prosenttinen Manjari Madagaskarilta
KC Suklaan valkosuklaa-vaniljakreemikonvehti. Ottaisin mukaan myös pelkän valkosuklaan.

Viimeinen tilaisuus ennen jouluähkyä, jonka jälkeen pelkkä suklaan tuoksu oksettaa. Vinkki laihduttajille: käykää suklaakasvohoidossa tai suklaahieronnassa. Kun naama, parhaassa tapauksessa kroppa, on muhinut tunnin suklaassa, on olo niin suklaalla kyllästetty, ettei suklaata tee mieli viikkoon.

Makeita pikkujouluja!

p.s. Suklaafestarit valittiin Cityn Kaupungin parhaiksi maistiaisiksi. Tämä vuosi todisti, että nappiin meni sekin valinta.

Porno esineellistää naisen. Porno on yhteydessä seksuaalirikoksiin, väkivaltaan ja päihdeaineisiin. Porno koukuttaa. Porno on syntiä. Niin ja...pornon avulla voi saada vauvan.

Jos rakkauden hedelmän alulle saattaminen ei ole romanttista lemmiskelyä karhuntaljalla takkatulen äärellä, vaan ennemminkin kellontarkkaa pakkojyystöä Ikean sängyllä, voi hedelmöityksen lisätehoille olla kysyntää. Suomalaispariskunnista joka kuudes kärsii tahattomasta lapsettomuudesta, syy miehessä on noin 1/3 noista tapauksista.Lapsensaantiongelmien lisääntyminen näkyy niin jonoissa lapsettomuusklinikoille, kuin internetin keskustelupalstoillakin. Greippimehun, "varmojen"päivien, seksiasentojen, ovulaatiotikkujen ja erilaisten limojen (jes!) tarkkailun oheen on tullut uusi tee-se-itse-lapsettomuushoito. Ja tällä kertaa kirjaimellisesti suurennuslasin alla on siittiöt.

Australialainen evoluutiobiologian professori Leigh Simmons on tullut nimittäin tutkimuksissaan siihen tulokseen, että heteropornoa katsovien miesten siemenneste on laadukkaampaa ja runsaampaa, kuin niiden miesten, jotka eivät ole pornoa katsoneet. Simmonsin mukaan tehosperma syntyy siinä tilanteessa, kun miehen verkkokalvolle piirtyy kuva toisesta miehestä harrastamassa seksiä. Tämä näköhavainto käynnistää miehessä alkukantaisen reaktion, eräänlaisen kilpailun, jonka tavoitteena on saada oma suku ja oma perimä jatkumaan.Toinen tilanne, jossa miehen keho alkaa kehittää supersiittiöitä, on epäily naisen syrjähypystä. Tässäkin tilanteessa Alfauros tekee minkä voi : merkkaa naaraan jykevämmin ainein. Se lienee makuasia, kumman boostauksen pariskunta haluaa nuijapäille valita.

Kaikki hedelmällisyystieteilijät eivät tietenkään komppaa Simmonsin näkemystä, mutta luulisi hänen teoriansa paremmin tehoavan kuin mehunjuonnin. Varsinkin, kun suomalaismiesten siittiöiden vikkelyys ja laatu on heikentynyt jopa 30-45% sitten 1990-luvun puolivälin. Nyt siis telaketjufeministien suu tukkoon, ja Kaalimadon tilaukset Kela-korvauksella. Niin, ja jos vuosituhannen alussa lapsia nimettiin siittopaikan mukaan, niin tuleekohan uuden sukupolven vauvoista Jennoja ja Roneja isien innoittajien merkiksi?

Olen lomalla New Yorkissa parin tanskalaisen taiteilijakaverin kanssa, jotka tekevät maailmalla aika paljon yhteistyötä täkäläisen Brody Condon-nimisen miekkosen kanssa. Sunnuntaina ajauduimme siksi New Museumiin katsomaan erästä Brodyn omaa työtä, joka oli osa Performa 09-festareita. Case oli kuusituntinen esitys, jossa näyttelijät lukivat ääneen William Gibsonin Neuromanceria museon teatterissa, samalla kun Brody siirteli avustajineen näyttämöllä erivärisiä kuutioita heidän ympärillään, ja Indonesian suurlähetystöstä lainattu 23-henkinen gamelan-orkesteri tykitti Balilaista rämpytysminimalismia niin kovaa ettei tekstistä saanut heidän osuuksien aikana mitään selvää.

