Kulttuuri

Näytetään blogin kirjoitukset, joissa aiheena on media.

Lapsiseksikampanja epäonnistui  20

Kun Ashton Kutcher ja Demi Moore lanseerasivat lapsiseksin vastaisen kampanjan, heidän tarkoituksensa oli hyvä. Väärin tulkitut tutkimustulokset, omituiset videot ja aggressiiviset hyökkäykset lehdistöä vastaan tekivät siitä kiusallisen skandaalin.

Real Men Don’t Buy Girls -kampanja lanseerattiin huhtikuussa. Kutcher kertoi julkisuudessa tuoreista tutkimustuloksista, joiden mukaan 100 000–300 000 lasta päätyi Yhdysvalloissa prostituoiduiksi joka vuosi. Hän ja Moore järkyttyivät luvuista ja päättivät tehdä asialle jotain, Kutcher julisti monissa haastatteluissa.

”Jotain” oli Youtube-videokampanja, joka sai runsaasti huomiota. Kutcher pyysi julkkiskavereitaan kuten Justin Timberlakea, Sean Pennia ja Jamie Foxxia tekemään videoita, joilla yritettäisiin vakuuttaa yhdysvaltalaismiehet siitä, että seksin ostaminen pikkutytöiltä ei ole tosimiesten hommaa.

Videot olivat hieman, no, omituisia.
Ashton Kutcher istuu sängyn laidalle, riisuu sukkansa ja haistaa niitä. Tuoksu ei ole miellyttävä. Kutcher heittää sukat roskikseen ja kaivaa paketista puhtaat tilalle. Syvä miesääni sanoo ”Tosimies pesee itse pyykkinsä. Tosimies ei osta seksiä tytöiltä.”

Sean Penn käyttää silitysrautaa paahdetun leivän valmistamiseen. Syvä miesääni kertoo, että ”Tosimies tietää, miten silitysrautaa käytetään. Tosimies ei osta seksiä tytöiltä.” Lopuksi Demi Moore ilmoittaa, että Edward Norton on tosimies ja kysyy, oletko SINÄ.

Sisarkampanjassa naiset kertoivat, kuinka he suosivat tosimiehiä.

Julkkismiehiä kiiteltiin hienosta eleestä.
Sitten joku ihmetteli, onko ongelma todella se, että lapsiseksin ostamisella on liian hyvä maine, ja että kun Justin Timberlake sanoo Youtubessa, että hän ei osta lapsiseksiä, kaikki iljettävät lapsiseksinostajat kokevat herätyksen ja tajuavat, että jumantsuikka, meitsikin haluaa olla tosimies niin kuin Justin, enpä enää hyväksikäytä lapsia.
Tai että kun Arianna Huffington sanoo, että hän preferoi miehiä, jotka eivät osta lapsiseksiä, naiset ympäri maata dumppaavat lapsiprostituoituja hyväksikäyttävät miehensä. Koska hemmetti, mä aattelin että se lapsiseksin ostaminen on ihan ok, mut nyt kun Arianna sanoo että ei ole, mun pitää ehkä jättää toi.

Seuraavaksi joku tosikko huomautti, että kenties Dude, Where's My Car? -leffan tähti ei ehkä miettinyt aivan loppuun asti, kannattaako lapsiprostituutiota vastaan kampanjoida juuri kevyellä äijähuumorilla.
Blogosfäärissä oltiin sitä mieltä, että kyseessä oli pitkälti Hollywood-tähtien egotrippailu ja kyseltiin, että
”Is it just me or is there like no connection whatsoever between Sean Penn making a grilled cheese with an iron (manly!) and the horrific situation of someone paying for an enslaved 7-year-old to give them a blow job?"

Sitten mietittiin, että onkohan tuo sukkien heittäminen roskiin yhden käyttökerran jälkeen sittenkään hyvä läppä – kuulemma ei ainakaan esim. köyhien mielestä. Toisaalta, ei kai köyhillä ole sitten varaa lapsiseksiinkään.
Kaikki tämä oli kuitenkin harmitonta: jos kampanja nyt on vähän pöljä ja ehkä aika tehoton, mitä sitten? Ainakin Kutcher ja Moore yrittivät parhaansa.

Sitten alettiin penkoa tutkimusta, jolle Kutcher ja Moore perustivat kampanjansa. 300 000 prostituutioon päätyvää lasta joka vuosi on nimittäin Yhdysvalloissa häkellyttävän paljon. Lopulta Village Voice -lehti kaivoi esiin hieman erilaisia lukuja.
Yhdysvaltojen 37 suurimmassa kaupungissa oli viimeisen kymmenen vuoden aikana tehty yhteensä 8263 lapsiprostituutioon liittyvää pidätystä, siis keskimäärin 826 per vuosi. Vaikka ottaisi huomioon, että läheskään kaikki lapsiprostituutiotapaukset eivät tule ilmi, ja että lapsiprostituutiota esiintyy tietenkin myös suurten kaupunkien ulkopuolella (joskin vähemmän), 300 000 lapsiprostituoitua vuodessa on, no, uskomaton luku.

Kävi ilmi, että Kutcher ja Moore pohjasivat lukunsa aika tyhmään tutkimukseen, jota he lisäksi tulkitsivat väärin. Kyseessä oli Pennsylvanian yliopistossa tehty tutkimus, jossa alleviivattiin, että 100 000 – 300 000 lasta vuodessa ei suinkaan ole prostituoiduiksi päätyvien määrä, vaan sellaisten lasten määrä, jotka ovat riskiryhmässä päätyä prostituoiduiksi. Tutkimuksen mukaan riskiryhmässä ovat esimerkiksi kaikki sellaiset lapset, jotka ovat karanneet kotoa, transsukupuoliset lapset, tytöt jotka kuuluvat jengeihin sekä kaikki ne alaikäiset, jotka omistavat auton ja asuvat lähellä Meksikon tai Kanadan rajaa.

