Tähän toukokuun loppuun päätän bloggailuni Citylle. Pariisi on saanut musta pitkäaikaisemman riesan, mikä taas sotii matkablogin ideaa vastaan... ei tässä nyt niin kovin on the road olla. Mulla on edessäni lukemattomia reissaamattomia reissuja, siitä olen varma, mutta niiden aika ei ole nyt.

Tämän kauniin puolivuotisen päätteeksi haluaisin kiittää lukijoita ja Cityä, sekä sanoa muutaman huojuvasti valikoidun sanan.

Ensimmäinen niistä on LÄHTEKÄÄ. Lähtekää nyt, lähtekää heti. Jos rasitteena on lapsi, mies tai koira, niin ottakaa ne mukaan. Jos ei ole rahaa, hankkikaa sitä matkan varrella. Lähtekää kauas, lähtekää lähelle. Itsensä löytäminen on ihan yhtä siistiä löytyi se minuus sitten Kokkolasta tai Guatemalasta. Lähtekää vaikka ruokakauppaan, se nyt on ihan sama. Monille meistä vain on helpompaa päästä Lähelle lähdettyään ensin Kauas.

Toinen niistä on LUOTTAKAA. Lupaan, että maailmassa on enemmän hyviä kuin kusipäisiä ihmisiä. Se hokema metsästä, joka vastaa niin kuin sille huutaa? Lauseessa on se hyvä puoli, että se pätee universaalisti kaikkialla. Olkaa auki ja päästäkää ihmiset sisään.

Kolmas on KYSEENALAISTAKAA. Pureskelkaa kaikki vastaantuleva mitään kerralla nielaisematta. Kysykää tyhmiä. Olkaa lapsellisia. Heittäytykää hankaliksi. Niin sitä maailmaa on ennenkin muutettu.

Neljäs on MORO, mä lähden nyt jatkamaan matkaa.

Eve

“It's a dangerous business, Frodo, going out your door. You step onto the road, and if you don't keep your feet, there's no knowing where you might be swept off to.” – Mr. Bilbo Baggins

Mulla on maailman paras apteekin täti. Ranskassa farmaseutti on vähän niin kuin kampaaja: kaikilla on omansa, huolella valittu, jonka luokse mennään kerran kuussa tyyliin ”Nyt olis vähä tällanen juttu, mitäs tehtäis?” Sitten pohditaan yhdessä, keksitään keino, juorutaan läpi sekä omat että naapureiden asiat, lähdetään tyytyväisinä kotiin ja luvataan palata asiaan taas kun tarve iskee. Ranskalaiset rakastavat lääkkeitä ja kaikkea niihin liittyvää oheistilpehööriä, joten ei ihme, että joka kulmasta löytyy tässä maassa apteekin vihreä risti. Pikkuapteekit kisaavat asiakkaista, siksi palvelu on yleensä niissä mahtavaa. Tiskin takaa kysellään perheen vointi, kehutaan vaatekerta ja annetaan taikakeinot flunssaan. Tätä mä kutsun asiakaspalveluksi.

Kämppis on lopettamassa tupakanpolttoa. Onko mitään viihdyttävämpää? Iltakuudelta kuuluu kevään sisään kolmas julistus, että se oli nyt siinä, mitta täysi, loppui se savutus justiinsa nyt. Terveys ja rahat ja sitä rataa. Mä onnittelen hyvästä päätöksestä ja yritän nielaista todellisen ilmeeni ajoissa, pitäähän poikaa kannustaa kuitenkin. Noh, kuluu tunti, kaksi, muutama lisää. Puoli yhdeltä yöllä ovet alkavat paukkua. ”Mistä mä saan röökiä tähän aikaan? Eiku ei, en mä tarvi. Eiku tarvin. Ei. Joo. EI. SANO JOTAIN, eiku älä sano. Estä mua. ÄLÄ ESTÄ!” Mitä siihen sanoisi? Itse kun lopetin niin se oli kerrasta poikki, kaikki tai ei mitään –tyylillä, miten tuossa nyt olisi avuksi. En kai mä nyt aikuisen ihmisen askeja ala heittämään alas ikkunasta, kyllä sen pitäisi omasta tahdosta natsata.

Ranskalaiset tykkää tupakasta aika paljon. En tiedä mitä tilastot sanovat, mutta katukuvassa näyttää aina siltä, että röökiä menee reilusti enemmän kuin Suomessa. Kaveripiiristä voi laskea saman tuloksen, yleinen asenne täällä on rennompi. Jaksan yhä huvittua tupakointikieltomerkeistä omituisissa paikoissa pitkin Pariisia. Vai mites, kuinka yleinen ongelma on, että jengi tupruttelee esimerkiksi elokuvissa istuessaan?

