Australialaiset Angelia Newell ja Hayley Sudbury päättivät hylätä työnsä lontoolaisessa mainostoimistossa ja investointipankissa. He halusivat tehdä ruokaa, mutta jännittävästi.
Niinpä he perustivat firman nimeltä The Tasting Sessions ja alkoivat järjestää ruokatapahtumia uudella otteella.
Tastingeissa musiikki on olennainen osa maistelukokemusta ja illalliset sujuvat parhaiten, kun niitä siivittää aterian inspiroima näytelmä. Kaksikon suurin taidonnäyte on viime vuonna ensimmäistä kertaa järjestetty Fluid State Festival, jossa naiset yhdistävät ruokaa taiteeseen ja tekevät ruuasta itsestään performanssitaidetta. Näillä festareilla ruualla todellakin saa leikkiä.
Pääosassa on ruoka, mutta uudella, kiinnostavalla tavalla. Esimerkiksi tastingeissa ei ihmetelty juustojen ja viinien yhteensopivuutta, vaan tarkasteltiin, millaisia yhdistelmiä syntyy juustoista ja viskeistä.
Ruokia nautittiin uudella tavalla: erilaisia kaakaoita kokeiltiin vetämällä ne nokkaan kokaiinityyliin ja alkoholia suihkutettiin suoraan suuhun suurista hajuvesille tarkoitetuista pulloista. Ruuat saivat myös uusia muotoja – mitä sanoisitte hapanimeläpossusta, joka tarjoillaan hattarana?
Festivaaleilla saattoi nauttia esimerkiksi Tuck In -nimisen kokemuscocktailin. Asiakas saa käteensä drinkin, minkä jälkeen baarimikko ohjaa hänet sänkyyn, peittelee, paijaa ja lukee sadun.
Bloody Maryt valmistettiin Rube Goldberg -tyylisillä koneilla ja suklaakonvehdit täytettiin itse siten, että tiskiltä haettiin mieleistä alkoholilaatua pipetissä.
Tequilaa halajavat asiakkaat puettiin tastingissa Guantanamo Bay -tyylisiin haalareihin ja vietiin juopottelemaan mustaan maijaan. Vieraille myös suunniteltiin ja toteutettiin tequila-aiheisia feikkitatuointeja.
Ja ennen kuin vieras pääsi maistelemaan luostariviinejä, hänen piti tunnustaa syntinsä munkeille.
Festareiden henkisestä ravinnosta vastasi kahdeksan taiteilijaa, jotka toteuttivat valokuva-, video-, ääni-, kuva- ja veistostaideteoksia. Mukaan oli päässyt myös suomalainen taiteilija Juhana Moisander, jonka videoteokset ja installaatiot ovat katsomisen arvoisia ilman ruokaakin.
Tänä vuonna festareita on tarkoitus järjestää Lontoossa, mutta myös Britannian ulkopuolella. Jos olette kaupungissa samaan aikaan Fluid Staten kanssa, älkää missatko!
Australialainen taidekollektiivi The Glue Society on rantautunut Pohjoismaihin. Tanskan Århusiin on pystytetty talo, jossa sataa sisällä. Ei kuulosta kummoiselta, mutta katsokaa kuvat. Ne ovat hienoja.
The Glue Society on yksi Australian palkituimpia taideryhmiä. Plakkarissa on Cannesin Titanium-leijona ja Grand Prix, läjä Kultaisia leijonia ja D&Ad Silver Pencil -palkintoja. Ryhmä operoi yleensä Sydneyssa ja New Yorkissa. Viimeksi se esitteli New Yorkissa valtavan pulupatsaan, jonka päälle mies kakki. Mies kakki pulun päälle! Kässäättekö! Siis roolit oli, niinku, käännetty!
No niin. Mutta se talo. Teos on nimeltään I Wish You Hadn’t Asked. Tsekatkaa jos satutte Tanskaan.
Kirjoitin pari viikkoa sitten Applen sensuroimasta Smuggle Truck -pelistä, joka oli suututtanut yhdysvaltalaisviranomaiset. Kommenttiraidassa huomautettiin, että Apple on sensuroinut monia muitakin pelejä ja toivottiin kirjoitusta niistä. Saamanne pitää.
Kaikki applikaatiot, joita kansalainen haluaa iPhoneensa tai iPadiinsa ladata, täytyy ostaa Applen omasta verkkokaupasta. Tämä mahdollistaa laajamittaisen sensuurin, sillä kauppaan pääsevät myyntiin vain sellaiset applikaatiot, jotka Apple on katsonut poliittisesti ja moraalisesti kivoiksi.