Jos virhe olisi jäänyt Kutcheriin ja Mooreen, asia ei olisi vakava. Valitettavasti lukuun ovat tarttuneet myös poliitikot, ja sillä on senaatissa perusteltu esimerkiksi aloitteita, joilla kiristettäisiin nettisensuuria, laajennettaisiin poliisien valtuuksia, rajoitettaisiin alaikäisten oikeuksia postata kuvia nettiin ja kiellettäisiin alle 18-vuotiaita harrastamasta seksiä edes keskenään. Kyse ei ole siitä, etteikö lapsiprostituutio olisi oikea ja hirvittävä ongelma, vaan siitä, että ongelman suurenteleminen saattaa johtaa paitsi valehteluun ja väärinkäsityksiin, myös isompiin ongelmiin.

Ei ollut yllätys, että Village Voicen artikkeli ei miellyttänyt Kutcheria. Hän aloitti lehteä vastaan sodan, jonka tarkoitus oli saada mainostajat lähtemään. Sotaa käytiin pääasiassa Twitterissä, sillä Kutcher on lähes 8 miljoonalla seuraajallaan yksi maailman vaikutusvaltaisimmista tweettaajista. Hän ei väittänyt, että Village Voicen artikkeli olisi väärässä, vaan alkoi syyttää lehteä lapsiprostituution tukemisesta. Kutcher tweettasi Village Voicen suurimmille mainostajille näin:

Kutcher pelotteli myös muita Village Voicen suurimpia mainostajia.

Ja katso, lentoyhtiö veti mainoksensa pois!

Kutcher viittasi tweeteissaan siihen, että sama firma, joka omistaa Village Voicen, omistaa myös Backpage-sivuston, jonka seuranhakupalvelua on syytetty parittajien toiminnan mahdollistamisesta.
Village Voice puolestaan huomautti videosta, jossa Kutcher ja Moore bilettävät Snoop Doggin konsertissa (Snoop Dogg sanoi Rolling Stonen haastattelussa toimineensa parittajana vuosina 2003 ja 2004).

Digital Life tallensi Twitter-sodan. Siinä hävisivät kaikki, myös lapsiprostituoidut.


Kummallisimmat kokkiohjelmat  4

Lueskelin uutista siitä, kuinka Iran on kieltänyt ulkomaalaisia ruokia esittelevät kokkiohjelmat.
Tästä inspiroituneena listasin iloksenne omituisimmat kokkiohjelmat, joihin olen törmännyt. Toivottavasti iranilaiset löytävät nämä helmet. Kauniita kokkaushetkiä!

The Huntress
Oravavoileipä on oiva välipala! Sitä mieltä ovat ainakin The Huntress -sarjan kokit, punaniskojen marthastewardit Lydia Lohrer ja Heidi Wilson. Aluksi arvelin, että kyseessä on läppä, mutta tarkasteltuani muuta Outodoor Channelin ohjelmatarjontaa, tulin siihen tulokseen, että ohjelma taitaa sittenkin olla aito. Eikä siinä mitään – jos nyt liha syö, eiköhän tämä ole eettisemmästä päästä. Vaikka on tuo nyljetty orava aika vekkuli.

Vegan Black Metal Chef
Huomaa tyylikäs rituaaliveitsi.

Food Party
Hyvin happoinen kokkausohjelma, jossa yhdistellään luovasti nukketeatteria, grafiikkaa, puhuvia lautasia ja korkealla äänellä kimitettyjä näytelmäjaksoja.
Tässä maistiaisena yhden jakson alkuosa. Juontaja Thu Tran lupaa, että kun vieraat näkevät jaksossa valmistetut ruuat, he luulevat, että ”käytät ruokaan enemmän rahaa kuin Arpinaama kokaiiniin”.
.


Cookin' with Coolio
Länsirannikon rap-legenda Coolio kokkaa. Jaksoja voi ihmetellä Coolion omalla Youtube-kanavalla. Hygienia ei ole aina ihan justiinsa ja ohjeet ovat välillä hieman sekavia, mutta kyllä niillä ruokaa syntyy. Pakettiin kuuluvat keittiössä hengailevat, aineksia ojentelevat ja käskystä hytkyvät puolialastomat tyttöset sekä hieman surullinen, yksinäinen punainen party-spotti.

Icefire Kitchen ja I Love 2 Cook Naked
Nakuna kokkaavia naisia ja miehiä löytyy pilvin pimein. Tässä esimerkit Yhdysvalloista ja Hongkongista.

Yhdysvaltalainen sarja I Love 2 Cook Naked lupaa opettaa katsojilleen terveysruokien valmistamista. Nettisivuilla esitellään kahdeksan kaunista naista, joiden kanssa katsoja kokkaa. Rekisteröitymällä pääsee näkemään uuden jakson joka päivä. Valitettavasti naisten kokkaus- ja esiintymiskyvyt ovat vielä hiukan hakusessa, katsokaa vaikkapa tämä video.

Icefire Kitchen -nimisen ohjelman jokainen puolen tunnin jakso alkaa sillä, että honkongilaismalli Flora Cheung käy ostamassa torilta ruoka-ainekset jonkin kiinalaisen ruokalajin valmistamiseen. Sitten hän saapuu studioon, riisuu vaatteensa ja pukee ylleen essun, jota tv-yhtiö kuvailee seuraavasti: tailor-made, fully transparent apron especially made for the program. Ruokalajit ovat simppeleitä – tuottaja Jesse Aun mukaan siksi, että ohjelma on suunnattu miehille. Aun edellinen tuotanto oli suuren suosion saavuttaneet strippari-uutiset. Tässä ohjelman mainosspotti.

Bachelor Cooking 101 With Aria Giovanni
Pornotähti Aria Giovanni esittelee hyvin helppoja reseptejä. Ensimmäisessä osassa hän keittää munan. Toisessa osassa hän paistaa munan. Jännittävintä jaksossa on Arian nauru.

Cooking With Dog
Nainen kokkaa japanilaista ruokaa, koira istuu vieressä ja selostaa mojovalla aksentilla. Taustalla klassisen musiikin kuluneimmat konsertot.

