Kulttuuri

Kreivitär
Elokuva

Ohjaus: Julie Delpy
Käsikirjoitus: Julie Delpy
Pääosassa: Julie Delpy

Tarkastaja hykerteli, että hyvältä kuulostaa: elokuva Draculan esikuvasta, transylvanialaisesta sarjamurhaajattaresta Erzsébet Báthorysta. Vaan ei. Tässä elokuvan kymmenen pahinta vikaa.

1. Elokuva on tylsä.
35 minuutin kohdalla ei ole vieläkään tapahtunut mitään. Vaadin veriorgioita, niitähän tässä teatterissa jokainen on katsomassa!

2. Hahmot ovat ohuita ja epäuskottavia.
Voiton vie Daniel Brühlin esittämä nuori rakastaja, jolla on yksi luonteenpiirre: vähän nössö. Erikoismaininta Andy Gatjenin esittämälle masokistirakastajalle, jonka motiiveissa ei ole päätä eikä häntää.

3. Huono syy ryhtyä murhaajaksi
Miksi aina pitää mennä sekaisin siitä, että mies jätti? Eikö nainen nyt voisi edes kerran olla elokuvassa ihan vaan sadistinen murhaaja ja sekopää, tappaa satoja neitsyitä ja kylpeä näiden veressä ihan omasta aloitteestaan?

4. Leffan opetus kusee.
”Historia on voittajien kirjoittamaa, ei me oikeasti voida tietää, minkälainen tyyppi Erzsébet Báthory oli.” No älä. Jos ei kerran voida tietää, mikä pakko siitä on tehdä tylsä?
”Kreivitär Báthoryn hirmuteot saattoivat olla vain kateellisten miesten panettelua.” Ehkä, mutta jos tyyppi ei ollutkaan sekopäinen sarjamurhaaja (hahmon ainoa kiinnostava piirre) vaan tylsimys, miksi helvetissä siitä pitäisi tehdä leffa?

5. Ruma ja tympeä.
Karpaateille sijoittuvasta pukudraamasta voisi varmaan saada visuaalisesti hienon.

6. Lisää ruutuaikaa punapäiselle lesbonoidalle.
Vaikka Anamaria Marinca näyttelee kuin yläasteen joulujuhlan kakkosmiehitys, on hänen esittämänsä noitanainen filkan menevin henkilö.

7. Liian kaunis pääosanäyttelijä.
Erzsébet Báthory kauhistui vanhenemistaan niin, että alkoi murhauttaa nuoria tyttöjä kylpeäkseen näiden veressä. Julie Delpy saa vaivoin puristettua naamaansa yhden naururypyn. Neitsyiden verta, tuota 1600-luvun Botoxia, ei tämä täti tarvitse.

8. Eläytymisongelma
”Aaaargh, olen viisikymppinen täti ja minulle tulee ryppyjä!” Eläytyköön ken viitsii.

9. Ääliöintiä käsikirjoituksen tasolla.
Hevosen eteen hyppäävä, ruton runtelema noitanainen? Camp-leffassa hyvä, vakavassa historiallisessa draamassa auttamattoman pöljä. Esimerkkejä on kymmenittäin, mutta tylsyys on silti kässärin pahin ongelma.

10. Liian vähän piiskausta ja lesboseksiä.
Jos annetaan ymmärtää, pitää ymmärtää myös antaa.

Laboratory of Dmitri Krymov: Opus 7
Teatteri

Moscow Theatre School of Dramatic Art
Ohjaus: Dmitri Krymov
Lavastus: Vera Martynova, Maria Tregubova
Rooleissa: Anna Sinyakina, Natalia Gortšakova, Maksim Maminov, Sergey Melkonyan, Michail Umanets, Arkady Kiritšenko, Varvara Voetskova, Maria Gulik

Tarkastaja on sanaton Dmitri Krymovin nerouden edessä. Sanattomiksi sen sijaan eivät jääneet kanssakatsojat, vaan Juhlaviikkojen kohokohta, Opus 7, alkoi vartin valituksella siitä, että osa katsojista joutui istumaan tyynyillä lattialla. Viime vuonna saman ohjaajan teoksessa vedettiin kalossit jalkaan ja kahlattiin paskassa, joten tämä oli aika pientä. Tarkastaja tarjosi äänekkäimmälle törpölle oman paikkansa ja esitys saatiin alkamaan.