Just just.

Baaripostaus Pariisista oli kiva toive, sitten aloin kirjoittaa sitä ja tuli ihan paha mieli. Alakerrassa asuva eläkeläispari laatisi varmaan paremmat ohjeet. Tai niiden spanieli. Mulla ei ole hajuakaan siitä, mihin tässä kaupungissa pitää mennä baarittamaan. Nykyisen kaveriporukan kanssa me harrastetaan kotibileitä tai jumitetaan aina samassa kulmabaarissa, mahdollisesti koko metropolin epäviihtyisimmässä kuppilassa, joka sattuu kuitenkin olemaan se Meidän baari. (Ai että me ollaan siellä cool, sinutellaan ihan pokkana omistajia ja kerran saatiin ilmaista kuskusia. Respect.)

Olen mä nyt täällä elämäni aikana ulkoillutkin, mutta suositeltavia mestoja on jäänyt olemattomasti mieleen. Ongelma on se, että jotain ihankivoja tavallisia istumispaikkoja on joka puolella. Muistaahan ne, mutta ketä kiinnostaa. Niinä iltoina kun on oikeasti hauskaa seuraan sokean lammasmaisesti porukkaa ja tiedän jälkeenpäin viettäneeni yön "jossain kanaalin lähellä siin baaris jonka ikkunas on ankka ja ananas..."

Okei, mä sanon nyt jotain kun kerran aloitinkin. Rue Mouffetard on se minne mä lähetän kaikki kysyjät, se on se tylsä ja varma heitto. Se on yksi kuuluisimmista baarikaduista, todella turistisen näköinen alkupäästä ylöspäin kiivetessä, mutta sivukaduille harhaillessa voi löytää kaikkea kivaa. Kunhan jatkaa niiden alun englanninkielisten häppäritarjousten ohi.

Kaikkialla on kallista. Kahdeksan euroa tuopista on tuskallista, mutta normaalia. Halvan paikan löydettyään siitä kannattaa pitää kiinni. Sellaisia luonnonoikkuja löytyy jonkun verran. Yksi on esim. "Se viiden euron mojitojen paikka" Rue de Clignancourt -kadulla. Metris Barbès-Rochechouart. Baarin nimestä ei tietoa, mutta ne osaavat mainostaa näkyvin kyltein hintojaan.

Klubeista tiedän vielä vähemmän. Laskin tässä, että olen ollut kolmesti elämässäni en boite Pariisissa. Kerran housebileissä jokilaivaklubilla, Concorde Bateau Atlantiquella - se oli aika jees, mitä nyt piti vessaan jonottaa ennätyspitkään kiitos kokanokkien. Ne kun oli niitä pirskeitä joissa kaikilla on nuha. Pari muuta kertaa olen luikahtanut kaverin siivellä opiskelijabileisiin, Montparnassella ja jossain muualla. Joku parikymppiä on ilmeisesti perussisäänpääsymaksu, tosin se saattaa jopa sisältää yhden juoman.

Yöruokaa pitää hakea isoilta aukioilta, Pariisissa on yllättävän vähän vaihtoehtoja. Kännisyöminen on jotenkin suomalainen juttu, ranskalaiset harrastaa vähemmän. Rakkaalta Place de Clichyltä ainakin saa creppejä lähes kellon ympäri. Mielenkiintoista ateriointiseuraakaan ei puutu, paikka on öisin friikkisirkus vailla vertaa.

Ja kun metro pettää kun se kuitenkin pettää, ajakaa taksilla! Se on niin halpaa Helsinkiin verrattuna, että sitä tekee ihan ilokseen.

Tein pikaisen kotikäynnin, kaikki oli Suomessa aika lailla paikoillaan. Tosin oli ihana päästä takaisin taas Pariisiin, tykkään elämästä jonka olen kasannut täällä itselleni.

