Elokuvat

Olen aina hämmästellyt kuinka hyvä poseeraaja Kauko Röyhkä on.

Me seisomme tässä katselemassa, Röyhkän ottaessa auliisti erilaisia virneitä. Paikka on romaanin Miss Farkku- Suomi kuvauspaikka Suvilahdessa.
http://fi.filmtrailer.com/cinema/10196/

Kyseessä on vanha varastohalli jonne on lavastettu kokonainen kaupunginosa.Tai ainakin pala siitä. Röyhkän takana näkyvä iso kerrostalosermi näyttää varmaankin aidolta elokuvassa. Jo tässä kuvassa on vaikea erottaa aitoa parveketta pelkästä wannabe-parvekkeesta. Minulle kerrotaan että Röyhkän romaaniin perustuva elokuva sijoittuu Ouluun, mutta että tämä kattoa hipova feikkikerrostalo on itseasiassa kuvattu Helsingissä, Jakomäessä.

kuvA: kimmo laakso

En tiedä jaatteko kanssani saman oudon tunteen: paikalla ei ole kotia elokuvassa. Jokin aika sitten katsoessani elokuvan Rat King olin varma että katselin kuvia suomalaisesta taajamasta, ennenkuin kuulin että koko elokuva on kuvattu Virossa. Kysyin ohjaajalta syytä tähän. Ilmeisesti kotimaiseen elokuvaan oli vaikea löytää mitään niin täydellisen kotimaista kotimaasta.

Vähän aikaisemmin kävin vierailulla Stanley Kubrickin jäämistön käsittävässä bunkkerissa Lontoossa. Kyseessä on kattavin elokuvatuotantoon keskittynyt arkisto maailmassa. Warner Brothersilla on vastaavia kokoelmia mutta nekään eivät yllä samaan laajuuteen.
Arkistoon on talletettu Kubrickin koko ura, alkaen lehtikuvaajan työstä 1950-luvulla hänen viimeiseen elokuvaansa Eyes Wide Shutiin.
Yleisölle avatun bunkkerin sisältöä ovat filmeissä käytetyt lavasteet sekä dokumentit joihin on taltioitu vaihe vaiheelta kunkin tuotannon vaatima taustatyö sekä myös elokuvien markkinointia koskeva materiaali.

Lontoossa studio-olosuhteissa kuvattua Hohtoa (1980) varten ohjaaja lähetti kuukauden ajaksi valokuvaajan kuvaamaan hotellirakennuksia USA:aan. Lopulliset lavasteet rakennettiin kuvien perusteella huolellisesti kopioiden, kuten arkistossa nähtävä kuva Phoenixistä löytyneestä, Frank Lloyd Wrightin suunnittelemasta wc:stä osoittaa.

Toisin sanoen kun katsot hotellia Hohdossa, katsot oikeastaan palapeliä jossa on hujan hajan muistumia sieltä täältä.
Kuten nyt Miss Farkku-Suomessa jossa Oulun ohella on muistumia Jakomäestä.

Musikaali vaatii aina uskoa - Ja Rock of Ages ei tee poikkeusta. Tarkoitan tätä yksinkertaista juttua. Tiedättehän; kun näyttelijä alkaa yhtäkkiä laulaa. Tuo hetki voi olla maaginen, kummallinen. Useimmiten ehkä: buhaha.

http://www.youtube.com/watch?v=IEJETbo8gsk

Rock of Ages on nostalgiatrippi 1980-luvulle. Ne jotka ovat saaneet tarpeekseen rintanapeista, selkälipuista ja muusta kasarispedeilystä voivat lopettaa lukemisen.

Huulien liikkeiden synkronisointi äänitetyn musiikin tahtiin Rock of Agesissa yrittää herättää tunteen yhtäkkisestä laulukärpäsen puremasta. Ja tietenkin huulien liikuttelu näkymättömän musiikin tahtiin tuo mieleen musavideot ja känni-illat karaokessa! Henkilö alkaa availla huuliaan -mutta mistä laulu tulee? No ei ainakaan kurkusta.Karaokessa tämä asetelma on nerokkaasti käännetty toisinpäin.

Jos elokuvaa katsellessa joutuu miettimään tätä, on usko vakavasti koetteella. Seurauksena voi olla sen menetys.