Tämä juonen hämärtäminen audiosekamelskalla oli ilmeisesti tarkoituksellista, mutta palveli lähinnä niitä yleisön jäseniä joille teksti oli kokonaisuudessaan tuttu. Niitä oli toisaalta kovin, kovin paljon. Eteläisen Manhattanin taideskenelle tyypillisesti sali täyttyi pääasiallisesti nuorista aikuisista, jotka olivat pukeutuneet samankaltaiseen univormuun kuin esimerkiksi Gibsonin Pattern Recognitionin päähenkilöllä on aina – kalliin näköisiin mustiin neutraaleihin ilman näkyviä logoja.

Toisaalta noin neljäsosa yleisöstä oli selkeästi, no, upmarket-kyberpunkkareita. Ihmisiä joille Gibson on selvästi jollakin tapaa profeetta, ja joiden vatteiden ja kampausten pienet yksityiskohdat muistuttivat tulevaisuudesta sellaisena kuin me sen 90-luvulla näimme. Useimmilla alakulttuuri ilmeni hyvin, hyvin diskreetisti, mutta olipa paikalla esimerkiksi yksi ajanmukaistettu Billy Idol-variaatio erinomaisessa nahkarotsissa, ja nuori lyhythiuksinen blondi hopeanvärisessä Comme des Garçons-takissa joka oli ilmeisesti jotakin nylonia ja joka olisi 15 vuotta sitten aiheuttanut minussa muotihurmiollisen sydänkohtauksen. (Se oli nytkin sairaan hieno).

Seurasin näitä ihmisiä yhtä tarkasti kuin näyttämöä, sillä minua rupesi hämäämään etten ihan osannut määritellä olivatko he todiste siitä, että Gibsonin visio on nyt lopullisesti toteutunut, vaiko jonkinlaisia pastisseja tai kunnianosoituksia. En ole vieläkään varma. (Nämä ihmiset olivat minusta lähinnä taiteilijoita, mediaihmisiä ja Mac/Google-akselin dev-porukkaa, eli kysmys on onko heidän elämässään kyberin lisäksi oikeasti myös punkkia; tuntemani hacktivistit ja muut aktuaaliset elämäntapakyberpunkkarit eivät yleensä näytä ulkoa samalla tapaa tuskallisen cooleilta). Tavallaan kyberpunkarjen ilmentyminen toteuttaa siis toisenkin 80-lukulaisen profeettaklusterin vision. Mikä olisi postmodernimpaa kuin se, että Gibsonin katveessa kasvama sukupolvi toistaa tarkoituksellisesti hänen kodifioimia signaaleja kommentoidakseen toteutuneen tulevaisuuden dystooppisempia piirteitä?

En ole lukenut Neuromanceria ainakaan kymmeneen vuoteen, ja oli kiinnostavaa huomata, että se on edelleen sairaan hyvä teksti. Kaiken maailman Matrixien ja muun moskan jälkeen alkulähteille palaaminen tuntui hyvinkin tuoreelta. Sitäpaitsi oli aika viehkoa kuinka kirja avasi päänsisäisiä ikkunoita aikaan jolloin asuin Suomessa, tutustuin vaihtoehtoulttuuriin City-lehden välityksellä (se oli, lapset, silloin ei vain mahdollista vaan melkein ainoa tapa) ja eräs ohjelmoinnista innostunut luokkatoverini halusi hirveän, hirveän mielellään, että kutsuisimme häntä nimellä Case. Luulen, että kuvittelin itselleni silloin merkittävästi tylsempää aikuiselämää kuin mihin olen nyt päätynyt. Uskonkin, että päädyin melko nopeasti hakkeroimaan oman tulevaisuuteni ainakin osittain Neuromancerin kaltaisten kirjojen innoittamana.