Cooking with Werner
Loppuun huumoripala (koska kaikki edelliset olivat haudanvakavia). Tämä ei varsinaisesti ole kokkiohjelma, vaan näyttelijä Will Maierin tervehdys kaikille Werner Herzogin ystäville. Ohjaaja on kuuluisa siitä, että hän valmisti ja söi kenkänsä yleisön edessä.


Oudot vaalivideot  11

Minua pyydettiin joulukuussa käsikirjoittamaan vaalivideo. Kieltäydyin, minkä jälkeen minua pyydettiin ohjaamaan vaalivideo. Kieltäydyin taas. Näin jälkikäteen harmittaa, koska vaikuttaa siltä, että vaalivideoitsijana olisi hyvässä seurassa. Tänä vuonna vaalivideoiden saldo on nimittäin erityisen kummallinen. Tässä omat suosikkini.

Jo viime vaaleissa nähtiin, että kuka tahansa voi tehdä videon, vaikka kykyjä olisi vähänlaisesti. Tänä vuonna video on oltava, sillä kuka uskottava ehdokas ei muka kampanjoisi Youtubessa? Tämä johtaa siihen, että ehdokkaat valjastavat kenet tahansa tietokoneenkäyttötaitoisen raapimaan kasaan edes jonkinlaisen esityksen. Tavallaan nämä ovat sympaattisia, sillä videoista huokuu se, ettei niitä ole rahoittanut ainakaan Tapani Yli-Saunamäki.
Tässä Anne Karjalainen (sdp) esittelee clip art -kuvavalikoimaansa sekä hymyä, joka säikäyttää pikkulapset kolmen korttelin säteellä.

Videokameran puute ei estä tekemästä vaalivideota. Yllättävän moni on liikkeellä still-kuvilla ja ääniraidalla. Tässä Sanna Perkiö (kok), jonka erikoisefekti muistuttaa sitä kohtaa Draculassa, jossa arkku avataan ja kuollut avaakin silmänsä.

Monet eritoten nuoremmat ja ensimmäistä kertaa eduskuntaan pyrkivät ehdokkaat ovat kasanneet suositteluvideoita, joissa nimekkäämmät poliitikot ja yhteiskunnan vaikuttajat kertovat, miksi kyseistä ehdokasta kannattaa äänestää. Kaikki eivät voi saada ministeriä vaalivideolleen. Veronica Rehn-Kivi (rkp) luottaa siihen, että paras suosittelija on masentunut koira.

Paavo J. Heinonen (vas) puolestaan arvelee, että paras suosittelija on humoristinen pehmolelu.

Erikoisefektit tekevät tylsästäkin vaalivideosta kiinnostavan ja ajanmukaisen. Juhani Tihveräinen (kesk) luottaa siihen, että äänestäjän voi hypnotisoida muistamaan oikea numero.

Päästäkseen eduskuntaan ehdokkaan on usein miellytettävä muitakin kuin välitöntä viiteryhmäänsä. Moni video tekee enemmän tai vähemmän onnistuneen avauksen uusien äänestäjäryhmien suuntaan. Suosittu uusi äänestäjäryhmä ovat nuoret ihmiset. Se ei ole nuorten ihmisten mielestä aina kivaa. Tony Melville (sdp) tässä demonstroi todellista katujen meininkiä. Tony tajuaa nuorisoa, hei. Tony from the block.

Pia Pakarinen (kok) puolestaan laajentaa… niin, keihin? Heihin, jotka osaavat suomea niin huonosti, ettei vaalirunonlausunta satu korviin?

Ja sitten on omituisten otusten kerho. Sellaisten, joihin ei ole vaan mitään lisättävää. Perussuomalaiset eila Puurunen ja Paula Ylitalo piristäisivät epäilemättä Arkadinamäkeä.

Moni muukin perussuomalainen on päättänyt, että jos rahaa on rajallisesti, kannattaa panostaa outouteen. Siksi persuilla onkin vaalien eläväisin videokavalkadi. Taiteilija Kari Tykkyläinen tekee kampanjastaan performanssin. Tykkäävätköhän taidekriittiset puoluetoverit kyttyrää?

Lopuksi suosikkini. Voi Tuula Kellola (ps), toivottavasti sinut valitaan. Ja valitaanhan sinut. Se on tähtiin kirjoitettu.

Lisää erikoisia vaalivideoita muun muassa täällä.


Kesäaika-propaganda  13

En tiedä yhtään ihmistä, jonka mielestä kesäaika on hyvä idea. Sunnuntaina se kuitenkin on taas edessä.
Kuka tästä sitten hyötyy? Katsotaanpa.

Kun Euroopassa ja Yhdysvalloissa on toisen maailmansodan jälkeen keskusteltu kesäajasta, puolesta ja vastaan ovat lobanneet isot yhtiöt ja teollisuudenalat. Jako on mennyt suunnilleen näin: kaupan, urheilun ja matkailun alat ovat kannattaneet, maatalous vastustanut kesäaikaa.

Kun Briteissä pohdittiin kesäaikaan siirtymistä vuonna 1907, yksi innokkaimmista kannattajista oli Harrods-tavaratalon johtaja. Kesäaika tuli kuitenkin käyttöön vasta vuonna 1916, jolloin Saksa ja sen rinnalla sotivat maat ottivat käyttöön Sommezeitin. Tarkoitus oli hyvä: energiaa ei ollut saatavilla, joten kannatti toimia päivänvalossa niin paljon kuin mahdollista.
Yhdysvalloissa yksi tärkeimmistä kannattajista oli pittsburghilainen teollisuuspamppu Robert Garland, jonka päävastustaja olivat rautatieyhtiöt. Kesäaika otettiin käyttöön 1918. Sodan jälkeen siitä luovuttiin monissa osavaltioissa, mutta esimerkiksi New York piti kiinni kesäajasta, koska pörssin ja valuuttamarkkinoiden kaupankäynti Eurooppaan helpottui.