En koe tarvetta väittää, että musikaaleissa on jotain homoa. Silti monet ovat sitä mieltä että, musikaali, oopperan ohella on gay lajityyppi per se. Mutta Rock of Agesia katsellessa on syytä pitää mielessä ainakin seuraava: alkuperäisen Broadway-musikaalin kirjoittajan Chris D'Arienzon mukaan kirjoittamisen eräs motiivi oli : jotta heteromiehet alkaisivat rakastaa musikaaleja.

Eräs komiikan maksiimi on tämä: pelkkä homouden esittäminen ei ole huvittavaa. Siksi alla olevassa kuvassa Alec Baldwin ei ole huvittava. Kuvaa katsellessa voisi erehtyä että Alec on "over the top". Mutta Rock of Ages ei täytä campin nälkää kuin nimeksi. Siinä on paikoin tarpeetonta kielen näyttelyä ja muuta tervetullutta liioittelua, mutta aivan liian vähän.

Ainoastaan Tom Cruisen Axl Rose-impersonaatio on lupaavalla tavalla yli hilkun.

kuva: filmikamari

Voin tehdä tunnustuksen: en ole nähnyt Rock of Agesia suurella näyttämöllä. En erityisemmin rakasta musikaaleja, enkä myöskään sukulaismuotoja, balettia ja oopperaa. Mutta pidän heavy metallista.Pidän liioittelusta. Siksi en aluksi pitänyt Chris D'Arienzon heavy-musikaalista. Tai siis sen elokuvaversiosta.

Suoraan sanottuna; vaikka Rock of Ages siteeraa Twisted Sisteriä (I Wanna Rock) se on yhtä kaukana saatanallisesta amerikanrockista ja hc-perseenkeikuttelusta kuin minun tukkani mopista. Eli siis lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana.

Jos hard rock-lyrikka alkaa tehdä liikaa tuttavuutta librettojen kanssa, minä muutun ilkeäksi isäpuoleksi. Esimerkiksi kun Freddie Mercury alkaa uikuttaa "Mama, Just Killed a Man..." ja sen jälkeen Galileota, Figaroa ja Magnificoa menetän räyhäkkään fiilikseni. Minusta Freddie ilmaisee liian kärkkäästi, että itse asiassa oopperasta on kiva ammentaa innoitusta.

Niin, miksei jos se kerran tulee sydämestä. Mutta toisaalta, rock perustuu autenttisuuden illuusiolle.Siis sille että sen soittajat ovat lukutaidottomia apinoita. Ei sille että joku liikuttaa huulia synkronoidusti ääniraidan tahdissa. Tai sille että osaa ovelasti sekoittaa Mozartin Don Giovannia moshauksen lomaan. Toisaalta, joidenkin mielestä rokki on barokkia; tarkoitus on pullistella kultaisissa hampaissa salamavalojen välkkeessä ja ovelasti unohtaa että perstaskussa komeilee maisterin paperit.

Siksi on outoa, että Rock of Ages muistuttaa paikoitellen isolla rahalla tehtyä karaokevideota. Joko Rock of Ages on tietoinen tyylitelty kurakakku (älyköt puhuvat usein campista) tai sitten vain kuraa. Näen mahdollisen katsojan jolle pelkän pantteriprintin vilauttelu ja munattomat heviballadit maksavat leffalipun vaivan. Tämän kuvitteellisen katsojan silmin katsottunua Rock of Ages on loistava, koska se ei todellakaan ole rock. Se on anti-macho elokuva jossa on muistuma jostain homosta. Mutta ongelmana on, että Rock of Ages ei ole tarpeeksi homo. Sen homous ei yllä paljon spedeilyä pidemmälle.

Auf wiedersehen mein Herr sanoi Liza Minelli vuonna 1972 elokuvassa Cabaret.

Roomassa tajuan että sen takapajuisuus on osa kaupungin viehätystä. Voit kävellä Tiberin vartta ja kuvitella miltä kaupungit tuntuivat 1950-luvulla kun mainokset eivät hallinneet näkökenttää. Rooma on adbusters-mallikaupunki. Tälläista oli Suomessa kun presidentti Kekkonen istui Lada-Suomen ohjaamossa. Kysy keltä hyvänsä jolla on näkemystä: Rooma on nykykulttuurin suhteen massiivinen peräkylä.

kuva: Blogin kirjoittaja Roomassa. Jos kauneudella olisi nimi se olisi "Laatikko".