Casessa Mollyn osan luki – vallan mainiosti – pornotähti Sasha Grey, joka suhtautui koko esitykseen superammattimaisesti ja oli älyttömän mukavaa seuraa jälkibileissä. Sasha antoi Brodylle kiitoslahjaksi teräksisen tupladildon, jonka Brody kuitenkin kohteliaasti palautti, sillä hänen äitinsä istui samassa pöydässä, eikä coolien taitelijoidenkaan särmä riitä rajattoman pitkälle.

Dinner in the Dark
Ruoka, äänitaide

Vuonna 1998 perustettiin Zürichiin Blindekuh, maailman tiettävästi ensimmäinen pimeä ravintola. Idis on se, että asiakkaat ruokailevat pimeässä ja tarjoilijoina toimivat näkövammaiset. Pienoisen buumin myötä Dans le Noir avattiin Pariisissa, Lontoossa, New Yorkissa ja Barcelonassa, Unsicht-Barit Saksasssa, O. Noirit Kanadassa ja Opaquet Yhdysvalloissa.
Nyt Baltic Circle -teatterifestivaali toi elämyksen yhdeksi illaksi Helsinkiin. Monet mainituista ravintoloista kampanjoivat näkövammaisten asialla ja haluavat tutustuttaa asiakkaansa näkövammaisten arkeen. Farangissa vakitarjoilijat varustettiin pimeänäkölaittein.

Tiesin, että ravintolasalissa olisi pimeää, mutta en ollut tajunnut, että pimeys on ihan oikeasti aivan läpitunkematonta. Otan tarjoilijani Juulin olkapäästä kiinni, seuralaiseni minun olkapäästäni ja lähdemme kolmena pienenä elefanttina marssimaan, tai pikemminkin kompastelemaan, kohti pöytäämme. Juuli ohjaa käteni ruokailuvälineille ja viinilaseille. Sitten jäämme yksi, iiks!

Ensimmäinen ajatus on, tietenkin, mitä kaikkea jännää ravintolassa voi tehdä, kun kukaan ei ole näkemässä. Intiimi hetki kumppanin kanssa? Ruokasota? Villejä ideoitamme hillitsevät tarjoilijoiden pimeänäkölaitteet (vaikka Juuli myöhemmin kertookin, että laitteillakin näkee hyvin huonosti ja lisäksi yksi kolmesta laitteesta hajosi kesken kattauksen) ja ympäri salia ripotellut mikrofonit, jotka äänittävät ruokailun ääniä osaksi äänitaideteosta. Saliin mahtui noin 35 ruokailijaa, joista noin 32 on naisia. Ulkkareita on hyvä prosentti. Puheensorina on kova ja taustalla soiva Kimmo Modigin Kutsumaton vieras –ääniteos hukkuu ravintolan hälinään.

Tuodessaan annoksia Juuli kertoo, mitä seuraavaksi on luvassa. Alkuun tempehiä betel-lehdellä sekä osteri, pääruuaksi pienet annokset lohta ja banaaninkukkaa, possua palmusokerin kera ja lammascurrya. Lopuksi vielä mangoa ja makeaa riisiä.

Ruoka on mainiota. Olen varma, että se on myös kaunista. En täysin osta järjestäjien ajatusta siitä, että pimeässä makuaisti jotenkin virittyisi äärimmilleen ja visuaalisten ärsykkeiden poistuessa ruokaan voisi keskittyä tarkemmin. Oheistoiminnot, joihin ei normaalisti kiinnitä huomiota – haarukan löytäminen, viinilasin hapuilu ja ruuan kuljettaminen kunnialla suuhun asti – vaativat yllättävän paljon huomiota. Pimeässä ruuan tuoksu ja rakenne tulee toki analysoitua tarkkaan. Ruuassa on sattumia, joita en tunnistaisi edes silmät auki, esimerkiksi golfpallomunakoisoja. Arvailu on osa kokemusta, vaikka Juuli kysyttäessä kertoikin ruuan tarkan koostumuksen. Meidän on pakko luottaa Juuliin – hän voisi kantaa eteemme mitä hyvänsä ja me nielisimme kyselemättä.