Tein reissulla muutamia huomioita. Ensinnäkin toi Arlanda. Lensin Ruotsin kautta kotiin, kuten usein aikaisemminkin. Se on kyllä huonoin mahdollinen reitti kotiinpalulle ainakin itselleni. Joku siinä tökkii niin pirusti, kun pitkän poissaolon jälkeen joutuu venaamaan viime hetket RUOTSISSA, kun suuntana on Suomi. Vähän niin kuin olisi infernaalinen nälkä ja joku tarjoaisi siihen avuksi purkkaa. Muistan kauhulla sitä kertaa, kun vaihto-oppilasvuoden jälkeen me kaikki suomalaiset EF-vaihtarit palattiin samassa rysässä Suomeen ja vaihdettiin konetta Tukholmassa. Muuten hyvä, mutta me myöhästyttiin sotkun vuoksi koneesta. Siinä paukkuivat hermot, kun laumalle väsyneitä teinejä kerrottiin kymmenen kuukauden reissun jälkeen, että odotus venyisi ja viimeinen yö pitäisi viettää Arlandan lentokentällä. Muistan hokeneeni virkailijoille "Men jag vill gå hem" -mantraa kyynel poskella. Ehkäpä se sitten toimi, kun pääsin kuitenkin onnekkaalla stand by -paikalla kotiin samana iltana.

Muita huomioita. Lätkää! Baarissa! Olkoonkin, että otettiin Kanadalta turpaan, se ei nyt ole se pointti. Oli siistiä olla katsomassa omien joukossa. Vaihtui sävel aika rajusti, kun menin katsomaan Suomi-USAa pariisilaiseen baariin sunnuntaina. Kisakatsomona Pariisissa toimivat The Moose ja The Great Canadian Pub kuudennessa arrondissementissa, molemmissa henkilökunta puhuu sujuvaa jääkiekkoa.

Jos menette Pariisissa istuskelemaan yksin Pont des Artsille niin kuin itse tykkään tehdä, niin tiedoksi naisille, että siellä on sellainen kahden äijän iskutiimi, joka väijyy yksinäisiä tyttöjä ja on suhteellisen rasittava. Eka äijä tulee jututtamaan kysellen, että ootko sä se ja se, ai et oo, vitsi kun näytät ihan siltä. Se kyselee elämästä ystävällisiä ja jättää sut sen jälkeen rauhaan. Paria minuuttia myöhemmin tulee sen kaveri, jolle se ukko ykkönen on selostanut kaiken kuulemansa, jolloin se toka osaa olla sillei et hei vitsi, sä oot salee sieltä ja sieltä ja teet salee sitä ja sitä. "Ai mitä osuiko oikeaan? Ei voi olla, vähäks jännä!" Mua ne ovat yrittäneet jo kahdesti, olivat parissa viikossa ehtineet unohtaa naaman ja tomerasti aloittivat saman tarinan uudelleen.

Nyt nukkumaan-->

Joo. Vappu niin.

Oli hauskaa! Eläköön Facebook, että saatiin kasattua yhteen noin pätevä lauma kotimaan kansalaisia. Ei siinä mitään, oltiin Buttes Chaumontin puistossa aluksi - mä olin paikan päällä ihan ensimmäistä kertaa ja vaikutuin. Keskelle Pariisia on unohdettu tuollainen Hiawatha-metsä, wau. Tuntee olevansa todella kaukana suurkaupungista.

No, sittenhän alkoi tietysti sataa - ainahan vappuna sataa, miksei sataisi, vappuna sataa ja sillä siisti. Siirryttiin ulkomaalaisvahvistuksia saaneen joukon kanssa muutaman korttelin päähän kotibileisiin. Ihan vapulta tuntui, enkelimäiset ihmiset olivat tuoneet paikalle Fazeria, simaa ja Jaloviinaa, jopa tippaleipää. Valkolakkejakin oli muutama. Ultra Brata ja Eppuja, rai rai, olin onnellinen, ei muuta.

Aikalailla kotimaan tunnelmissa nyt mennään. Viikon päästä tulen käymään, vaikka jääkin muutaman päivän visiitiksi. Syön koko viikonlopun luultavasti pelkkiä Vaasan Ruispaloja. Olen elänyt koko kevään ällöttävällä saksalaisella Realin korvikkeella. Se meni aluksi hyvänä vitsinä, nyt on mitta täysi.

Eilen pääsin ensimmäistä kertaa muuten käymään Ranskan Kansallisteatterissa. Comédie Francaise sijaitsee Louvren vieressä, metris Palais-Royal. Kaverini lähti mukaan lähinnä velvollisuudentunnosta ilmaislippuja kohtaan ja nukahteli ensimmäisen osan aikana, mutta loppui se pilkkiminenkin lopulta. Näytelmä oli mahtava ja hienoissa puitteissa oli siistiä spottailla kuuluisuuksia.

"Eve, mee pyytää nimmari."