Indie-elokuvateatteri Filmstudio Roman elokuvakoneenkäyttäjä Alfonso myöntää että Rooma on loistava näyttämö elokuvien katsomiselle. Hän maksaisi maltaita nähdäkseen Fellinin huoneen elokuvastudio Cincecittan muurien sisällä. Rooman keskustassa ei ole isoja multipleksejä, suurin osa teattereista on kodikkaita pieniä kuten Alcazar jonka omistaja on itsekin ohjaaja. Silti Alfonso matkustaa usein Pariisiin katsomaan lempielokuviaan. Vanhoista elokuvista on näet vaikea saada printtejä Roomaan.Tänään Alfonso näyttää filmiä Il Prossimo Tuo. Kysyn Alfonsilta mitä nimi tarkoittaa. Hän katsoo hölmistyneenä.

Katson Alfonsia yhtä hölmistyneenä takaisin.

Alfons hämmästyy kun sanon etten ole kuullutkaan elokuvasta vaikka se on helsinkiläis-roomalais-pariisilainen yhteistuotanto jonka on ohjannut puoliksi stadilainen Anne-Riitta Ciccione.

"Ovatko suomalaisnaiset todella näin frigidejä", Alfons kysyy.

Vastaan etten tiedä mistä hän on sellaista saanut päähänsä. Elokuvan katsottuani tajuan että Laura Malmivaara esittää leffassa helsinkiläistä raiskattua lentoemäntää, Eevaa jolla on vaikeuksia solmia suhteita miehiin.

Ennenkuin huomaankaan seisoin Ponte Milvion sillalla heiluttaen vitosen seteliä bangladeshiläiselle Zahirille. Hän oli myynyt made in china-munalukkoja täällä kymmenen vuotta. Hän kaivoi huoletta etusormellaan nenää samalla kun minä ongin farmarihousujeni etumuksesta lisää rahaa.

Lukkoja on kahta mallia halpa (2e) ja kallis (5e). Sillalla on tasaisin välimatkoin tolppia joihin pariskunnat ovat kiinnittäneet ikuisen rakkauden symbolin, munalukon. Tätä ennen lukkoon on tietysti kirjoitettu molempien nimet permanent-tussilla sekä dramaattinen "ikuisesti". Kun lukko on kiinni ja avaimet Tiberin pohjalla seuraa intohimoista suutelua.

Silta ja munalukot olivat alunperin underground-hupia ja oikeistolaista Rooman kaupunginjohtajaa syytettiin "rakkaudenvastaisuudesta" kun hän uhkasi kieltää munalukkopelleilyn. Ne kuulemma uhkasivat vaurioittaa sillan rakenteita. Hän muutti kuitenkin mielensä koska munalukkobisnes alkoi paisua kuin pullataikina. Sen jälkeen kun Federico Moccia julkaisi ilmiön inspiroimana romaanin Ho Voglio di Te (Minä Haluan Sinut) romaanin elokuvaoikeudet ostettiin välittömästi. Zahirkin on tyytyväinen lähettäessään äidilleen rahaa kotiin. Hän myy keskimäärin seitsemän lukkoa päivässä.

Läpi elokuvakirjoittelun historian vaikuttaa näkyvimmin seuraava juonenkäänne (sisältää spoilerin).

Se on siirtymä elokuva-arvostelusta kritiikkiin. Tämä lause itsessään ei ole ihan harmiton. Se pitää sisällään kritiikin siemenen. Sen mukaan lehtien elokuva-arvostelut eivät ole koko totuus katsomiskokemuksesta. Elokuva-arvostelulla on samat viihdyttämisen ja vakuuttamisen keinonsa kuin vaikkapa poliisisarjalla.

Eräs tyylilaji jonka voi helposti paikantaa on kovaotteinen, kovaksikeitetty elokuvakritiikki, jossa on "munaa".