Kaksiosaisen näytelmän ensimmäisessä osassa, Genealogiassa, etsitään itseä ja selitystä tämän päivän yksinäisyydelle katsomalla menneisyyteen, juutalaisten pogromeihin. Kotien, kauppojen ja synagogien silmittömien ryöstöjen uhrit ovat epäselvää massaa, josta kalastetaan nimiä ja kasvoja. Katsojien ylle sataa kasoittain eilispäivän lehtisilppua ja kuolleiden läheisten nimiä. Henkareissa roikkuvat puvut heräävät eloon, samoin maalilla seinille roiskitut ihmishahmot. Elämys on kokonaisvaltainen - huomaa, että Krymov on koulutukseltaan lavastaja.

Toisessa osassa tarkastaja haukkoi henkeä mahtavuuden äärellä. Šostakovitš-niminen teos kertoo suuren näyttelijän tarinan itsetietoisesta, näsäviisaasta nuorukaisesta systeemin tukahduttamaan ihmisraunioon. Näytelmän aluksi lavalle lipuu jättiläisnukke, Äiti Venäjä, jonka rinnoilla säveltäjä ensin lepää ja joihin hän sitten tukehtuu. Näytelmän kuluessa ammutaan yksi jos toinenkin intelligentti, ajetaan kuudella metalliflyygelillä hurjaa rallia, kasataan ja hajotetaan flyygeleitä ja jännitetään, säästyykö Šostakovitš Äiti Venäjän tukehduttavalta otteelta (tai kaatuuko valtava kapistus katsojien päälle). Opus 7 ei selittele eikä väännä rautalangasta, vaan luottaa katsoja kykyyn tulkita tarinaa ja historiaa. Ihan hienovaraisen symboliikan äärellä ei toki olla, kun Šostakovitš seivästetään Lenin-pinssiin.

Anna Sinjakina on paitsi äärimmäisen lahjakas näyttelijä, myös ilmiömäinen komedienne. (Yrittäkääpä muuten nimetä kolme elossa olevaa maailmankuulua komediennea. Tarkastaja pääsi kahteen: Cameron Diaz ja Sarah Silverman. Ellen DeGeneresia ei lasketa, koska se on tylsä.)
Hänen Šostakovitšinsa joutuu tekeytymään klovniksi saadakseen elää ja säveltää, mutta klovnin kyyneleethän ovat kaikkein katkerimmat.

Tarkastaja suosittaa, että jos Laboratory of Dmitri Krymov saapuu Juhlaviikoille myös ensi vuonna, lippujonossa kannattaa olla viimeistään kuudelta aamulla.

Opus 7
26.-27.8. Korjaamo, Helsinki

Sutra
Tanssi

Koreografia: Sidi Larbi Cherkaoui
Visualisointi: Antony Gormley
Tanssi: Ali Thabet ja Shaolin-temppelin munkit
Musiikki: Szymon Brzóska, Alies Sluiter, Olga Wojciechowska, Laura Anstee, Coordt Linke

Otetaan 16 täysikasvuista shaolin-munkkia ja yksi pieni. Otetaan belgialais-marokkolainen koreografi, puolalainen säveltäjä ja brittiläinen taiteilija (Antony Gormley, sama jätkä joka väsäsi keväällä sen ison savikuution Kaisaniemenpuistoon). Saadaan tanssiteos, jossa itä ja länsi tappelevat, sekoittuvat, yrittävät tulla toimeen toistensa kanssa ja joskus onnistuvat.

Shaolin-munkit ovat tuotteistaneet itseään menestyksekkäästi viimeiset kymmenen vuotta. Tuloksena on yleensä kullan ja punaisen väreissä kiiltelevä show, jossa munkit potkivat toistensa sixpackeja ja hyppivät yhdellä jalalla keihään terällä. Sellaista oli tullut katsomaan 25 % yleisöstä. Kun munkit potkivat, tuo 25 % antoi aplodit, jotka häiritsivät 70 prosenttia yleisöstä. Tämä 70 % muodostui jäykkäniskaisista täti-ihmisistä, jotka olivat tulleet katsomaan nykytanssia, joka on hieno ja vakava asia. Molemmille ryhmille riitti esityksessä katsottavaa ja taistelutaidoista tuli saumaton osa nykytanssiesitystä.