"En kai mä nyt herrajjumala mee ihmistä häiritsee teatterin vessajonossa!"

"Menisit nyt."

"Enhän mä oo edes nähny yhtäkään leffaa mis se on ollu!"

"Ihan sama, mee nyt."

"Miks?"

"Noku mä en uskalla, mut ku se nyt kerran on siinä niin pakkohan jonku on mennä."

Näin. Bonne soirée a tous.

Putain merde, c'est pas possible quoi.

Näihin tunnelmiin jäivät monet eilisen vaalisunnuntain jälkeen. Mitään hurjan yllättävää Ranskan presidentinvaalien ensimmäisellä kierroksella ei tapahtunut, mutta taivastelu kuuluu asiaan. Likaisen kirjava vaalikamppailu vei lopulta jatkoon Francois "Päähänpotkittujen luusereiden puolesta" Hollanden ja Nicolas "Rikkaiden kuspäiden asialla" Sarkozyn. Marine "Rajat kiinni ja frangit takaisin" Le Pen sai useimpien mielestä hälyttävän paljon kannatusta, 17,9 prosenttia nostattaa kieltämättä niskavillat pystyyn.

Sarko hävisi Hollandelle lukemin 28,6 % - 27,1 %. Nyt jännitetään totisina kahden viikon päästä pelattavaa toista kierrosta. Ja vihasia täällä ollaan, se on ihan varma.

Lähdin puhtaasta mielenkiinnosta tuttavieni mukaan äänestyspaikalle eilen. Tutunnäköistä puuhaa, jonotusta ja verhottuja koppeja, suuri läpinäkyvä vaaliloota jonne siniset kirjekuoret tiputettiin sinetöityinä. Vaalilipukkeeseen runoilu tai Elviksen äänestäminen ei ranskalaisten epäonneksi ole mahdollista, sillä numeroiden piirtelemisen sijasta äänestäjille annettiin pinkka paperilappuja ehdokkaiden nimillä varustettuina. Tämä selittää sen, miksi mun kavereiden oli vaikea käsittää, kun kerroin Aku Ankan saavan aina ääniä Suomen vaaleissa. "Siis miten helkkarissa se on päässy ehdolle?"

Äänestyspaikalle lappasi jatkuvasti porukkaa. Jututin yhtä virkailijaa, joka kertoi silmät innosta leiskuen, ettei muistanut nähneensä koskaan tällaista tohinaa vaalipäivänä. Illalla kuultiinkin, että äänestysprosentti oli ollut lähellä kahdeksaakymmentä.

Itselläni kun ei ole ainakaan toistaiseksi äänioikeutta tässä maassa (joku päivä voisi ollakin, ilmeisesti viiden vuoden oleskelu oikeuttaa jo siihen) niin tyydyin tarkkailemaan sivusta. Ranskalaisille niin ominainen käsistä ryöstäytyvä organisointihinku näkyi jälleen: yhden äänestäjän hoitamiseen tarvittiin viisi ihmistä. Ensimmäinen sanoi päivää ja näytti mistä laput otetaan, toinen tarkasti henkkarit, kolmas tarkasti äänestyskuoren, neljäs tiputti äänen uurnaan julistaen samalla: "X äänesti!" sille viidennelle, joka etsi nimen luettelosta ja pyysi allekirjoituksen. Pratique.

Jäämme siis odottamaan tulevaa. Viihteestä ei tule ainakaan olemaan pulaa seuraavaan kahteen viikkoon, katsotaan miten rumaksi touhu vielä yltyy. Ranskalainen nuoriso on suututettuna melko aikaansaavaa porukkaa.

Hirveä ilma. Kesän piti jo alkaa, nyt sataa ja pariisilaiset kiskovat talvitakkeja takaisin päälle.

Vaalisirkus pitää ainakin ihmiset lämpiminä. Presidentin valinta lähestyy ja äänestäjistä tapellaan, eikä voi sanoa muuta kuin ettei käy kateeksi kansalaisia. Erityisesti näitä nuoria kuunnellessa vaikutelma on se, että edessä on pienimmän pahan valitseminen vailla tippaakaan uskoa siihen, että asiat oikeasti muuttuisivat. Kunhan se aivopierevä Le Pen juniori ei voita, kaduilla mutistaan.

Poskipusuistahan mun piti puhua. Olen aina tykännyt ranskalaisten tavasta tervehtiä, muisk muisk, yksi kummallekin poskelle.