Apple on sensuroinut applikaatioita aina, mutta isosti asia tuli julkisuuteen kaksi vuotta sitten, kesäkuussa 2009. Tuolloin lanseerattiin ensimmäinen yläosattomien pimujen kuvia tarjoava applikaatio nimeltä Hottest Girls.
Seuraavana päivänä se oli ”myyty loppuun”, todellisuudessa vedetty pois myynnistä.
Tämä ei sinänsä ollut yllättävää, sillä Steve Jobbssanoi jo vuonna 2008 esitellessään vielä julkaisematonta App Storea, että siellä ei saisi julkaista ”pornografisia, pahantahtoisia tai yksityisyyttä loukkaavia” applikaatioita. Silti asiaan havahduttiin isosti vasta Hottest Girlsin kohdalla.
Viime vuonna sama toistui iPadin kohdalla.
”Haluan iPadista pornovapaan”, Jobbs julisti. Iso saksalaislehti Stern ei saanut iPod-julkaisuaan esiin, sillä lehdessä on kuvia naisista yläosattomissa. Toinen saksalaislehti Bildt joutui lisäämään kuvankäsittelyssä alastonmalleilleen bikinit. Monilla muotilehdillä on ollut ongelmia Jobbsin ”nännit ei saa näkyä” -politiikan kanssa, sillä muotikuvissa ollaan usein vähissä vaatteissa. Kiellettyjen listalle ovat joutuneet myös Pulitzer-palkitun poliittisen pilapiirtäjän kuvat (ne ovat sitä “pahantahtoista sisältöä”) sekä homoille suunnattu matkaopas New Yorkiin.
Keskitytään kuitenkin nyt sensuroituihin peleihin.
Pelintekijöiden mukaan kurjinta on se, että Apple ei suostu mitenkään kommentoimaan etukäteen, onko peli-idea sen mielestä ok. Niinpä pelintekijän on tehtävä peli valmiiksi, ladattava se App Storeen ja toivottava parasta. Jos peli poistetaan, sen tekemiseen satsatut resurssit menevät kankkulan kaivoon.
Seuraavassa valikoima peleistä, jotka on poistettu App Storesta tai joita ei ole päästetty sinne ensinkään. Osa peleistä on täysin viattomia, osa aika ällöttäviä.
Upskirt!
Robottitytöt ovat valtaamassa maailman. Robottitytön voi tuhota ainostaan nostamalla tämän hameenhelmaa. Pelihahmo on Master Poupou, hameen alle tirkistelyn mestari, joka vapautettiin vankilasta jotta tämä pelastaisi maailman.
Obama Trampoline
Valitse yksi 18 yhdysvaltalaispoliitikosta. Pane hänet hyppimään trampoliinilla. Pisteitä saa, jos osuu katosta putoaviin palloihin. Mukana poliitikkoja molemmista puolueista.
Baby Shaker
Ruudulle ilmestyy vauvan kuva. Vauva huutaa, parkuu ja itkee. Tarkoitus on sietää vauvan itkua mahdollisimman pitkään. Vauva hiljenee vasta, kun puhelinta ravistaa. Silloin itku loppuu ja vauvan silmien päälle ilmestyvät punaiset ruksit.
Unpleasant Horse
Pieni, siivekäs goottihevonen törmäilee pikkulintuihin ja valkoisiin hevosiin. Törmäyksestä saa pisteitä.
”Jos lintu- ja porsasväkivalta on ok, miksei hevosväkivalta ole?”, kysyi pelin kehittäjä. Totta vieköön. Tämä näyttää sitä paitsi hauskalta peliltä.
MyShoe
Heitä George W. Bushia kengällä. Tarkoitus oli myöhemmin tuoda maalitauluiksi muitakin terrorismisodan osapuolia, muun muassa Osama bin Laden.
iSealClub
Kanadalaisen kehittäjän pelissä ruudulle mönkii hylkeitä, joita tapetaan puunuijalla.
iBoobs
Ruudulla näkyvät isot rinnat bikineissä. Kun puhelinta heiluttaa, rinnat liikkuvat. (Kyllä, siinä koko peli.)
Prohibition 2: The Dope War
Uusi versio klassikkopeli DrugWarsista.
Olet diileri New Yorkissa. Sinulla on 30 päivää aikaa tehdä mahdollisimman hyvä tili myymällä huumeita.
I Am Rich
Taidetta, viihdettä tai silkkaa hulluutta. Luultavasti viimeistä.
Törkeän kallis sovellus, joka ei tee mitään. Tarkoitus on ainoastaan osoittaa, että sovelluksen ostaneella henkilöllä on varaa siihen.