Vastakkain ovat munkkien saumattomasti toimiva kokonaisuus ja yhden länkkäritanssijan individualismi. Länkkäristä olisi mahtavaa olla eksoottinen idän ihme, munkit kokeilevat elämää länkkärien valeasuissa. (Kung-fu-potkut ovat muuten älyttömän siistejä kun potkijalla on puku päällä.) Useimmiten ei onnaa. Identiteettikriisiä kuvastaan potkimalla isoja puulaatikoita, kiipeilemällä niissä, rakentamalla niistä muodostelma ja kaatamalla aina uudestaan. Joo, ei kuulosta järin kiinnostavalta, mutta oli kumminkin. Samaa riemua kuin legorakennelmien kanssa paitsi isompana.

Tanssija Ali Thabet totesi myöhemmin, että munkkien kanssa oli kiva työskennellä, koska heillä ei ollut länkkäritanssijoiden egoa. Ongelma kuulemma oli se, että yleisö ei juuri munkkeja kiinnostanut. Höpön löpön sanoo tarkastaja, 12-vuotiaalla pikkumunkilla oli show-miehen elkeitä riittävästi koko kollektiiville.

Esityksen jälkeen järjestettiin keskustelutilaisuus, jossa Juhlaviikkojen tanssiohjelmiston taiteellinen neuvonantaja Kenneth Kvarnström mokasi itsensä ja edustamansa Juhlaviikot.
Yleisöstä esitettiin täysin asiallinen kysymys: onko teoksella jokin poliittinen sanoma? Kvarnström pillastui ja alkoi paniikinomaisesti hokea mantraa: tällaisia kysymyksiä ei suvaita! Sama laulu jatkui toisen kysymyksen kohdalla: millaista on olla munkki sosialistisessa maassa? Kvarnström kieltäytyi kääntämästä kysymystä, sätti kysyjää, sortui suomettumiselta haiskahtavaan sensuuriin ja teki itsestään naurettavan.
Vinkkejä vastaisuuden varalle:
- Anna esiintyjien itsensä kertoa, onko teoksessa poliittinen sanoma.
- Tiedustele esiintyjiltä etukäteen, onko jotakin aihealuetta, josta he eivät halua puhua. Jos on, kerro siitä kohteliaasti yleisölle etukäteen.
- Mieti ohjelmaa kasatessasi, onko esiintyjillä sellaisia kytköksiä, jotka eivät kestä päivänvaloa.

Nord
Elokuva

Ohjaus: Rune Denstad Langlo
Käsikirjoitus: Erlend Loe
Pääosassa: Anders Baasmo Christiansen

Kolmikymppisellä Jomarilla menee kehnosti. Työ hiihtokeskuksessa on helvettiä, kämppä kauhea, tyttöystävä karkasi parhaan kaverin matkaan ja psykologilla pitää ravata kun ei ole kaikki inkkarit kanootissa.
Naisenryöstäjäystävä tulee käymään. Jomar vetää turpaan ja saa sen jälkeen kuulla, että hänellä on poika. Jomar ottaa moottorikelkan, reseptilääkkeet ja kanisterin pirtua ja lähtee ajamaan 900 kilometrin matkaa pohjoiseen poikansa luo.

Erlend Loen käsikirjoittamana alkoholismi, tuhopoltto, lumisokeus, psykologille valehtelu ja menetetty ura huippu-urheilijana ovat hirveän hauskoja asioita. Tai ehkä hirveitä ja hauskoja. Elokuva hiveli tarkastajan suomalaisuutta – Jomar voisi hyvin olla Pertti. Parhaaseen kaurismäkeläiseen tyyliin hahmot ovat luusereita, joita kuvataan karulla lämmöllä.