Tämän jälkeen kesäajasta on väännetty monta kertaa eritoten Yhdysvalloissa, Briteissä ja Australiassa. 1980-luvun puolivälissä kesäaika haluttiin laajentaa koskemaan kaikkia Yhdysvaltojen osavaltioita. Kampanjan pääsponsorit olivat 7-Eleven ja Clorox (suuryritys, joka valmistaa mm. elintarvikkeita).
Molemmat Idahon senaattorit äänestivät vuonna 1987 kesäajan laajentamisen puolesta sillä perusteella, että kesäajan ollessa voimassa pikaruokayhtiöt myyvät enemmän ranskalaisia perunoita, ja perunat tulevat pääosin Idahosta.
Kesäaikaa haluttiin laajentaa uudelleen vuonna 2007, jolloin päälobbareina olivat Yhdysvaltain urheiluvälineiden valmistajien liitto ja kansallinen vähittäiskauppojen liitto. Laajennus tapahtui. Briteissä urheilu- ja vapaa-ajan toimialat yrittävät lobata sen puolesta, että maa siirtyisi käyttämään kesäaikaa ympäri vuoden.

Ylimääräinen tunti aurinkoa saa ihmiset shoppailemaan ja urheilemaan enemmän. Esimerkiksi vuonna 1984 tehdyn tutkimuksen mukaan kesäaika tuotti 7-Eleven -kaupoille 30 miljoonan dollarin lisätuoton ja kasvatti golf-teollisuuden (kentät, välinevalmistajat jne.) tuloja 200 miljoonasta 300 miljoonaan. Vuoden 1999 tutkimus arvioi, että vapaa-ajanyritykset EU:n alueella kasvattivat tulostaan kesäajan ansiosta noin kolme prosenttia.

Maatalous vastustaa kesäaikaa muun muassa siksi, että vaikka ihmiset kääntäisivät kellojaan, lehmät eivät sitä ymmärrä, vaan jatkavat elelyään normaaliajassa. (Lisäksi annoin kertoa itselleni, että satoa kannattaa korjata silloin, kun kaste on haihtunut – tämä merkitsee sitä, että kun ihmiset tulevat töihin tuntia aikaisemmin, he saattavat joutua odottelemaan tunnin, ennen kuin kaste on haihtunut ja työt voi aloittaa. En kuitenkaan tiedä maataloudesta tarpeeksi arvioidakseni, onko tässä järkeä.)

Lisäksi kesäaika haittaa muun muassa teatterien ja tv-yhtiöiden toimintaa. Yksinkertaistetusti: kun ulkona on aurinkoista vielä silloin, kun prime time -ohjelmat alkavat, ihmiset eivät istu sisällä katsomassa telkkaria. Vuonna 2007 Yhdysvaltain suuret televisioyhtiöt laskivat, että ne menettivät 16 prosenttia prime time -ohjelmien katsojista kellojen kääntämistä seuraavalla viikolla. Esimerkiksi American Idol sai 10 prosenttia vähemmän katsojia.

Lisäksi on tehty hyvin hataria laskelmia siitä, paljonko rahaa menetetään siinä, että ihmiset myöhästyvät töistä, kelloja pitää siirtää, tietokoneet jumittuvat ja niin edelleen. Vuonna 2007 tehty tutkimus arvioi, että Yhdysvalloissa kellojen siirto maksaa jotain 500 miljoonana ja miljardin dollarin väliltä vuodessa.

Suomessa siirryttiin kesäaikaan vuonna 1981 siitä painavasta syystä, ”koska kaikki muutkin”. Sitä ei pidä väheksyä – on kätevää, että kaikki EU-maat ovat samassa ajassa. Kuitenkin esimerkiksi Islanti pärjäilee, vaikka siellä ei siirretä kelloja.
Se, säästääkö kesäaika todella sähköä, on kiistelty asia. Suurin osa puoltavista tutkimuksista on tehty ennen 1980-lukua. Uudet tutkimukset vaikuttaisivat kallistuvan ein puolelle. Ja vaikka säästäisikin, Suomessa ja muissa pohjoisissa maissa kesäajasta ei ole mitään iloa kesäisin, keväällä ja syksyllä hiukan.
Kuka poliitikko lupaisi näin vaalien alla ehdottaa kesäajasta luopumista? Täällä olisi tarjolla ääni.

Lopuksi sarja vanhoja yhdysvaltalaisia mainoksia, joita näytettiin drive-in-leffojen alussa ja tauoilla. Mukana mainos, jossa kehotetaan vastustamaan kesäaikaa. Tarkkaa vuotta ei ilmoiteta, mutta mainokset on tehty viimeistään vuonna 1967, jolloin Yhdysvallat siirtyi jälleen melkein kokonaisuudessaan käyttämään kesäaikaa. Mainosten vaikuttavuustutkimus oli silloin vielä lapsenkengissä, mutta en ihmettele lainkaan, miksi kansalaiset eivät tämän dramaattiseksi tarkoitetun mutta apaattiseksi jäävän mainoksen innoittamina rynnänneet sankoin joukoin kirjelmöimään senaattorille.
(Kesäaikamainos on kohdassa 1:58-2:45)


Kamerapää  4

Wafaa Bilal on irakilainen, yhdysvalloissa asuva taiteilija, joka on erikoistunut tekemään taidetta ruumiillaan.
Bilalin uusin taideprojekti oli asentaa kamera omaan takaraivoonsa. Taiteilijan kalloon pultattiin kiinni titaanilevy, johon kamera kiinnitettiin. Kamerassa on GPS-jäljitin, joka rekisteröi hänen kaikki liikkeensä. Kerran minuutissa kamera nappaa kuvan, joka lähetetään suorana Bilalin näyttelyyn quatarilaisessa arabialaisen modernin taiteen museossa Mathafissa. Projekti alkoi 15. joulukuuta 2010 ja kameran on tarkoitus pysyä taiteilijan päässä vuoden ajan. Teos on nimeltään The 3rd I ja sitä voi seurata täällä.