Sovellus maksoi 999,99 dollaria tai 799,99 euroa (Applen määrittelemä sovelluksen maksimihinta).
Ruudulle ilmestyy punainen viisikulmio. Kun painaa infonappia, ruudulle ilmestyy seuraava teksti:
I am rich
I deserv it
I am good,
healthy &
successful
(Kirjoitusvirhe on alkuperäinen.)
Applikaatio ehti olla esillä yhden päivän ajan. Sitä myytiin kahdeksan kappaletta.
Nyt myynnissä on Android-sovellus nimeltä I Am Richer, joka tosin maksaa vain 200 dollaria.
Vaikka yksikään näistä peleistä ei nappaisi, Applen sensuuri ärsyttää. Haluanko katsoa iPadiltani pornoa tai pelata goottihevospeliä? Päätöksen pitäisi olla minun, ei Steve Jobbsin.
Terveiset Lontoosta!
Täällä pikadeitit eli speed dating on jo nähty. Lontoon sinkkujen uusi suosikkilaji on speed hating.
Kuten suurin osa varmasti tietää, pikadeittien idea on tavata monta potentiaalista kumppania yhdessä illassa. Jokaisen kanssa on kolme minuuttia aikaa jutustella, sitten kello soi ja deittailijat siirtyvät seuraavan toiveikkaan luo. Tarkoitus on antaa itsestä hyvä ensivaikutelma ja haistella, olisiko vastapuolessa ainesta pidemmillekin treffeille.
Lontoolaisen kaksikon Mike Tollerin ja Carl Hillin mielestä pikadeittien suurin ongelma on se, että ihmiset yrittävät liikaa. Kun deittailija koittaa kaikin puolin olla kumppanilleen mieliksi, hän jäykistyy ja käyttäytyy epäluonnollisesti. Lisäksi kyseessä on harhaanjohtava markkinointi: kuka tahansa pystyy olemaan edukseen kolme minuuttia, mutta pettymys on kova kun pitäisi alkaa tutustua oikeasti. Teennäisiin kolmeminuuttisiin kyllästyneet Toller ja Hill alkoivat järjestää speed hating -tapahtumia.
Speed hating toimii samaan tapaan kuin pikadeitti, mutta tarkoitus ei ole jutella siitä, mistä deittailijat ovat kotoisin tai mistä ruuista he pitävät. Tarkoitus on solvata kumppaniaan niin paljon kuin pystyy ja ehtii. Välissä puhutaan siitä, kuinka paljon vihaa omaa elämäänsä ja mitkä asiat pistävät vihaksi.
Jos vihanaiheet loppuvat kesken, pariskunta voi nostaa puheenaiheen pöydällä olevasta purkista. Puheenaiheet ovat esimerkiksi ”liukuportaiden väärällä puolella seisojat”, ”elokuvarapistelijat” tai ”henkilöt, jotka alkavat kaivaa pikkurahaa kaupan kassalla”.
(Jos täytyy turvautua noin ilmeisiin vihan kohteisiin, peli on ehkä muutenkin menetetty.)
Kun koko speed hating -kierros on käyty läpi, deittailijat merkkaavat listoihinsa ne, joiden kanssa haluavat seuraavalle kierrokselle. Jos molemmat pariskunnan osapuolet merkkaavat toisensa, he siirtyvät seuraavaan vaiheeseen. Se on Blind Hate.
Blind Hatessa pariskunnat saavat liudan kysymyksiä, joista heidän tulee keskustella. Kysymykset kuuluvat esimerkiksi ”Mistä trooppisesta sairaudesta pidät eniten?” tai ”Ketä julkkista löisit mieluiten tiiliskivellä naamaan?”.
Speed hating kuulostaa mahtavalta. Ihmiset, joiden riitelyprofiilit sopivat yhteen, pysyvät yhdessä todennäköisemmin kuin vaikkapa huutaja ja mököttäjä. Solvatessaan ihminen usein on myös luovimmillaan: deittikumppanin supliikin ja älyn tason saa paljon paremmin selville pienellä verbaalisella mittelöllä kuin kysymällä, pitääkö hän enemmän koirista vai kissoista. Saisiko speed hatingin seuraaviin Cityn Deittibileisiin?
Jos speed hate -tapahtumassa lykästää, seuraavat treffit voi sopia vaikkapa Tollerin ja Hillin isännöimälle Feeling Gloomy -klubille. Lontoossa, Berliinissä ja New Yorkissa järjestettävillä klubeilla soitetaan vain surullista ja masentavaa musiikkia. (Klubeilla otetuista kuvista tosin voisi päätellä, että ihmisillä on hauskaa. Huijausta.)