Aluksi tuntuu siltä, että Nord puhuttelisi aiheiltaan ja tervanmustalta huumoriltaan lähinnä pohjoisen asukkeja. Nord näyttäisi kuitenkin kahmivan palkintoja mille festarille se ikinä lähetetäänkään. Ensimmäisenä polvilleen putosi Berliini.

Tarkastaja vaatii: katso tämä leffa. Bonuksena elokuvahistorian hauskin itsemurhakohtaus.

http://www.nordthemovie.no/

Compañia Kaari Martinin Peppi Pitkätossu
Tanssi

Koreografia: Kaari Martin
Sävellys: Roni Martin
Esiintyjät: Katerina Giannakopoulou, Katja Lundén, Kaari Martin, Roni Martin, Rafael Jiménez "Falo" ja Juan Antonio Suárez "Cano", Mariana Colladolla, Maija Lepistö

Flamencon ja Pepin kohtaaminen kuulostaa mahtavalta. Pepissä on samaa hurjuutta ja energiaa, toisaalta herkkyyttä ja itseironiaa kuin flamencossa parhaimmillaan. Compañia Kaari Martin on Suomen kuuluisin kokoonpano ja vientituote maailman nykyflamencomarkkinoille. Näistä aineksista pitäisi tulla kymppiplus ja papukaijamerkki, mutta homma jää kahdeksikkoon.

Roni Martinin musasta ja koko porukan tanssista tulee täydet pinnat. Tyypit osaavat hommansa, tarkastaja nojautui taaksepäin ja nautti. Poliisien hönöt hahmot ja naapurin tätien kahvikupinkalisteluflamenco tanssittiin erityisen taiten ja itseironiaa oli ilmassa.

Jokin kuitenkin mätti. Kaari Martinin tanssima Peppi ei ole mikään pikkutyttö, vaan selvästi nuori nainen, kontrolloitu ja erittäin tietoinen kehostaan. Peppi ei paljoa hassuttele, vakavalla naamalla mennään läpi teoksen.
Pepin hahmo on traaginen, yksinäinen tyttö, joka ei sopii omaan nyrjähtäneeseen todellisuuteensa, mutta ei osaa elää muiden ihmisten kanssa. Mutta kamoon! Jos tyypin nimi on Peppilotta Sikuriina Rullakartiina Kissanminttu Efraimintytär Pitkätossu, ei naama voi olla koko iltaa norsunvitulla. Lyhyesti sanoen esitys olisi saanut olla hauskempi.

Ruudolfin tekemiä räpäytyksiä olisi kuunnellut enemmänkin. Ne olivat ainoa asia, joka teoksessa muistutti kirjojen Pepin iloisesta anarkiasta, jota lapset fanittavat ja aikuiset paheksuvat. ”Peppi ei mee kouluun, Peppi on pelimies.”

Rosa Liksomin lavasteet olivat hurjan herkulliset ja Euroviisu-valaisija Mikki Kuntun valaistus oli taianomainen. Visuaalisuuden huipensi Erika Turusen järjettömän hieno puvustus.

Tarkastajan suosikkikohtaus, häränkesyttäminen, oli koreografialtaan silkkaa karkkia. Takarivistä tosin kuului ”Äiti, mikä toi on, mikä toi on?”. Kuului muuten monessa muussakin kohtaa – ehkä teos oli pienimmille pilteille liian vaikea. Toisaalta kannatan sitä, että lapset viedään alusta asti sellaisen taiteen pariin, jota ne eivät välttämättä tajua. Siinähän oppivat.

www.companiakaarimartin.fi

Peppi Pitkätossu
15.10. Savoy-Teatteri, Helsinki

Peppi pistää Flamencoksi!
7.11. Kanneltalo, Helsinki
12.11. Stoa, Helsinki
14.11. Malmitalo, Helsinki
21.11. Vuotalo, Helsinki

10+10, Maija Vilkkumaan juhlakiertue
Musiikki

Harva kolmivitonen viettää 20-vuotistaiteilijajuhlaa. Maija Vilkkumaalla on siis syytä juhlia, ja sen hän tekeekin kahdeksan keikan juhlakiertueellaan. Tarkastaja seurasi kiertueen avauskeikkaa Huvilateltassa.

