Ei me sinne kyllä selvin päin mennä

Olen pitkään halunnut kirjoittaa jotakin alkoholista, ja sain vihdoinkin siihen kimmokkeen keskustelusta, jossa kiistelin siitä, kuuluuko alkoholin käyttö osaksi suomalaista kulttuuria.

Oksensin ensimmäiset kiljukännit rinnuksilleni aivan liian nuorena. Teini-ikäisenä alkoholi kuului viikonloppuihini aina enemmän ja vähemmän. Oli aikoja, kun prenkku ei oikein maistunut, mutta sitä piti silti showmielessä juoda. Se oli niin coolia imeä oksennus kurkussa bisseä silloin 14-vuotiaana, vaikka oikeasti se väljähtänyt ja pissalle maistuva litku teki mieli sylkäistä viereiseen viemäriin muiden katsoessa muualle. Se, joka ei juonut, oli outolintu. Täysi-ikäisyyden saavutettuani viinanhuuruiset viikonloput olivat enemmän sääntö kuin poikkeus. Elin tuolloin vain perjantaille ja lauantaille. Hoin usein itselleni, että kaikkihan tätä tekevät, tämä on täysin normaalia.

Otsikon toteamus oli siis männävuosina vakiolausahdukseni, jopa huudahdus, jos joku ehdotti jotain mukavaa ajanvietettä. Suhde alkoholiin oli sen verran erikoinen, toisin sanoen sairas, että esimerkiksi karting-autoja ajaakseen piti olla kännissä; jos ei ennen niin vähintään sen jälkeen. Käsitykseni oli, että kaikkeen kivaan tarvittiin aina jonkinasteinen humalatila. Todellisuudessa en edes tiennyt, että voisinko nauttia piknikistä ilman kuplivaa - en ollut koskaan kokeillut! Olin vain päättänyt, että kaikki on ihan perseestä jos ei ole tarkoitus olla jurrissa.

Alkoholi on päihde, johon kuolee vuosittain noin 1700 suomalaista. Puhumattakaan kuolemista, joita juopunut ihminen aiheuttaa. Se myös traumatisoi vanhempien ongelmakäytön seurauksena lapsia ja lisää perheväkivaltaa.

Au pairiksi päädyttyäni olen joutunut tekemään asioita ihan vain selvin päin. Lapsien kanssa kun ei voi leikkiä kännissä. Ei edes hiprakassa. Ei voi juoda viinilasillista lounaan kanssa tai hakea bisseä leffateatterin baarista. Lasten kanssa voi juopua korkeintaan sokerista. Alkujärkytyksestä toivuttuani olenkin oppinut tykkäämään erilaisista asioista ilman viinaakin. Yhtäkkiä viikossakin on viisi päivää lisää. Aika nastaa. Lisäksi olen tässä miltei vuoden seurannut vierestä hyvän ystäväni raitistumista. Hänen inspiroiva vieroitustaipaleensa on antanut paljon ajattelemisen aihetta itsellenikin. Käytän edelleen kuitenkin alkoholia, mutta suhtautuminen siihen on muuttunut.

Nyt tässä sitten pohdinkin, olivatko nämä todellisuudesta vieraantuneet ajatukseni alkoholista siis seurausta siitä, että se koetaan osaksi kulttuuriamme?

Niinkö meille on opetettu? Senkö takia juominen nuorella iällä koetaan normaaliksi? Kuuluuko alkoholi tosiaan suomalaiseen kulttuuriin?

Vaikka olemmekin vannoutuneita tuopin pohjaan tuijottelijoita niin väittelyssäni olin itse ehdottomasti sitä mieltä, että ei kuulu. Lieneekö minun ja väittelyn toisen osapuolen eriäviin mielipiteisiin syynä se, että miellämme sanan "kulttuuri" hieman eri tavoin. Minulle se tarkoittaa kirjallisuutta, taidetta, toiminta- ja ajattelutapoja, kehonkieltä, perinteitä ja arvoja. En haluaisi lapselleni kerrottavan, että alkoholi kuuluu kulttuuriimme. Sehän kannustaa ihmisiä juomaan. Siitä saa oivan tekosyyn tarttua pulloon. Yksikään suomalainen ei tarvitse lisää kannustusta moiseen touhuun, sillä kaikkihan me tiedämme, että suomalainen keksii syyn kyllä ilman apuakin.

“That's the problem with drinking, I thought, as I poured myself a drink. If something bad happens you drink in an attempt to forget; if something good happens you drink in order to celebrate; and if nothing happens you drink to make something happen.”