Tietäminen ja tiede ovat ihania asioita. Joskus tuntuu kuitenkin siltä, ettei kaikkea halua tietää. Esimerkiksi, haluaako lasta suunnitteleva pari todella tietää mitä kaikkia vaaroja sisältyy matkalla hedelmöityksestä syntymään?
Mitä enemmän lukee ihmisen hedelmöittymisestä, raskausajasta ja synnytyksestä, sitä ihmeellisemmältä tuntuu terveen lapsen syntymä.
Elämän alku on täynnä vaaroja ja riskejä.
Suurin osa hedelmöityneistä alkioista ei koskaan pysty tarttumaan kohdun seinämään.
Naiset saavat todella paljon varhaisen vaiheen keskenmenoja, usein itse asiaa edes tietämättä. Kuukautiset saattavat olla runsaat ja kivulloiset, mutta nainen ei tiedä olleensa raskaana.
Ehkä terveydenhuollon työntekijät eivät välitäkään pitää kiirettä raskauden toteamiseksi. Monet ryntäävät itse apteekkiin hakemaan yhä tarkempia raskaustestejä.
Todetuistakin raskauksista jopa viidennes menee kesken - suurin osa jo aika alkuvaiheessa raskautta.
Ovatko ihmiset oikeasti valmistautuneita tällaisiin mahdollisiin menetyksiin? Suru on suuri.
Olen miettinyt miltä miehistä tuntuu menettää syntymätön lapsi. Naisten surusta ja epätoivosta kerrotaan paljon enemmän. Jotenkin ajatellaan, ettei asia kirpaise miestä yhtä paljon, koska hän ei kanna lasta sisällään. Mutta onko asia näin? Ottaako mies menetyksen kevyemmin?
http://www.tiede.fi/artikkeli/jutut/artikkelit/elaman_ja_kuoleman_kimpussa