Taideteoksella on ainakin kaksi sanomaa. Ensinnäkin se kommentoi länsimaista kaupunkia, joka on vuorattu turvakameroilla ja muilla esineillä, jotka jäljittävät ihmisen liikettä. Projektin toinen tarkoitus on tallentaa tavallista elämää vuoden ajan. Najaf - kaupunki, josta Bilal pakeni, pommitettiin kivikaudelle, eikä sen jokapäiväisestä elämästä ole juurikaan dokumentaatiota. Nyt taiteilijan uutta kotikaupunkia dokumentoidaan tavallisesta kadunmiehen perspektiivistä ilman, että taiteilija itse ottaa aktiivisesti kantaa siihen, mitä kuvaa.

Bilal on työskennellyt Chicagon School of the Art Instituten professorina ja toimii tällä hetkellä New Yorkin yliopiston Tisch School of the Arts -yksikön apulaisprofessorina. Hänen toistaiseksi kuuluisin teoksensa on performanssi nimeltä Domestic Tension, jossa hän asui kuukauden ajan galleriassa. Katsojat seurasivat hänen asumistaan netissä ja saivat ampua häntä värikuulilla milloin tahansa. Kuukauden aikana yli 60 000 ihmistä 130 maasta kävi ampumassa häntä.
Toinen kuuluisa teos on Irakin sotaa kommentoinut Dog or Iraqi, jossa yleisö sai äänestää, kumpi joutuu vesikidutukseen: koira nimeltä Buddy vai Bilal. Bilal, tietenkin.
Vuonna 2010 Bilal tatuoi selkäänsä Irakin kartan, johon oli merkitty kaikki tunnetut kaatuneet yhdysvaltalaiset ja irakilaiset sotilaat.

Kamerateoksen ongelmat alkoivat jo ennen kuin kamera oli käynyt lähelläkään Bilalin kalloa, sillä lääkärit kieltäytyivät asentamasta kameraa. Kolmen vuoden jälkeen hän teetätti operaation lävistysstudiossa. Yliopisto, jossa Bilal työskentelee, huolestui yksityisyydensuojasta ja vaati, että taiteilija peittää kameransa aina kampuksella. Toimitukset kuten suihkussa käynti olivat ongelmallisia, ja Bilalin tarkoitus oli vaihtaa kamera vedenkestävään malliin. Ongelmia tuli myös lentokenttien metallinpaljastimissa. Tyttöystävä hyväksyi projektin ainakin aluksi, vaikkei ollutkaan siitä erityisen innoissaan.
Lopulta taiteilijan elimistö alkoi hylkiä kameraa, ja viime viikolla hänen oli poistettava se toistaiseksi. Bilal sanoi odottavansa, että haavat lakkaavat märkimästä, ja asennuttavansa kameran sitten takaisin. Paranemista odottaessaan Bilal kantaa kameraa kaulassaan.


Ripulijumppa

Vuonna 1992 japanilaiset alkoivat opiskella englantia aivan uudella tavalla. Siitä on kiittäminen Fuji Televisionin lanseeraamaa kieliohjelmaa nimeltä Eikaiwa Taisō Zuiikin' English, joka yhdistää aivan uudella tavalla kielen oppimisen ja aerobicin. Kun jaksot postattiin Youtubeen, niistä tuli nettihitti ja jälleen uusi todiste japanilaisen pop-kulttuurin kummallisuudesta.

Sarjan lähetysaika oli aamulla kello viisi. Aluksi juontaja esittelee näkemyksiään siitä, miten ihmiset oppivat kieltä. Hänen kuningasajatuksensa on, että eri kulttuurien ihmiset käyttävät päivittäisessä toiminnassaan eri lihaksia. Esimerkiksi japanilaisilla on erittäin vahvat alaselän lihakset, koska nämä kumartelevat niin paljon päivän aikana. Opiskeltaessa uutta kieltä kannattaa samalla treenata lihaksia, jotka ovat tuon kielen puhujilla luonnostaan vahvoja. Näin kieli jää paremmin päähän.

Jaksoja on kaiken kaikkiaan on 24, ja suurin osa löytyy Youtubesta. Jokainen jakso alkaa kuin tavallinen kieliohjelma. Jakson aluksi esitellään päivän lause, joka saattaa olla melko tavallinen (“Is there anyone who speaks Japanese?”) tai hieman kummallinen (“I was robbed by two men” tai “Hasta la vista, baby!”). Kun lause on esitelty ja kerrattu, siirrytään jumppasalille. Siellä kolme jumppa-asuun pukeutunutta tyttöä, Zuiikin Gals, toistaa yksinkertaisia jumppaliikkeitä hokee lausetta uudelleen ja uudelleen hermoja raastavan popin tahtiin. Kieltämättä lause jää soimaan päähän - tsekatkaa vaikkapa klippi episodista I have a bad case of diarrhea.

Miten tällainen ohjelma on päässyt syntymään? Se on osittain aito kieliohjelma, osittain komediasarja ja osittain taideteos. Fuji Television päätti antaa nuorille tekijöille mahdollisuuden näyttää osaamistaan. Se antoi kymmenille lahjakkaille mutta tuntemattomille sisällöntuottajille ja ohjaajille vapaat kädet suunnitella ohjelmia. Ohjelmat tehtiin kengännauhabudjetilla ja lähetettiin myöhään yöllä ja varhain aamulla – siis silloin, kun telkkaria katsotaan kaikkein vähiten. Tulos: läjä erittäin kummallisia mutta hyvin hauskoja ohjelmia, näytön paikka uusille tekijöille ja katsojaluvut nousuun. YLE voisi ottaa oppia.


Stop mainoksille  5

Jos mainokset häiritsevät, ei ole pakko katsoa telkkaria. Ei tarvitse lukea lehtiä eikä kuunnella radiota. Ulkomainonnalta ei kuitenkaan pääse karkuun. Metrotunnelit, ratikkapysäkit, kävelykadut ja aukiot ovat täynnä mainosjulistetauluja. Mainoksia on pakko katsoa, jos meinaa kävellä kadulla.