Oliskin niin yksinkertaista. Ensinnäkin se määrä. Yleisin on eittämättä kaksi kappaletta, mutta yksi, kolme tai neljä ovat myös ihan mahdollisia, riippuen kotikunnasta ja omista mieltymyksistä. Toisin sanoen ikinä ei voi tietää. Tytöt vaihtavat keskenään tietysti aina poskipusut, mutta miesten kesken jotkut paiskaavat kättä, toiset taas pusuttelevat. Jotkut antavat eri määrän pusuja riippuen siitä, onko tervehdittävä mies vai nainen. Toisilla on vieläkin hassumpia tapoja. Mulla oli Le Havressa kaveri, joka antoi koulussa aina kaksi poskipusua, mutta vapaa-ajalla neljä. Haloo...

Ja varsinainen pusu, useimmat tekevät sen käyttämällä pikaisesti poskea vasten poskea ja päästämällä suustaan hillityn muiskuääneen, mutta on niitäkin jotka pussaavat ihan tosissaan sentin päähän huulista ja halaavat samalla. Kulttuurieroja kauneimmillaan, sanoisin! Sen minkä kotimaassa ottaisin about rakkaudentunnustuksena onkin täällä perusmoikkaus puolitutulta.

On se kiva rituaali, tykkään kovasti. Sellainen päivittäinen hetki, joka toistetaan aina samalla tavalla ja kysytään mitä kuuluu. Ranskassa, kuten niin monissa muissakin maissa suomalaisen on aina hyvä pitää mielessä, ettei kysymys ”Ca va?” oikeasti tarkoita sitä, että kysyjää kiinnostaisi. ”Oui et toi” on automaattivastaus, jolla ei ole mitään tekemistä minkään kanssa. Nämä kohteliaisuusfraasit ovat ranskalaisille uskomattoman tärkeitä. Vaikka saapuisit tapaamiseen parhaan ystäväsi kanssa jutellaksesi tyypin kaksi tuntia sitten sinetöidystä avioerosta, voin luvata että treffit alkavat sanoilla ”Mitä kuuluu?” ”Tosi hyvää, mitäs sulle?” ”Hyvää vaan, kiitos kysymästä” ja muuta lätinää, josta pikkuhiljaa hiivitään sitten oikeaa keskustelua kohti.

On ne niiin muodollisia.

Kieli on jännä. Uusien kielten oppiminen on musta mahtavaa, on ihanaa pystyä kommunikoimaan ihmisten kanssa niiden omalla äidinkielellä. Hirveä homma siinä on ja aikamoinen taikuri saa olla, jos sujuvasti saa kielen haltuun viettämättä aikaa varsinaisella kielialueella. Mä en luota muuhun kuin puhumalla opetteluun, vaikka voihan sitä hienon pohjan rakentaa kylmästi kirjasta lukemalla. Korva siinä ei kyllä opi, vaikka lauseenrakenteita ja sanastoa kuinka junttaisi päähän.

Kieliin muodostuu ihan omanlaisensa suhteet, se on myös jännä. Itse ainakin vaihdan huomaamattani persoonaa kielestä toiseen siirtyessäni, toisinaan niin räikeästi, että kammottaa. Kun uudenpuoleinen ranskalainen kaveriporukkani kuuli mun puhuvan ensimmäistä kertaa englantia, ne oli ihan että wath zö föck? Oltiin pyöritty yhdessä reilu kuukausi, ja ne sanoivat tottuneensa ujostelevaan ja kikatusherkkään neitiin, joka englantia läyhäämään päästessään muuttuikin äkkiä suurieleiseksi ja kovaääniseksi poikatytöksi. Kohautin olkiani ja totesin fransujen dramatisoivan tyypilliseen tapaansa, mutta asia ominpäin pohdittuani tajusin, että oikeassahan ne olivat.

Jäljitin punastelevan ranskapersoonaani sylttytehtaalle. Tulihan sitä koulussa opiskeltua joo(-o), mutta oikeasti opin kielen 16-vuotiaana vaihtarivuodellani Normandiassa. Silloinen kaveripiiri koulutti mut katuranskan puhujaksi, enkä ole koskaan jättänyt kyseisessä porukassa omaksumaani hiljaisen ulkomaalaisen roolia, vaan vedän sen automaattisesti päälle aina ranskalaisten seuraan saapuessani. C'est étrange quand même.

