Olen kuunnellut The Miseducation of Lauryn Hill -albumin satoja kertoja ja rakastan sitä. Valitettavasti Flow’n päälavalla perjantain avausiltana kuultu versio oli lähes tunnistamaton tulkinta klassikosta.
Epäilykset keikan suhteen heräsivät jo etukäteen, kun Lauryn Hill suututti faninsa Torontossa heinäkuussa. Torontossa yli tunnin myöhässä keikalleen saapuneen artistin luvattu kahden tunnin keikka typistyi 45 minuuttiin ja Hillin kerrotaan kiirehtineen läpi kappaleiden ja sättineen sekä bändiä että tekniikkaa.
En tiedä, miten paha floppi Toronton keikka oli, mutta kaikki mainitut huonot puolet nähtiin myös Flow’n lavalla.
Fugees-yhtyeensä kanssa 1990-luvun puolivälissä julkisuuteen ponnahtanut ja 1998 The Miseducation… -levyllään paikkansa hip hopin kuninkaallisten joukossa varmistanut Hill juhlii merkkiteoksensa 20-vuotista taivalta kiertueella, jonka ainoa Euroopan keikka nähtiin Flow’ssa. Toronton vastoinkäymisten ja kritiikin myötä Hill peruutti keikkoja ennen ja jälkeen Flow’n, ja hetkeksi säikähdin, että Suomen keikkakin jää väliin.
Olisi ehkä ollut parempi, jos olisi jättänyt tulematta, ettei haavekuvat ikonista olisi päässeet romuttumaan.
Keikka alkoi periaatteessa lähes ajallaan, mutta ei Lauryn Hillin osalta, vaan dj-setillä, joka oli täynnä puhkikulutettuja hip hop -klassikoita ja yleisön nostattamiseksi tarkoitettua möykkää mikrofoniin. Ensimmäiset kymmenen minuuttia dj:n soittamien klassikoiden parissa voi toimia nostatuksena, 20 minuutin kohdalla yleisön hermot alkavat pettää ja homma kääntyy itseään vastaan.
Tosin Lauryn Hill taisi olla illan aikana parhaimmillaan levyltä kuullun Nasin If I Ruled The Worldin kertosäkeessä.
“Ms.” Lauryn Hillin nimen etuliitteenä tarkoittaa ilmeisesti oikeutta vähätellä yleisöä, bändiä ja festaria. Jos saapuu puoli tuntia myöhässä tiukalle festarislotille, ei kannata ihmetellä jos yhtäkkiä tulee kiire. Ja se kiire kuului biisin sovituksissa, ikään kuin bändille olisi itsestään selvää, että diiva saapuu myöhässä ja sovitukset viritetään sen mukaan, miten paljon keikalle jää aikaa.
Nopeita sovituksia voi perustella monella tapaa. Live-versiot ovat usein energisempiä. Ne sopivat paremmin isolle bändille. Nopeissa versioissa Hill pääsee esittelemään kykyään räpätä nopeasti. Ikoniseen asemaan nousseista biiseistä voi olla virkistävää kuulla uudet sovitukset.
Ei, ei ja ei. Nopeasti räppääminen ei ole missään tapauksessa itsearvoista ja mikään ei ole kauheampaa kuin kuulla, miten räppärillä tulee kiire päättää lauseensa. Biisin tempon hilaaminen 85 bpm:stä yli sataan iskuun minuutissa rikkoo alkuperäisen luonteen täysin, etenkin jos on kyse eteerisestä leijailusta tenhonsa saavista r’n’b/hip hop -klassikoista. Live-vedon energisyys asettuu kyseenalaiseksi, kun artisti käskyttää bändiä tiukempaan soitantaan kuin hevostaan nopeampaan kyytiin ruoskiva ratsastaja.
Kello on armoton ja kiirehdintäkään ei aina riitä. Kun 45 minuuttia oli kulunut, tuli aikaraja vastaan ja Hill näytti pettyneeltä ja joutui siirtymään keikan päättävään Doo Wop (That Thing) -hittiin.
Kiireen ja mahtipontisten bändisovitusten myötä yhdestä kaikkien aikojen sielukkaimmasta levystä hävisi lähes kaikki sielu.
Alma ja Onni Boi toimittivat
Onneksi on Alma. Lauryn Hillin aiheuttama pettynyt fiilis jäi vain hetkelliseksi, kun oma supertähtemme otti yleisönsä heti perään Lapin kulta Red Arenalla. Pari vuotta sitten ensimmäisen täysimittaisen keikkansa Flow’n lavalla heittänyt artisti on kasvanut valtavasti, mutta edelleen jäljellä on vilpittömyyttä ja aitoa innostusta. Innostus näkyy aidossa vuorovaikutuksessa yleisön kanssa ja molemmin puolisessa kunnioituksessa, joka siitä syntyy.
Uusia biisejään pitkään pantannut Alma pääsi vihdoin esittelemään niitä pari Flow’n yleisölle ja yleisössä oli helppo todeta, että hittiputki on saamassa jatkoa.
Sama vilpittömyys ja innostus olivat vielä enemmän läsnä englanninkielistä elektronista musiikkia esittävän tuoreen suomalaisartisti Onni Boin keikalla. Laadukkaasti tuotetut biisit taipuivat hienosti myös live-versioiksi kolmen hengen kokoonpanolla ja artisti itse oli aivan haltioissaan saamastaan vastaanotosta.
“Tää on mulle heittämällä elämän paras kokemus”, Onni Boi toitotti lavalla silmät hämmästyksestä pyöreinä.
Festareilla keikkakokemukset peilautuvat helposti toisiinsa. Alman hittibiisien tunnistettavuus tuntui ihanalta Lauryn Hillin tarjoamien tulkintojen jälkeen, vaikka useimmiten en perusta suurimmista poppihiteistä.
Onni Boi puolestaan oli omalta osaltani Flow-perjantain uusi tuttavuus, jonka pistän jatkossa luupin alle. Kaikki osa-alueet ovat kunnossa isoon kansainväliseen uraan ja kotimaassa hän tarjoaa jotain, mitä ei ole tähän asti löytynyt.