Ulkomainontaa hoitavan JCDecaux:n nettisivuilla sanotaan ulkomainonnasta seuraavaa:
"Ulkomainontaa ei kuluteta vaan sille altistutaan."
"Kun ihminen liikkuu kodin ulkopuolella, me olemme paikalla. Ulkona ihminen on jatkuvassa vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa ja avoin ärsykkeille."
Aika hyytävää.

Vaikka kadut ovat täynnä maksettuja mainoksia, Helsingissä ei ole yhtä ainoaa luvallista ulkomainospaikkaa, jonne saisi kiinnittää esimerkiksi keikkajulisteita. Millä oikeudella mainostaja on vallannut kadut kaupunkilaisilta?

Aalto-yliopiston opiskelija Elissa Eriksson käsittelee kysymystä taiteellisessa opinnäytetyössään Haluan nähdä muutakin. Idea on pohtia tavallisten ihmisten mahdollisuuksia vaikuttaa siihen, mitä hän näkee kulkiessaan kadulla. Entäpä, jos bussipysäkeiden mainostauluissa esiteltäisiinkin vaikkapa taidetta? Haluan nähdä muutakin -tempauksen ideana on vallata mainostilaa pois kaupallisilta tiedotteilta edes hetkeksi.

23.–29.1. Helsingin bussi- ja ratikkapysäkeille ilmestyy 21 julistetta, joiden tekstissä sanotaan seuraava:
"Haluan nähdä muutakin - 3500* ihmistä halusi vapauttaa tämän tilan viikoksi kaupallisista tiedotteista."
* tuohon 3500:n kohdalle tulee se määrä ihmisiä, joka lopulta osallistuu tempaukseen.
Lisäksi julisteeseen voidaan painaa tempaukseen osallistuneiden omia pieniä viestejä kanssakaupunkilaisille.

Tällä hetkellä noin 3500 ihmistä on Facebookissa ilmoittanut haluavansa osallistua kampanjan rahoitukseen. Suurin osa siitä sulaa pois kun on aika kaivaa kuvetta, mutta kenties jokunen oikeasti jakaa kustannukset, karkeasti arvioiden 8000 euroa (julisteiden painatus 1000-2000 euroa, julisteiden esillepano n. 6500 euroa). Jengiä kerätään vuoden loppuun asti.

Tempausta kritisoidaan Facebookissa siitä, että tempauksessa ostetaan isolla rahalla mainostilaa JCDecaux:lta. Näin ulkomainontafirma käärii voitot tästä ulkomainontaa vastustavasta tempauksesta. Eikö olisi parempi printata isoille papereille omia viestejä ja teipata ne JCDecaux:n mainosten päälle? Tai yksinkertaisesti hajottaa JCDecaux:n taulut? On tuossa pointtinsakin, mutta njääh. Eihän idea ole vastustaa niitä JCDecaux:n tarjoamia valotauluja, vaan sitä, että niissä näytetään vain mainoksia. Siitä hyvästä, että JCDecaux saa pystyttää taulut ja myydä niihin mainoksia, kaupunki voisi aivan hyvin velvoittaa firman näyttämään osassa tauluja taidetta. Tai vaikka niitä keikkajulisteita.


Rivot prinsessat  2

Disney on vaikeuksissa. Niin kauan kuin yhtiö luotti piirrettyihin prinsessoihin, se saattoi olla varma, että nämä pysyvät ikuisesti kauniina, siveinä, hyveellisinä ja kaikin puolin yhtiön kannustamiin 50-lukulaisiin arvoihin sopivina. Arielin tuhmat videot eivät vuoda nettiin, Jasmine ei vedä kokaa nokkaan eivätkä Tuhkimon tissit suurene kolmella desillä yhdessä yössä.
Ongelmat alkoivat, kun Disney ja muut lastenkanavat siirtyivät piirretyistä prinsessoista oikeisiin ihmisiin. Valitettavasti huiman suosituissa teinileffoissa esiintyvät tyttöset eivät pysy ikuisesti Disneyn imagoon sopivina hyviksinä. Erityisesti Yhdysvalloissa suositut, oikeiden ihmisten näyttelemät Disneyn teinisarjat alkavat menettää suosiotaan tähtien töppäilyjen takia. Vanhemmilla ja Disneyllä alkaa olla yhä vaikeampaa selittää pikkutytöille (ja kouralliselle pikkupoikia), miksi telkkaritähti ei olekaan enää sopiva ihailun kohde.

Uusin käänne Disney-prinsessojen rappiossa on Demi Lovaton tapaus. 18-vuotias teksasilainen laulaja, näyttelijä ja lauluntekijä keskeytti viime viikolla Etelä-Amerikan kiertueensa ja kirjautui sisään hoitolaitokseen, tiettävästi saamaan apua anoreksiaan ja muihin syömishäiriöihin sekä itsensä viiltelyyn. Lovato on näytellyt muun muassa Disneyn Tavataan välkkärillä -sarjassa sekä Camp Rock -elokuvassa yhdessä Jonas Brothers -yhtyeen kanssa.

Demi Lovato
Demi Lovato

Tätä ennen vanhemmat ovat joutuneet selittämään pikkuisilleen, miksi ala-asteikäisen ei sovi googlata High School Musical -tähteä Vanessa Hudgensia. (Teille, jotka ette ole HSM-faneja, tiedoksi: Vanessalta on useampaan otteeseen lipsahtanut nettiin alastonkuvia. Osa niistä on, ainakin Vanessan itsensä mukaan, otettu, kun tämä oli vielä alaikäinen.) Hannah Montana -tähti Miley Cyrus on 15-vuotiaasta alkaen nähty useampaan otteeseen poseeraamassa vähissä vaatteissa (jälleen nettiin ”lipsahtaneita” kuvia sekä yksi ilmeisesti sähköpostia hakkeroimalla julki tullut kuvasarja) sekä tanssimassa 16-vuotiaana sylitanssia 50-vuotiaan tuottajansa etumusta vasten.

