Koirankynnen leikkaaja
Talvi-ilta. Susikuonoinen tuuli volisee lumisessa korvessa, kuusikot kohisevat. Pakkanen saalistaa varomattomia vaeltajia, saloseudun sini syvenee kolkoiksi komeroiksi, pimeys peittää maan. Avaruuden hyisessä ytimessä ei ole elämälle huonetta, tähdetkin tuikkivat vain hyvästiksi.
Mutta pimeän keskellä lepattaa yksinäinen tuiju. Se on tukkikämpän öljylamppu vähän toisen maailmansodan jälkeen. Ja se kämppä on pihkapartaisten jätkien majapaikka, missä elämä on rankkaa ja raadollista, mutta samalla suoraa ja ehdoiltaan selkeää. Sellainen nykymaailmaa parempi paikka, jollaisia ohjaaja Markku Pölönen on etsinyt kaikissa töissään. Samalla hän on tallentanut pitkän tiimalasillisen menneiden aikojen hiekkaa. Samalla tavalla idylleistä ja kuvitelmista koostettua kuin Kurosawan samuraitantereet ja John Fordin intiaaniaavikot. Historian näköisiä, mutta sittenkin perimmältään haavekuvia – ja loistavia elokuvia.
Varsin lumoava unikuvajainen on myös tämä toisenlaisen sankaruuden savotta. Vakavan aiheensa ja kypsän tematiikkansa takana sekin on kuvaus ihmisyyden Shangri-lasta. Olotilasta, jossa kaikki on kauniimmin, koska ihmiset välittävät toisistaan. Tunnelmiltaan zeniläisen filmin taustalla olevan romaanin Koirankynnen leikkaaja (Otava 1980) onkin kirjoittanut toinen haaveilija Veikko Huovinen. Myös hän on läpi tuotantonsa uskonut, että maailma olisi parempi paikka, jos ihmiset sitä olisivat. Ja että he voisivat olla.
Sodan järjettömyyttä hillityllä sulkutulella pommittava kertomus on erilainen sankaritarina. Kari Sohlbergin suorastaan pelottavan taitavasti kuvaama rumien ukkojen runoelma taluttaa fokukseen Mertsin (Peter Franzén), jota on sodassa ammuttu läpi pään. Luoti on puhaltanut mukanaan suurimman osan soturin järjestä ja pudottanut hänet vähä-älyisen tasalle. Mutta kun timpurin (Ahti Kuoppala) hanslankarina työskentelevä Mertsi kuulee, että pomon pystykorvan kynnet pitäisi leikata, hän todistaa, että järki ja tunteet eivät riipu toisistaan. Hän lähtee koiraa auttamaan ja tekee samalla matkan karun sydämellisyyden sydänmaille.
Tiellä kohti syrjäistä savottaa on myös aseveli Eetvi (Taisto Reimaluoto, Onnen maa), joka ymmärtää Mertsin tilaa ja tilannetta. Hän saa puhuttua työmaan kympin Lutin (Ville Virtanen hienossa vedossa) ottamaan vajaakykyisen kaverinsa hommiin, vaikkei tämä näytä mihinkään pystyvältä. Jopa pesti hevosmies Turpeisen (Risto Salmi) apulaisena tuntuu turhan vaativalta toimenkuvalta. Mutta onhan sitä lähimmäistä avitettava, vähäväkistä vasiten.
Tukkikämpän pihkapartainen äijäremmi muodostuu sitten siksi yhteisöksi, jollaiset ovat Pölöselle niin rakkaita. Jyhkeä Leo Lastumäki on isällinen kämppäukko, keittiön tytöt (Seija Puhakka, Sanna Ryhänen) edustavat naiskauneutta ja hankala nuorimies Leinonen (Timo Lavikainen) haastaa tulokkaan kanssa riitaa. Jykevästä kämpästä muodostuu yhdistelmä seitsemän kääpiön kotia ja oravaisen sammalvuodetta, kaukana kavala maailma. Mutta tällä mörristen möykkyjen kololla ei nukuta talviunta, vaan tehdään töitä hikeä säästämättä. Sitä vartenhan miehet luotiin.
Loppuun saakka harkittu emootieopookki koostuu toisiaan tukevista palasista kuin lasimaalaus tabernaakkelin ikkunassa. Sodan tuhoisan tulimyrskyn vastavoimana on taistelu luonnonvoimia vastaan, nuorten miesten armottoman lahtaamisen rinnalla huoli joka ainoasta ja valtion mittakaavan vertailukohtana syrjäisen tukkiklaanin ehdoiltaan ehdoton pienoismaailma. Ne asettuvat rinnan keskittyneen kiireettömässä kuvaelmassa, jossa action tarkoittaa elämässä selviytymistä ja arkinen raadanta tarjoaa tarpeeksi jännitystä.
Markku Pölönen saa aina paljon irti näyttelijöistään, mutta nyt hän ylittää itsensä. Reimaluoto, Kuoppala, Lastumäki ja Lavukainen ovat huikaisevia ja Risto Salmi Oscarin väärti. Lentojätkien ykkönen on silti jo tarjoisan roolinsa tähden Peter Franzén, joka jälleen tekee tyhjentävää työtä. Hän on totaalisesti mies, jonka pää on vaurioitunut, mutta sydän paikallaan. Se sellainen lähimmäinen, joka on ymmärtänyt, että oikea sankaruus rakentaa, eikä tuhoa. Sellainen sankari, joka on kunniamerkkinsä ansainnut.
Peter Franzénista on kasvanut suomalaisten elokuvien vakiokasvo ja ohjaaja Markku Pölösen luottomies. Franzén, 32, on tähdittänyt enemmän tai vähemmän jokaista Pölösen neljää viimeistä elokuvaa (Koirankynnen leikkaaja, Emmauksen tiellä, Badding, Kuningasjätkä).
Keminmaalta syntyisin oleva Franzén on ollut neljästi Jussi-ehdokkaana ja sai pystin suorituksestaan Pölösen Kuningasjätkä-elokuvassa (1998). Vähä-älyisen mutta sympaattisen Mertsi Vepsäläisen roolista Koirankynnen leikkaajassa on turha odottaa vähempää. Toivottavasti kukaan ei muista enää Franzénin kolmen vuoden takaista vierailua Pamela Anderssonin V.I.P.-sarjassa. Kyseisen jakson nimi taisi olla Val’s Big Bang.
Harri NärhiFile: Koirankynnen leikkaaja- Ohjaaja: Markku Pölönen.
- Käsikirjoitus: Markku Pölönen perustuen Veikko Huovisen romaaniin.
- Osissa: Peter Franzén, Taisto Reimaluoto, Ahti Kuoppala, Ville Virtanen, Risto Salmi, Timo Lavikainen, Leo Lastumäki, Vieno Saaristo ym.
- Musiikki: Vesa Mäkinen.
- Kesto: n. 1h 45 min.
Käyttäjien arvostelut
Uusimmat käyttäjäarvostelut. Kaikkien arvosteluiden keskiarvo: 
 | Pilkunhyväilyn puolesta Fonttisota - IKEA hylkäsi Futura-kirjasinlajin siirtyen nykyiseen Verdanaan... Kimmo Laakso • 18.5.2012 (1) |
| 
Facebook
MySpace
Delicious
Sähköposti
Lisää palveluja...
City Facebookissa
Tilaa uutiskirje
Lähetä palautetta