Kahden tunnin kuluttua kömmimme ravittuina ja tyytyväisinä siristellen valoon. Ajantaju on pettänyt. Kokemus oli jännä ja hauska, mutta ei erityisen, no, silmiä avaava. Se oli syömistä pimeässä. En sotkenut!

Hitomi Kaneharan Käärmeitä ja lävistyksiä ilmestyi vihdoinkin suomeksi ja suosittelen sitä kaikille! Tai ehkä ei ihan kaikille; se on väkivaltainen tarina tatuoinneista, lävistyksistä ja destruktiivisesta seksistä, ja ymmärrän hyvin lukijoita joiden on silloin vaikeata repiä rivien välistä mitään runollista tai suuria tunteita. Suhtauduin itsekin varsinkin kirjan alkumetreillä koko ideaan aika kielteisesti. BDSM-seksistä ja bodymodifikaatiosta kirjoitetaan niin älyttömän paljon puppua ja ilmiöitä käytetään usein tusinametaforina: “Ooh, teinityttö angstailee, katsokaas, nyt se antautuu rappiomiesten hyväksikäytettäväksi ja goottiviulu soi.” Todellisuudessa rajuimpienkin alakulttuurien psykologia on aika paljon monimutkaisempi.

Kaneharalla on kuitenkin sekä henkilökohtaisia kokemuksia elämästä yhteiskunnan reunalla että rutkasti kirjallisia lahjoja. Ei kestä kauhean montaa sivua ennenkuin lukija kiinnostuu Barbietyttö Luista ja hänen kahdesta sairaasta rakastajastaan oikeasti, eikä käänteitä tai loppua voi noin vaan ennakoida. Minusta kirja käsittelee kiinnostavasti myös nuorten naisten asemaa japanilaisessa yhteiskunnassa. Saatan ylitulkita. Eräs tuntemani miespuolinen lukija ei huomannut kirjassa sellaista juovaa lainkaan.

Romaanin suomennos vaikuttaa selauksen perusteella aika mainiolta – olen itse lukenut sen englanniksi (hyvä) ja ruotsiksi (heikompi). Keskustelin itse asiassa romaanista FST:n Boktid-ohjelmassa jo kun se viime keväänä ilmestyi ruotsiksi. Samasta ohjelmasta löytyy myös Hitomi Kaneharan haastattelu, ja jos oikein muistan klippejä Käärmeitä ja lävistyksiä -elokuvasta ja kuvamateriaalia sen mangaversiosta. Käy tsekkaamassa YLE:n elävästä arkistosta.

The Queens Are Back!
Kabaree

Kaukana ovat ne ajat, jolloin drag show oli meikattu mies mekossa aukomassa suutaan Paula Koivuniemen tahtiin baarin nurkassa kahdelta yöllä. Queens Are Back! -kabareen kutsuminen drag showksi on itse asiassa hieman harhaanjohtavaa, sillä kyseessä on Suomen drag-aatelisten, Showhat-duo Jarkko Valteen ja Osku Heiskasen sekä StepUp Dancers:in kuuden tanssijan täysmittainen (2 h 15 min) ja -hintainen (liput 35 e) esitys Aleksanterin teatterissa.

Valteen ja Heiskasen esitys valittiin jo vuonna 2000 Cityn kaupungin parhaaksi drag showksi, ja nyt päälle on kasattu yhdeksän vuotta kokemusta ja glitteriä. Setätädit lunastavat odotukset ja tanssijapojat ovat todella taitavia. On mainio ratkaisu rakentaa osa numeroista tanssijoiden varaan.

Show on jaettu neljään osaan: ulkomaiset klassikot, Punahilkka-sadun uudelleensovitus, ulkomainen moderni pop ja suomalaiset. Maistiaisia löytyy täältä.