Miley Cyrus
Miley Cyrus

Nickelodeon-kanavan Zoey 101 -sarjan tähti Jamie Lynn ”Britneyn sisko” Spearsin fanien vanhemmat puolestaan saivat käydä kersojensa kanssa pitkiä keskusteluja aiheesta “voiko lapsi saada lapsen” sen jälkeen kun Spears pyöräytti omansa 17-vuotiaana (ja on toki jo eronnut isästä). Eikä Mickey Mouse Clubhousesta ponnistaneella isosiskollakaan yksityiselämässä mene kovinkaan hyvin.

Jamie Lynn Spears ex-perheineen OK Magazinessa.
Jamie Lynn Spears ex-perheineen OK Magazinessa.

Pitääkö teinitähtiä paheksua? Ei. Kerrankos poikaystävälle tarkoitetut alastonkuvat nyt nettiin luiskahtavat keneltä tahansa teiniltä. Kurja juttu se on, jos sattuu olemaan koko maailman seuraama pikkutyttöidoli. Jos Disney ei pysty elämään sen kanssa, että näyttelijät kasvavat aikuisiksi ja tekevät typeryyksiä kuten kaikki teinit, on sen syytä palata piirrettyihin tytsyihin. Eikä Disney voi kokonaan väistää vastuutaan siitä, että osasta nuoria näyttelijöitä tulee tavisteiniä sekopäisempiä. Disney on haalinut nämä naiset parhaimmillaan vain 8-vuotiaina miljoonien tv-katsojien ja julkisuuden luupin alle sekä kiinni isoihin rahoihin. Jos elää epätavallisen lapsuuden, elää todennäköisesti myös epätavallisen nuoruuden.

Ja kyllä nämä sekoilevat teinitähdet kuitenkin ovat lähempänä todellisia ihmisiä kuin ne piirretyt.
Tsekatkaa vaikka tämä.

Ja loppuun vielä maistiainen siitä, millainen Mean Girls -leffa olisi, jos pääosassa olisivat Disney-prinsessat.


Homo yläasteella  20

Peruskoulu on perseestä. Erityisen perseestä peruskoulussa on yläaste. Erityisen perseestä yläaste on silloin, jos satut olemaan homo, lesbo, bi, transsukupuolinen tai edustat jotain muuta seksuaali- tai sukupuolivähemmistöä. Hyvä juttu on se, että peruskoulu ei kestä ikuisesti.

Dan Savage on yhdysvaltalainen toimittaja, jonka kirjoittamaa Savage Love -palstaa julkaistaan kymmenissä lehdissä Yhdysvalloissa, Euroopassa ja Aasiassa. Palstalla Savage vastaa lukijoiden kysymyksiin ja antaa seksiin ja parisuhteisiin liittyviä neuvoja. Nyt Savage, joka itse on homomies, on lanseerannut kampanjan, jonka toivotaan auttavan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvia teinejä kaikkialla englantia ymmärtävässä maailmassa.

Toissa viikolla Billy Lucas, 15-vuotias yhdysvaltalaisteini Indianasta, teki itsemurhan, koska häntä kiusattiin koulussa homouden takia. Billyn äiti löysi hänet hirttäytyneenä sen jälkeen, kun luokkatoverit olivat ehdottaneet, että homo-Billy tappaisi itsensä – ei häntä kukaan jäisi kaipaamaan. Koulun johdolle oli kerrottu kiusaamisesta, mutta toimenpiteisiin ei oltu ryhdytty.
Billy ei ole ensimmäinen eikä viimeinen uhri. Yhdeksää kymmenestä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvasta teinistä kiusataan ja he tekevät itsemurhan neljä kertaa todennäköisemmin kuin muut ikätoverinsa. Tilastot ovat Yhdysvalloista, Suomessa vastaavia tutkimuksia ei tietääkseni ole tehty. Savagen vastaus koulussa kituville teineille: sinnittele vielä. Koulun jälkeen elämä muuttuu paljon, paljon paremmaksi.

It Gets Better on projekti, jossa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvat tavalliset aikuiset lähettävät teineille suunnatun videoviestin. Viesti on yksinkertainen: koulun jälkeen asiat muuttuvat paremmiksi. Olet nyt kiusattu, olet yksin, olet epätoivoinen ja itsetuhoinen, mutta me lupaamme: koulu loppuu. Pääset eroon näistä idiooteista, et joudu enää koskaan kohtaamaan heitä. Kestä vielä. Se loppuu.

Savage ja hänen miehensä tekivät ensimmäisen videon viime viikolla, ja nyt projektin Youtube-kanavalla on jo toistasataa videoviestiä. Niiden paras puoli on rehellisyys: viestien lähettäjät eivät teeskentele, että koulusta voisi tulla hauskaa tai että kiusaaminen loppuisi. Eivät kiusatut teinit kaipaa tyhjää puhetta, jonka tietävät valheeksi. Heitä on turha lohduttaa lupauksilla siitä, että koulu tai vanhemmat puuttuvat asiaan: parhaassakin tapauksessa kiusaaminen vain muuttaa muotoaan eristämiseksi. Siksi nämä videot eivät yritä antaa neuvoja siitä, miten kiusaamisen saisi loppumaan. Ne auttavat katsomaan aikaan, jolloin kiusaajista on päästy eroon.

Videoissa kymmenet, pian sadat aikuiset tavallisista pikkukaupunkilaisista Perez Hiltoniin kertovat kouluaikaisista kiusaamiskokemuksistaan ja itsetuhoajatuksistaan, mutta myös siitä, kuinka elämä on parantunut kouluajan jälkeen. He kertovat asioista, jotka olisivat jääneet kokematta ja ihmisistä, joita eivät olisi koskaan tavanneet, jos olisivat antaneet periksi. He osoittavat omalla esimerkillään, että elämä muuttuu paremmaksi ja että koulusta voi selvitä siitä huolimatta, että se on helvettiä.

Tällaisia videoita tarvitaan myös Suomessa, jonka kaikilla yläasteilla homo on haukkumasana. Mutta homous ei ole ainoa asia, jonka takia teinit kiusaavat toisiaan. Haluaisin vielä nähdä projektin, jossa entiset koulukiusatut lähettävät nykyisille tuon saman viestin: kestä vielä, se loppuu kyllä.