Englantia mölisevää tomboyta on vaikeampi palauttaa juurilleen. Missä mä oikeasti edes opin englantia? Opitaanko me suomalaiset nuoret oikeasti kaikki telkkarista, vai jäisikö sieltä koulunpenkiltäkin kuitenkin jotain päähän? Asennoidun englannin puhumiseen monin verroin ranskaa rennommin, mutta tiedä sitten miksi. Se on jäänyt korvaan jo niin nuoresta lähtien, virheiden tekeminen pelottaa ehkä vähemmän?

Espanjapersoonani on viihdyttävä tapaus. Käsittämätöntä, miten Argentiinan vaikutus näkyy: avaan suuni espanjaa puhuakseni, kolme sanaa sanottuani silmiin on jo ilmestynyt pilkettä ja ääni alkanut kevetä ja keinua. Alan täysin tahattomasti vetää jotain mamitaa, en ikinä puhuisi samaan tapaan ventovieraille esimerkiksi englanniksi.

Ja suomea puhuessani olen kai sitten eniten oma itseni? Täh, mistä mä tiedän. Oon näistä havainnoistani aika hämmentynyt, tätä täytyy vielä vähän miettiä. Halusinpahan jakaa tämän teidän kanssanne.

Lovelocks! Ällöttävän söpö ilmiö, eihän noista voi edes ärsyyntyä. Mun tämänhetkinen suosikkisiltani Pont des Arts on koristeltu näillä metallisilla rakkaudenjulistuksilla. Olen ottanut tavaksi näin lämpimillä ilmoilla mennä kyseiselle sillalle lukemaan tai töitä tekemään. On kivempi olo veden äärellä kuin täyteen ammutuissa puistoissa pultsareiden ja pulunkakan keskellä.

...mähän sanoin ettei apteekin mittareihin ole luottamista tässä kaupungissa. Oli tänään lämmin, mutta toi nyt on vähän ylimitoitettua.

Kirjakauppa sarjastamme SikaHalpa, 20 Boulevard Saint-Michel. Ostin viime viikolla sieltä noin puolet Molièren tuotannosta alle viidellä eurolla, käy.

Suklaasauruksia!

L'Opéra. Haluisin hirveästi päästä käymään, ihan sama mitä katsomaan. Liput on vaan ihan kamalan kalliita. Jos se kummitus vaikka joskus kutsuis.

Olen uhrannut elämästäni tuntikaupalla aikaa väittääkseni vastaan ihmisille, jotka kyökkipsykologisoivat rakkauteni lähtemiseen olevan pakenemista. Helkkari että oli fiksua ajankäyttöä taas.

Matkustaminen on matkustamista, lomailu lomailua. Kyllä reissatakin pystyy ihan niillä samoilla arkipäivän vitutuksilla kuormitettuna. On tekemättömiä töitä, rahapula ja se yks joka ei vastaa viestiin. Matkallakin muodostuu omanlaisensa arki, tulee vähintään tavaksi ostaa aina samanmerkkistä purkkimaissia ja hakeutua netin ääreen tiettynä viikonpäivänä.

Mutta se liikkuminen, se tekee sen eron. Liikkumisen vapaus nousee päähän kun tajuaa olevansa elämänsä kaikkivaltias. Sitä on vapaa säätelemään, miten paljon itsestään antaa missäkin ja kuinka syvällisiksi haluaa uusien ihmissuhteiden muodostuvan. Epämukavuuden iskiessä reppu nousee kevyesti selkään. Kukaan ei kyseenalaista ikilähtijän katoamistemppuja. Se nyt vaan on tollanen.

Se on se maaginen turvakupla, liike. Se liike auttaa usein pääsemään lähemmäs omaa itseä ja selvittelemään päätään, miettimään mitä sitä oikeasti maailmalta haluaa. Pakoillaan pysyminen on todella pelottavaa. Joutuu jotenkin tilille siitä, mitä muualla seilatessa on tullut käytyä läpi ja mitä se on persoonalle tehnyt. Sitä uhkaa lähentyä tosissaan ihmisten kanssa.

Tapasin vuosi sitten Patagoniassa argentiinalaisen kuusissakymmenissä olevan miehen, joka oli jo vuosikymmeniä sitten löytänyt paikkansa polkupyörän selästä. Carlos oli käsityöläinen ja myi kaunista puutaidettaan kadulla minne menikin, ja rahoitti näin vaatimattomat menonsa, leirintäaluemaksut ja ruuan. Uskollinen polkupyörä kyydittää Carlosia varman tälläkin hetkellä pitkin maantietä Perussa tai Brasiliassa. Surullista vai nerokasta, en tiedä.