Kovamunainen leffa-arvostelu ei ole turhan kultivoitunut. Se on usein miehekäs ja rohkea. Kovamunainen leffa-arvostelu ei epäile ilmaista lukijoille; kyseessä oleva elokuva on paskaa. Se ottaa rohkeasti elokuvaa rinnuksista, ravistelee sitä ja viskaa lattialle jos se ei suostu puhumaan kovamunaisen elokuvakritiikin kieltä.

(Kovamunainen brittikriitikko Mr. Kermode alla kuvassa moottorisahasta vasemmalla.)

Se ei myöskään epäile hehkuttaa jos elokuva sattuu olemaan hyvä. Mutta olennaista on, että elokuvalla on oltava jokin näistä ominaisuuksista: hyvyys tai huonous. Muuten kovistelu karahtaa kiville. Jos elokuva ei tottele hyvä-paska jaottelua, se on epäonnistunut. Kyse ei ole siitä että kovamunainen elokuva-arvio olisi epäonnistunut.

Mitäs järkeä siinä nyt olisi.

Tämän lisäksi on olemassa tilanne jossa elokuva on osittain hyvä osittain huono. Tai vastaavasti osittain huono ja osittain hyvä.

Tämä ei ole niin monimutkaista miltä se kuullostaa. Otetaan esimerkki.

Suomen kuvalehden elokuvakriitikko Kalle Kinnunen toteaa Ridley Scottin elokuvasta Prometheus: http://suomenkuvalehti.fi/blogit/kuvien-takaa/miksi-battleship-on-onnistuneempi-elokuva-kuin-prometheus

"Toki Prometheuksessa oli enemmän viileitä avaruusteknologian kuvia ja karismaattisen Rapacen ohella Michael Fassbender teki näissä puitteissa oikein hyvän ja mieleenpainuvan roolityön. Mutta mitä väliä sellaisella on, kun elokuva ympärillä on sieluton."

Kovamunainen leffa-arvostelu toimii eräänlaisena leffakävijän kuluttaja-asiamiehenä. Sen tehtävä on päättää kannattaako elokuvissakävijän sijoittaa rahansa elokuvaan. Elokuvateollisuus on tässä näkökannassa palveluntarjoaja, jonka tehtävä on tarjota meille viihdettä.

Kovamunaisella leffa-arvostelulla on pitkät perinteet. Jo vuonna 1990 yhden rivin elokuva-arvosteluistaan tunnettu Leslie Halliwell totesi että mukanokkela elokuvien kritiikki, joka teki kohteestaan taidetta huononsi elokuvia. Itseasiassa kovamunaisen, aseella elokuvia osoittelevan kritiikin juuret juontavat varmaankin paljon pidemmälle.

Palataan vielä Kinnusen arvioon. Mikä tekee siitä kovamunaisen? Lytätessään Prometheuksen Kinnunen ei kertaakaan mainitse vaginaa. Juuri tästä syystä, väitän, Kinnusen kanuuna ampuu Prometheuksen ohi kuin sokea päästäinen. Scottin elokuvassa vagina on sen määrittävä piirre.

Elokuvan lihaksikkaat hirviövaginat hyökkäävät miesten kimppuun. Lopussa miehet räjähtävät ja Noomi Rapace final girlinä jää jäljelle.

Hyvästä elokuva-arviosta sanotaan että se yhdistää pään ja sydämen. Kovamunainen elokuva-arvio on kuin irtonainen puhuva pää, sellainen jonka kanssa Rapace seurustelee elokuvan lopussa. Turha kai sanoa että pää kuuluu Fassbenderin esittämälle robotille jonka lempihuvitusta ovat elokuvat joista hän opettelee laineja ulkoa. Mielestäni Prometheuksen loppukohtaus on nerokas ja suorastaan pursuaa sielua. On ällöttävää huomata olevansa snobi, ja todeta että monet elokuvakriitikot eivät tajua katsomiaan elokuvia sydämellään. Kovamunaisuus ei kuitenkaan ole mikään geneettinen mutaatio. Luulisin että arvioihin tulisi enemmän tiedostavaa syvyyttä ja vaginaa, jos pressinäytöksissä kovamunaisille kriitikoille tarjoiltaisiin ilmaiseksi vaikkapa tötsyt kannabista.