Rahat takaisin!  13

Kepu petti taas, mutta sehän ei ole mikään uutinen. Keskustan omistama Apollon Verkkopalvelut Oy -niminen lafka on määrätty maksamaan puoli miljoonaa euroa jälkiverona, koska se on huijannut vähentämällä arvonlisäveroja perusteettomasti. Mutta tiestikö, että kyseinen pulju on huijannut juuri sinua?

Koko firma pyörii nimittäin valtion myöntämän viestintätuen varassa. Me siis maksamme Apollon Verkkopalvelut Oy:n toiminnan. Kyseinen huijaus on päässyt tapahtumaan siksi, että viestintätuessa on kaksi valtavaa ongelmaa: naurettavan suuret avustukset ja avustusten väärinkäyttö.

1. Naurettavan suuret avustukset

Apollon Verkkopalvelut Oy kustantaa keskustan verkkolehti Verkkoapilaa. Verkkoapila oli saanut puoli miljoonaa euroa tukea. Katsokaa noita sivuja ja sanokaa rehellisesti, onko kyseessä hyvin käytetty raha. Kokoomus panee vielä paremmaksi: sen Verkkouutiset-sivustoon on upotettu miljoona euroa valtion tukea. Siis miljoona vuodessa! Katsokaa tuota sivustoa! Muilla puolueilla, koosta ja poliittisesta kannasta riippumatta, ihan sama juttu: verkkopalveluihin törsätään käsittämättömät määrät mammonaa, eikä tulos ole häävi. Itku tulee kun miettii, mitä valtavaa upeutta pienet lehdet saisivat aikaan miljoonalla.

Se, että puolueiden lehdet saavat valtiolta rahaa, ei ole yksinomaan kurjaa ja epäreilua. Isot sanomalehdet mielellään väittävät olevansa poliittisesti sitoutumattomia ja objektiivisia, mikä ei tietenkään pidä paikkaansa. Puolueiden lehdistä lukija löytää uutiset omaa poliittista makua mukailevasti suodatettuna.

Mutta suhteutetaanpa viestintätukea hieman. Käy ilmi, että keskustalainen (ja vihreä, vasemmistolainen, kokoomuslainen jne) journalismi on monta sataa kertaa arvokkaampaa kuin muut journalismin lajit.

Viestintätuki, jota puoluelehdille jaetaan, on 18 miljoonaa euroa. Viime vuonna Opetusministeriön jakama kulttuurilehtituki on miljoona euroa, josta 800 000 tulee valtiolta ja 200 000 Veikkaukselta. Sitä on jakamassa 132 lehteä. Avustussummat vaihtelevat muutamasta sadasta eurosta muutamaan kymmeneen tuhanteen. Kärjessä ovat Teatteri-lehti (32 000 euroa), Ny Tid (30 000 e), Taide-lehti (28 000 e) ja Voima (26 000 e). Valtio tukee kulttuurilehteä keskimärin kuudella tonnilla.

Viestintätuen summat määräytyvät siten, että jokainen puolueen kansanedustaja tuottaa puolueelle 90 000 euroa viestintätukea. Valtio siis tukee esimerkiksi Keskustan lehtiä neljällä ja puolella miljoonalla eurolla. Tai tukisi, jos summat menisivät oikeaan osoitteeseen. Suinkaan aina ne eivät mene.

2. Avustusten väärinkäyttö

Ennen puolueiden lehdille maksettiin lehdistötukea. Lehdet saivat rahaa suoraan valtiolta, eikä rahaa saanut kierrättää puolueen kassan kautta. Tämä takasi lehtien työrauhan ja journalistisen tason: oman puolueen likapyykkiä voitiin pestä lehdessä, koska ei tarvinnut pelätä, että puolue pääsee näpelöimään tukia siinä tapauksessa, että lehden sävy ei miellytä.

No, EU ei tällaista hyväksynyt. Sen silmissä puolueiden lehtien saama tuki oli yritystukea, jota jaeltiin epäreilusti vain joillekin yrityksille – sinänsä ihan oikein ajateltu. Eduskunnan piti tehdä jotain, ja se päätti (yllätys!) jakaa itselleen enemmän rahaa ja löysätä rahojen käyttöehtoja.

Lehdistötuki oli vuonna 2007 noin 14 miljoonaa euroa. Vuonna 2008 tukea kasvatettiin 18 miljoonaan euroon ja se muutettiin ”viestintätueksi”, joka on osa puoluetukea. Se tarkoittaa, että puolueille annetaan 18 miljoonaa rahaa, jonka ne pyhästi lupaavat antaa eteenpäin lehdilleen. Eivät tietenkään anna.

Puoluetuen käyttö on periaatteessa läpinäkyvää: puoluesihteerit ja muut puolueen rahasäkin päällä istuvat ovat velvollisia tekemään tiliä puoluetuen käytöstä. Tämä ei kuitenkaan koske viestintätukea. Viestintätuen voi ohjata yhtiöille, esimerkiksi Apollon Verkkopalvelut Oy:lle. Yhtiö kustantaa puolueen lehtiä, mutta voi puuhailla mitä tahansa muutakin. Sillä kappas - koska kyseessä on osakeyhtiö, jonka kirjanpito on osakeyhtiölain luvalla salaista, voidaan viestintätuen käyttökohteet pitää piilossa.

Viestintätuki on tarkoitettu poliittiselle journalismille. Nyt sitä käytetään mihin huvittaa, esimerkiksi mainostilan ostamiseen, lentolehtisiin ja kaiken maailman bobhelsinkeihin. Esimerkiksi Kokoomus on Hesarin mukaan käyttänyt viestintätukea Toivotalkoisiin ja Korvakiertueisiin. (Ja vaikka esimerkki on Kokoomus, puolueet varmasti hyödyntävät samaa kikkaa myös vasemmalla.) Mutta se on väärin – viestintätuen tarkoitus ei todellakaan ole kustantaa puolueiden vaalimainontaa. Perkele, meitä on huijattu. Viestintätuki läpinäkyväksi tai rahat takaisin.