Pop-tuntemusta testataan armottomasti ja ainakin klassikko-osuudessa 70-luvun puolivälin jälkeen syntyneillä menee monta vitsiä ohi. Idishän on se, että jotta drag-versiosta saisi kaiken irti, pitää biisin lisäksi tunnistaa myös artisti ja tämän maneerit. Osaamme ulkoa kappaleen It’s raining Men, mutta kuka muistaa, miten The Weather Girls esiintyy livenä?

Esityksen aikana kävi selväksi, että Suomi tarvitsee kipeästi uusia, vahvoja naisartisteja. Esimerkiksi Anna Puu, Jenni Vartiainen ja Irina eivät vielä ole drag show -kamaa, tarvitaan enemmän luonnetta, kuuluisuutta ja/tai isompi ego. Pisteet kuitenkin siitä, ettei jämähdetä pauloihin, vickyrosteihin ja katrihelenoihin. Klassikot toimivat, mutta yli kymmenen vuotta keikkailleen duon on pakko uudistua.

Uudistumista edustaa tällä kertaa Punahilkka-satuun sangen löyhästi perustuva tarina Punahenkilöstä, joka matkalla mummon luo törmää erinäisiin ajankohtaisiin tyyppeihin Alexander Stubbista Johanna Tukiaiseen ja BB-tyyppeihin. Satu on shown heikointa antia, mutta vierailu Aleksanterin teatterin samppanjabaarissa ennen esitystä tekee sille hyvää.

Valtee ja Heiskanen ovat mielettömän hyviä tanssijoita, koreografeja ja drag queeneja, hieman heikompia stand up –koomikoita. Onneksi yleisö on tullut viihtymään: vähän vaivaisemmatkin vitsit saavat porukan repeilemään. Ennen esityksen alkua Heiskanen lämmittää yleisöä tavalla, joka onnistuu harvoin: katsojien ulkonäköä ja olemusta piikitellään ja sisääntulijoille vittuillaan hellästi – kuitenkin niin, että kenellekään ei jää paha mieli. Jos kuitenkin haluat välttää silmätikuksi päätymisen, vältä paikkoja riveiltä 1-5.

Showhatin kuningattaret paranevat ja yleisö lämpenee mitä pidemmälle esitys ehtii. (Aivan lopussa tosin tapahtuu vähän nolo tyylivirhe: yleisöä kehotetaan antamaan aplodit sponsoreille.) Viimeisten biisien aikana pikkujoulutunnelmaiset pukumiehetkin tanssia hytkyttelevät tuoleissaan ja vieressäni istunut nuiva nutturatäti toteaa seuralaiselleen, että on valmis suutelemaan kuningattarien hameenhelmoja.

Queens Are Back
11.11.-20.11. Aleksanterin teatteri, Helsinki
Liput 35/29 e

Ymmärrän, ettei tämä ole normaalimaailmassa tämän päivän suurin kirjallisuus-uutinen, mutta haloo, Meg Cabotin sarja Princess Diaries on loppu! Minulta taisi itse asiassa jäädä yhdeksäs kirja välistä, mutta finaalipläjäys Ten Out of Ten selittää ihan riittävän hyvin missä mennään. Michael palaa Japanista, Lilly on TV-tähti Korean markkinoilla ja Sean Penn tulee katsomaan JP:n koulunäytelmää. Prinsessa Mia on hermostuksissaan valehdellut kaikille ystävistään suunnilleen kaikista elämänsä asioista, jotka pitää sitten selvittää ennen juonen huipentumaan iltana, jolloin on sekä Albert Einstein Highn Senior Prom että Genovian ensimmäiset demokraattiset vaalit.

Suurin vale on hupsuin ja kiinnostavin, sillä Mia on salaa kirjoittanut kirjan. 400-sivuinen kouluessee muka Genovian öljyjalostuksen historiasta on oikeasti harlekiiniromanssi Ransom My Heart, josta lukijoille tarjotaan hekumallisia makupaloja. Kirjan loppusivuilla paljastuu itse asiassa, että Meg Cabot on kirjoittanut Mian puolesta koko romaanin, joka löytyy siis nyt myös tosimaailman kauppojen hupsuhyllyistä.