Huvilateltta vastustaa aktiivisesti kaikenlaisia meininkejä. Lavan eteen mahtuu rokkaamaan noin kaksi ihmistä ja pitkien penkkien kutsua on monen pyllyn mahdoton vastustaa. Konsertin väliajalla (!) tarjoillut meze-valikoimat, juustokakut ja kivat pikku sormipalat eivät huou rock-uskottavuutta. Epäedullisista olosuhteista huolimatta Maija rokkasi.

Konsertin aloitti Maijan ensimmäinen bändi, vuosina 1990-1995 vaikuttanut Tarharyhmä. Avausbiisi Soitetaan kovaa lähti, no, kovaa, mutta yleisön sitkeästi kieltäytyessä riehumasta tunnelma laski. Vilkkumaan ikätovereista ja viisikymppisistä muodostunut kuulijakunta hymyili hyväksyvästi: ai kun ne on söpöjä kun ne vähän remuaa vanhojen aikojen muistoksi. Tarharyhmän musiikkia ei ole tarkoitettu kermapersekatsojille, vaan se on parasta klubeilla, mielellään kiljutonkan kanssa nautittuna. Keikan puolivälissä tarkastajan suosikki, loistava Isa-Eerika Lehto (laulu, akustinen kitara) päätti että perkele, mehän pidetään hauskaa vaikka yleisö kaivaakin nenää ja lukee Hesaria (todistin molempia). Kymmenen vuoden keikkatauon tuoma jäykkyys karisi ja loppukeikka rokattiin hurmiossa. Eppu Kosonen oli perinyt rumpalin paikan Nöksyltä ja Johanna Haapiaiselta – hyvin se soitti, mutta tarkastajan silmissä ei iso mies kyllä korvaa pientä tyttöä. Minna Haapkylä (basso) piteli aluksi soitintaan kuin se olisi kymmenen litran sanko nitroglyseriinia, mutta rentoutui loppukeikasta ja irrotteli muiden mukana. Maija itse keskittyi tuttuun tarhistapaan pitämään kivaa ja soittamaan kovaa, ei stressaamaan joka nuotin osumisesta kohdalleen. Täältä ne tiktakit ja pmmp:t ponnistavat.

Toisena esiintynyt kahdeksan hengen Hunajamelonit soittaa käännöshittejä ja pukeutuu hassuihin vaatteisiin, mikä toimii hyvin firman pikkujouluissa. Lavalla oli meininkiä ja naiset selvästi pitivät hauskaa, mutta yleisössä tunnelma oli myötähäpeilevä. Maija itsekin vetäytyi kiipparin taakse ensimmäisen biisin jälkeen, vaikka eläköityikin Meloneista laulajan pestistä.

Pikkusuolaisten jälkeen Maija palasi nykyisine bändeineen. Keikoilla on totuttu kuulemaan biiseistä raskaampia versioita, niin onneksi nytkin. Setin aloittanut Satumaa-tango ei nostanut perseitä penkistä, ei myöskään Ei-hitin ihana herkistelyversio. Hittejä olisi voinut sovittaa uuteen uskoon useammankin, jokainen alle 50-vuotias suomalainen kun tuntee ne jo oikein- ja väärinpäin.
Mukaan oli valikoitunut pari biisiä, jotka ovat ilmeisesti Maijalle henkilökohtaisesti tärkeitä, mutta eivät missään tapauksessa tuotannon parhaimmistoa (kuten Ei susta huomaa). Ymmärrettävää, mutta vain 14 kappaletta sisältäneeseen settiin olisi toki voinut valikoida vain tosi hyviä biisejä.
Ingalsin Laura teki tehtävänsä ja sitä seurannut hittikimara (mm. Tähti, Kesä, Kristiina) sai teltan viimein tanssimaan. Setä pudotti huomaamattaan Hesarinsa ja tanssi se muusiksi.

www.maijavilkkumaa.net

11.09. Jyväskylä Paviljonki
12.09. Tampere, Tampere-talo
18.09. Kuopio, Musiikkikeskus
19.09. Lahti, Sibeliustalo
25.09. Hämeenlinna, Verkatehdas
26.09. Turku, Caribia
30.09. Helsinki Savoy