Ikäkriisi iskee. Nuorempana jaksoi opiskelun ja työn ohessa vielä joka viikonloppu viihteelle. Nykyään 37.5 tuntisen työviikon jälkeen haluaa vain käpertyä sohvannurkkaan katsomaan TV:tä. Jos sattuu käymään kaverin illanistujaisissa, ulkona syömässä tai vaikka vain elokuvissa, tuntee tehneensä ihan älyttömän paljon ja on suorastaan uupunut.
Ja siitä huolimatta, kun paras ystävä kertoo odottavansa vauvaa ensimmäinen ajatus on: kenen kanssa minä nyt bailaan? Vaikka siitä kun viimeksi oltiin ”ulkoilemassa”, on ainakin puoli vuotta. Yleensä tapaamiset on olleet kahvikupin äärellä tai yhdessä urheilemassa, niin silti ensimmäinen huoli kohdistuu bailaamiseen. Siitä huolimatta, että bestis on naimisissa ja itselläkin ollut enemmän tai vähemmän vakavia suhteita vuosien saatossa, ollaan aina oltu toisillemme ne läheisimmät. Nyt tulee pieni nyytti joka vie – ja niinhän sen kuuluu ollakin- kaiken huomion ja on bestiksen tärkein ihminen maailmassa. Tuntuu lapselliselta olla mustasukkainen kun ennemminkin pitäisi olla onnellinen ja tukena. Vai onko kysymys ehkä sittenkin siitä, että tämä tarkoittaa väistämättä yhden vaiheen päättymistä elämässä ja siitä irti päästäminen -siis aikuistuminen- on pakollista?