En itse ole erityisemmin romanssien fani, mutta naisten halveksutut genret kiinnostavat minua paljon. Cabot, joka aloitti itse uransa romanssikirjailijana ja on nyt puolifiksun tyttöjen teiniseikkailuviihteen suurimpia kuningattaria, puolustaa romaanissaan paitsi alkuperäistä kotigenreään myös epäsuorasti itse Prinsessapäiväkirjoja. Minä ainakin epäröin taas sekunnin verran ennenkuin luin julkisessa paikassa shokkipinkkiä tyttökirjaa, jonka kannessa on räikeästi sydämiä ja kruunuja. Ja minä olen sentään seurannut sarjaa viitisen vuotta ja suositellut sitä monille muillekin aikuisille high school-viihteen faneille.

Rehellisesti sanoen etsin aikoinaan ekan kirjan käsiini mollatakseni sitä. Arvostelin sarjaan hyvin löyhästi perustuvat Disney-elokuvat jonnekin ja arvelin saavani hauskemman tekstin aikaiseksi jos kritisoisin leffan lisäksi myös alkuteosta. Yllätyksekseni prinsessa Mia oli aika loistotyyppi, Buffy-fani ja Greenpeace-aktivisti, ja kirjassa oli paljon elokuvasta siivottuja särmiä (prinssi-isän naiskenelu ja kivessyöpä yllättävän prinsessastatuksen syynä tulevat päällimmäisenä mieleen). Päädyin itse asiassa pitämään ekaa PD-leffaakin jotenkuten hyvänä. Jäin jopa pariksi vuodeksi koukkuun Meg Cabotin blogiin, luettuani siellä kasuaalin moottoripyörälesbomaininnan – ei mitenkään jokapäivästä amerikkalaisten astenkirjailijoiden fanikommunikaatiossa.

Jos harlekiinifeminismi kiinnostaa, Ten out of Ten on tietysti aika heppoista kamaa. Suosittelisin tähän Janice Radwayn legendaarista ja erittäin luettavaa tutkielmaa Reading the Romance.

Coco avant Chanel
Ohjaus: Anne Fontaine
Pääosissa: Audrey Tautou, Benoît Poelvoorde, Alessandro Nivola
Elokuva

Coco Chanel & Igor Stravinsky
Ohjaus: Jan Kounen
Pääosissa: Mads Mikkelsen, Anna Mouglalis, Elena Morozova
Elokuva

Coco Chanel
Axel Madsen
Kirjallisuus

Chanelin muotitalon satavuotissynttäreitä juhlistaa kaksi Gabrielle ”Coco” Chanelista tehtyä elokuvaa sekä Otavan uudelleenjulkaisu alun perin vuonna 1991 kirjoitetusta elämäkerrasta.

Mademoiselle Chanelin elämäkerran kirjoittamisen täytyy olla erittäin epäkiitollinen tehtävä. Hän nimittäin yritti kaikin mahdollisin keinoin salata menneisyytensä (mm. lahjomalla veljensä eläkkeelle, jottei näitä löydettäisi ja yhdistettäisi häneen), ei puhunut henkilökohtaisista asioistaan ja valehteli erittäin paljon.

Chanelin ihon alle ei päästä elokuvissa eikä kirjassa. 12 tunnin Coco-intensiivikurssin jälkeen en edelleenkään tiedä, mitä Chanel tunsi, mitä hän ajatteli tai mitkä olivat hänen motiivinsa. Kirjan 400 sivusta ainakin sata on turhaa taustoitusta, pitkäpiimäistä maailmansotien käänteiden selostusta ja turhanpäiväisten tuttavien henkilöhistorian kertausta. Materiaali on selvästi loppunut kesken, eikä kirjailija ole tehnyt juurikaan haastattelututkimusta, vaan referoinut jo aiemmin kirjoitettua. Miksi Chanel kohteli alaisiaan julmemmin kuin Anna Wintour, mutta maksoi mukisematta kavereidensa vieroitushoidot? Kirjasta saa kyllä selville, mitä Chanelin elämässä tapahtui, mutta ei sitä, kuka muodin suurnainen todella oli.

