• Mieletöntä valoa

Jokaisella on ihmisarvo – myös psykoosiin sairastuneella

Tänään katson mennyttä vuotta mielessäni kuin kauhukertomuksena. Tänä juhannuksena saan kirjoittaa tätä tekstiä leppoisasti kotisohvalla löhöillen ja kahvia hörppien. Onneksi tämä tarina päättyi onnellisesti kotisohvalle, ei hautaan niin kuin oli lähellä käydä. Viime vuonna tähän aikaan olin psykoosissa, armottoman rajussa sellaisessa. Haluan jakaa tämän kokemuksen, koska koin menettäväni ihmisarvoni, jota vasta nyt vähitellen keräilen takaisin. Kokemukseen ihmisarvon menettämisestä vaikutti mm. hoitohenkilökunta, joka minua hoitaneella osastolla käyttäytyi mielestäni ala-arvoisesti. Väitän, että jokaisella ihmisellä on oikeus tulla kohdelluksi kunnioittavasti myös suljetulla osastolla. Nykymaailmassa mielenhäiriöiden pitäisi olla jo tuttuja ja varsinkin hoitohenkilökunnalla pitäisi olla valmius kohdata myös psykoosissa oleva.

En tahtoisi muistella mutta väistämättä muistan. Minä päädyin pelkoa täynnä, vapisevana suljetulle osastolle. Palelin, tärisin ja olin harhoissani, pelkäsin enemmän kuin koskaan. Olisin kaivannut ihmistä, joka juttelee rauhallisesti, istuu sänkyni vieressä, rauhoittelee tilannetta. Päädyin osastolle, jossa oli minun pelokkaan aran psykoosissa olevan nuoren naisen lisäksi muita psykoosipotilaita. Koin olevani kaiken keskellä kuitenkin täysin yksin. Olin niin huonossa kunnossa, että suurimman osan aikaa jouduin makaamaan sängyssäni. Siivooja kävi joskus huoneessani. Pelkäsin muita potilaita, varsinkin pelottavan näköisiä isokokoisia miespotilaita. Mutta mikä pahinta, pelkäsin hoitajia. Olin joutunut mielestäni jollain tavalla joidenkin hoitajien silmätikuksi. Minulle karjuttiin kun selkäni oli kipeä ”Kulje nyt selkä suorana!”. Kaikista pahimman koin, kun olin kaatunut lattialle ja olin todella tuskainen. Hoitaja tuli väkisin repimään käsistä ylös ja konkreettisesti potkimaan perseelle ja kiroilemaan minulle. Minä en päässyt ylös koska olin hyvin kipeä. Minulle kiroiltiin ja raivottiin. Silloin ajattelin, että minä en ole elämän arvoinen, minun ei kannata elää.

Prosessini psykoosista kuntoutumiseen ja tähän tilanteeseen tulemiseen kesti pitkään. Olin sairaalassa kesän jaksolla parisen kuukautta, jonka jälkeen palasin kotiin. Kotona oleminen oli hengissä selviämistaistelua, koska minulle oli annettu minulle sopimatonta lääkettä, joka vei minut fyysisesti ja psyykkisesti niin huonoon kuntoon, että lopulta en jaksanut enää huolehtia itsestäni. Minulta meni liikuntakyvystä lähtien lähes kaikki toimintakyky. Koitin hakea apua ja käydä päivystyksessä. Minulle sanottiin, että kaikki johtuu sairaudestani. Pääsin kuukausien päästä talvella pitkään kärsittyäni viikonlopun kriisijaksolle samaiseen sairaalaan, koska yritin vielä hakea apua. Olin kamalan itsetuhoinen. Minulta meni jopa näkökyky osittain, en nähnyt tienviittoja. Minut laitettiin ulos sairaalasta, kerroin vahvasta itsetuhoisuudestani ja minulle sanottiin, että saan itse päättää tapanko itseni vai en, mutta kuitenkin rohkaistiin elämään. Poistuin sairaalasta siinä kunnossa, että jaksoin hädin tuskin laittaa jalkaa toisen eteen. Muutaman päivän päästä voimani loppuivat täydellisesti. Yritin itsemurhaa elämäni ensimmäistä kertaa. Olen aina yrittänyt arvostaa elämääni, mutta sängyn pohjalla liikuntakyvyn menettäneenä vaihtoehdot olivat vähissä. Yritin kaksi kertaa ja onneksi toisella paikkakunnalla asuva sukulainen tajusi hälyttää apua, koska ei saanut minua kiinni. Lääkehiilet juotuani pääsin osastolle, joka oli inhimillinen ja lääkäri puuttui lääkitykseeni ja väärä minulle sopimaton lääkitys purettiin ja laitettiin minulle sopiva lääkitys tilalle.

Olin tällä inhimillisemmällä osastolla kolme kuukautta. Se vaati kaiken tämän naisen sisun. Jouduin opettella kävelemään uudestaan, käymään kaupassa uudestaan, melkein kaiken jouduin opetella uudelleen. Vähitellen toimintakykyni alkoi kohentua uuden paremman lääkkeen seurauksena. Minä taistelin todella pitkän taistelun. Minun näkökykyni palautui, kykyni kirjoittaa, kävellä ja olla kontaktissa muihin ihmisiin. Nyt olen kuntoutumassa ja olen saanut tukea kuntoutumiseeni avohuollosta ja terapiasta.

Miksi tämän kokemuksen ja tekstin haluan jakaa? Siksi että kuka tahansa voi elämänsä aikana tulla tilanteeseen, että itse tai joku läheinen joutuu sairastumaan vakavasti psyykkisesti. Jos kukaan ei pidä ääntä siitä minkälaista kohtelua suljetuilla osastolla voi saada, niin olen varma siitä, että mielenterveyshoito ei ainakaan mene parempaan suuntaan. Olen todella huolissani kanssakulkijoistani, jotka joutuvat myös tällaista kokemaan. Ihminen on psykoosissa puolustuskyvytön, kaikkein heikoimmillaan. On täysin hirveää ja kamalaa, että silloin kohdellaan niin kuin ihminen ei olisi enää ihminen.

Rakkaat ihmiset, minä uskallan jo pikkuisen arvostaa itseäni. Tähän itseni kasaamiseen olen saanut paljon tukea ystäviltäni ja terapiasta ja muilta tahoilta. Mieleni sopukoissa kannan kauhuskenaarion taakkaa. Tästä ja elämäni muista kauhuskenaarioista huolimatta haluan jatkaa, koska onhan tämä minun ainoa elämäni. Sääli jos kaikesta joutuisi luopumaan kolmekymppisenä. Minä kuntoudun pikkuhiljaa ja teen nyt itselleni mieluisia asioita. Joudun vielä hetkittäin epätoivoon, mutta silloin yritän tehdä listaa hyvistä asioista, joita minulla pikkuhiljaa alkaa olla elämässäni. Rakkaat kanssasairastajat/psykoosisairauden kanssa taistelijat. Koittakaa jaksaa, älkää luovuttako! Olette arvokkaita!

-taistelijasisko-

Tämä blogikirjoitus ei ole kommentoitavissa.