Coco avant Chanel on elokuva Chanelin nuoruusvuosista, ajalta, jolloin hän ei vielä ollut muoti-ikoni. Chanel ei ollut nuorena kuuluisa, koska hän ei ollut tehnyt mitään kiinnostavaa. Siinä onkin elokuvan ongelma. Elokuva alkaa orpokodista (myöhemmin Chanel kielsi olleensa orpo), jonka karun, luostarimaisen estetiikan väitetään myöhemmin vaikuttaneen Chanelin tyyliin. Hän ei koskaan sietänyt krumeluureja. Seuraa ryysyistä rikkauksiin -tarina, joka on nähty kirjoissa ja kankaalla tuhansia kertoja: köyhä tyttö laulaa kabareessa, hänet bongaa rikas mies, tyttö muuttaa miehen elätiksi, ei ole onnellinen, löytää elämänsä rakkauden, menettää tämän, nousee omille jaloilleen. Huokaus.

Perään on pakko katsoa Coco Chanel & Igor Stravinsky, joka jatkaa siitä, mihin edellinen leffa jäi. Asetelma on kääntynyt: nyt Chanel onkin mesenaatti, joka poimii venäläisen säveltäjän siipiensä suojaan. Taiteilijat aloittavat suhteen Stravinskyn vaimon nenän alla. Leffassa ollaan Mads Mikkelsenin karisman varassa. Ei Anna Mouglaliskaan huono ole, mutta Chanel oli tyyppinä niin etäinen, että olisi virhe esittää hänet muuna kuin kylmänviileänä bisnesnaisena.
(Miksi muuten Mikkelsen, ihana mies ja upea näyttelijä, on kaikissa rooleissaan hikinen ja klähmätukkainen? Paitsi Pusherissa, jossa hän on kalju.)

Molemmat leffat ovat rakkaustarinoita. Mutta miksi? Muodin merkittävin nainen olisi ansainnut elokuvan, joka kertoo hänen työstän ja elämästään, ei muutamasta miesjutustaan. Stravinsky ei ollut Chanelin merkittävin tai pitkäaikaisin rakastaja, ei myöskään Coco avant Chanelin sympaattisin hahmo, mesenaatti Étienne Balsan (Benoît Poelvoorde) (joka elokuvassa on jostain syystä kuvattu setänä, vaikka mies oli oikeasti Chanelia vain kolme vuotta vanhempi).

Jos Cocon tarina on pakko kertoa miesten kautta, olisin mieluummin katsonut elokuvan hänen natsiupseerirakastajastaan. Kun 60-vuotiaan Chanelin päätä vaadittiin sodan jälkeen pölkylle natsien kanssa vehkeilystä, hän vastasi kuulustelijoilleen
”Minun ikäiseltäni naiselta ei voi odottaa, että hän katsoo miehen passia, jos hänellä on mahdollisuus rakastajaan”.

Tällä Ruotsissa – ja nopeasti muuallakin maailmassa – tämän viikon kirjallinen lööppiaihe on ollut Stieg Larssonin perikunnan (isän ja veljen) tarjous maksaa edesmenneen dekkarikirjailijan avovaimo Eva Gabrielssonille 20 miljoonaa kruunua. Onko tarjous jalomielinen vai ylimielinen? Tekijänoikeuskorvauksista kasatut summat eivät ole julkista tietoa, mutta ammattilaisarvioiden perusteella Larssonin herrat ovat toistaiseksi netonneet noin 130 miljoonaa kruunua – summa, joka ei sisällä elokuvaoikeuksista saatuja tuloja. Rahasammio myös kasvaa koko ajan, koska Millenium-trilogiasta on esimerkiksi englanninkielisessä maailmassa ehditty vasta toiseen kirjaan. Viime vuonna Stieg Larsson oli maailman toisiksi myydyin kirjailija. Kun ne royaltyt rapsahtavat tilille, heikompaa saattaisi hirvittää.

Gabrielsson ei ole saanut vielä mitään, sillä hän ilmoitti välittömästi elämänkumppaninsa kuoleman jälkeen hakevansa tarvittaessa rahoja juridisin keinoin – jolloin perikunnan mielestä tuntui järkevimmältä olla antamatta hänelle mitään: eihän kukaan vapaaehtoisesti ryhdy rahoittamaan oikeusjuttuja jossa itse on vastapuolena. Tai näin perikunta asian ilmaisi. Toinen vaihtoehto olisi tietysti ollut sopia asiasta kitsailematta ja välttää oikeusjuttu kokonaan.

Minusta tuntuu aika ilmeiseltä, ettei poliitisesti radikaali Larsson, joka kuoli äkilliseen infarktiin ehtimättä saada selville minkälaisen maailmanlaajuisen dekkari-ilmiön oli luonut, yrittänyt aktiivisesti estää avovaimoaan perimästä jättämällä hänen statuksensa yli kolmikymmenvuotisen suhteen ajaksi formalisoimatta. Larsson ei vaan uskonut avioliittoon. Hyvänen aika, kirjojen sankari Blomqvist, jossa on Larssonin tuttujen mukaan paljon omaelämänkerrallisia piirteitä, elää V-muotoisessa polysuhteessa naimisissa olevan naisen kanssa! Eikä testamentin tekemisessä tietenkään ole kauheasti mieltä ellei omista juuri mitään. Rahat tulivat myöhemmin, kirjojen ilmestyttyä, kirjailijan kuoleman jälkeen.

“Olisimme voineet sanoa 100 tai 200 miljoonaa, näitä mielikuvitussummia on kaikenlaisia. Nyt piti vaan sanoa joku numero,” Erland-isä selvensi tarjoustaan Expressenille. Ja ylimielisen puolelle se minusta kalahtaa.

Antifasistien EXPO-järjestö, jonka perustajajäsenenä Larsson teki journalistisen elämäntyönsä, on saanut perikunnalta toimintaansa suuren apurahan – viisi miljoonaa kruunua. Gabrielssonin mielestä tämäkään ei riitä. Perhe ei hänestä tiedä yhtä hyvin kuin leski (sovitaan, että sanaa saa tällä vuosituhannella soveltaa myös avovaimoihin, okei?) mihin Larsson itse olisi nappulaa investoinut. Tämäkin lienee totta. Ennen kaikkea perheenjäsenille ei välttämättä olisi päätynyt juuri mitään.

Larsson valitsi vaikean ja vaarallisen elämän, koska häntä ajoi sama aatteen palo, joka hehkuaa monisanaisten ja rönsyilevien Millenium-romaanien rivien välistä. Minusta on mukava kuvitella, että hän olisi sallinut itselleen välivuoden paratiisisaarella ja ostanut isälleen urheiluauton. Mutta todennäköisesti hän olisi jakanut rahat poliittisten vakaumustensa mukaisesesti maailman tarvitseville. Vuonna 1977, ennen matkaansa Etiopiaan kouluttamaan EPLF-gerilloja, Larsson kirjoitti testamentin, jonka mukaan hänen vähäinen omaisuutensa tulisi lahjoittaa Uumajan kommunistien nuorisoliitolle. Testamentti ei ole enää validi, mutta antaa jonkinlaista osviittaa siitä minkälaisen aatteen palon kanssa ollaan tekemisissä.

Herrat Larsson eivät omien sanojensa mukaan ole juurikaan koskeneet rahoihin. He miettivät, mitä Stieg olisi halunnut. Arvelisin, että Stieg olisi halunnut, että perhe ja leski olisivat hyvissä väleissä. Gabrielsson itse sanookin, ettei hae oikeudesta rahoja, vaan oikeutta hallinnoida niitä Larssonin toiveiden mukaisesti. Tästä huolimatta, perintövaikeilussa leski on yhtälailla osallisena, ja niin kauan kuin konflikti on kesken, hyväntekeväisyyteen ja aktivismiin Larssonin omaisuudesta ei investoida juuri mitään.