Kello 7.15 kännykkä soittaa herätyksen merkiksi samaa kummallista ujellusta. Singahdan sohvalle istumaan. Pyörittelen silmiäni ja herään. Maanantai siis. Eilisillan kivennäisveden pohjat alas kurkusta, Aamu-TV pyörimään ja suihkuun. Pöydällä oleva lappu muistuttaa kohta talossa alkavasta vesikatkosta.

Kaivelen pyyhe päällä vaatekasoja. Mitä laittaa päälle? Televisiossa kerrotaan lääkäritalojen lähettävän 80 000 näytettä vuodessa ulkomaille laboratorioon. Määrä tulee kasvamaan huomattavasti. Jonkun firman toimitusjohtaja kysyy, onko asiakkaalle väliä onko labra Tampereella vai Tallinnassa. Unisessa tilassa mietin, että voihan se vaikuttaa kotimaisten laboranttien työllisyyteen ja mahtaako puolalainen laboratorio olla Suomen tasoa? Kuka valvoo? Ajatukset ovat unisia ja kestävät muutaman sekunnin.

Vaatteet on valittu ja nyin niitä päälle. Samalla kuuntelen uutisista tutkimustuloksia: kova talouskuri on lisännyt masennusta ja itsemurhia Euroopassa, erityisesti Kreikassa, jossa myös HIV tartunnat ovat lisääntyneet 200 prosenttia. Hard Times for an Honest Man.

Kertokaa nyt jotain positiivista, puhisen vetäessäni sukkia jalkaan. Pistän merkille, etten jaksa unisena edes kiroilla mielessäni. Se naurattaa.

Syyttäjä on lopettanut 8000 esitutkintaa resurssipulan takia. Mukana epäilyjä lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Ylen selvityksen mukaan lasten liikuntaharrastukset voivat maksaa useita tuhansia euroja. Moskova siirtää mielenosoitukset erikseen rakennettavaan puistoon - Moskovan Hyde Park. Puuh, Venäjä ja kansalaisaktivismi - ei rimmaa kyllä yhtään. Vaatteet lopulta päällä ja sitten aamurööki.

Silmäys Teksti-TV:n uutisiin. Yli 15 000 irtisanotaan Kreikassa. Tavarat kassiin. Taustalla Riihilahti ehtii luvata Jälkihiessä Real Madridille toivoa Mestarien liigan välierien toiseen osaan, mutta FC Bayern on kuulemma varma finalisti. Toivorikas silmäys seinällä roikkuvaan Bayernin viiriin vuodelta 1977. Bikerit jalkaan ja aamuiselle Kallion kadulle.

Aurinko paistaa. Lähikaupan myyjä toivottaa huomenet iloisesti, kuten aina. Seisahdun nauttimaan aamukahvia Porthaninkadun ja Toisen linjan kulmaan. Ihmisiä vilisee ympärillä. Roskis kahvipöytänä vilkaisen kännykästä Hesarin pääuutisen: Pääkaupunkiseudun iltapäiväkerhoihin ei mahdu. Helvetin hienoa Helsinki: We Take Care of Our Own!

Viimeinen blogi täällä, mutta olkaa huoletta: kapina jatkuu. Cityn verkkosivutkin ovat sopivasti uudistuneet - saanko tekstiä aalloille ja mihin minä lopetan? Päädyn kysymään todellisuudesta, johon aamulla heräsin:

Where's the eyes, the eyes with the will to see?

Where's the hearts, they run over with mercy?

Where's the love that has not forsaken me?

Where's the work that set my hands, my soul free?

Where's the spirit to reign, reign over me?

Where's the promise, from sea to shining sea?

Where's the promise, from sea to shining sea?

We take care of our own

We take care of our own

We take care of our own

We take care of our own: Linkki

Ensimmäinen bloggaukseni Cityssä ilmestyi syksyllä 2009. Sen jälkeen tahti on ollut täsmällisen tasaista. Kirjoituksia on ilmestynyt noin viikon välein. Tämä älähdys on numero 182. Ensi viikolla ilmestyvä viimeinen parahdukseni on numero 183. Kaikkiaan tekstiä on kertynyt lähemmäs 300 liuskaa.

Yleensä pidempiin kirjoituksiin sisältyy tietty kertomuksen (draaman) kaari. Viimeinen osa on yhteenveto. Siinä narut punotaan yhteen. Tarvitaanko 183 yksittäiseen blogiin yhteenvetoa?

Minä tarvitsen, jotta pystyn poistumaan Cityn aalloilta kunniakkaasti. Onhan kyseessä arvokas foorumi, yli 25-vuotisen historian omaava kaupunkilehti - instituutio. City on lehti, jota olen itsekin selannut 1980-luvulta lähtien tuhansia kertoja kahviloissa ja kapakoissa ja milloin missäkin.

Kaupunkikulttuuri uudistuu jatkuvasti. Samoin ihmiset, jotka elävät sykkivän kaupungin ajan hermolla. Uudet sukupolvet vyöryvät mukanaan muutosvimma ja tuore kosketus. Samalla on pysyvyyttä. Sitä on muutosta enemmän.

Eräs osa ammatistani nuorisotutkijana on mitata muutoksen ja pysyvyyden välimatkaa - sukupolvien ketjuja, rakenteita, mentaliteetteja, eetosta ja ilmentymiä. Mikä lopulta on muutosta ja mikä ajan henkeä, zeitgeistia? Siihen löytyy vastaus yleensä vasta myöhemmin, kun yksittäisistä tapahtumista on kulunut vuosia tai usein vuosikymmeniä.

Informaatioteknologia, käytän tässä Manuel Castellsin termiä Himas-kohusta huolimatta, on synnyttänyt 2000-luvulla uudenlaisia tekstuaalisen ilmaisun foorumeita. Sellaisia, jotka vielä 15-20 vuotta sitten olisivat tuntuneet hullunkurisilta. Suorastaan typeriltä. Blogi on yksi nykyajan suosituimmista kommentaari-areenoista, virtuaalinen agora kaikkien äimisteltäväksi. Usein mahdollistaen myös palautteen tai jopa vuorovaikutuksen. Jonkinlainen eksponentiaalisesti kasvanut ja avoin yleisönosastopalsta.

Oma läsnäoloni Cityssä liittyy moneen tekijään. Nostan esille muutaman. Nuorisotutkimuksessa puhutaan monikenttäisyydestä ja uudesta tutkijuudesta. Perinteisen tutkimustyön ohella nykytutkijuus on meillä läsnäoloa erilaisilla foorumeilla - eräs sellainen on eittämättä Cityn kaltainen "kasvaville aikuisille" suunnattu media. Se tarjoaa väylän pyrkiä virittämään lukijoiden ajatuksia, mutta yhtälailla saattaa omia ajatusaihioita tekstin muotoon ja julki. Kurkottaa maailmaan erilaisin puhetavoin ja vaihtelevin teemoin.

Täällä voi ihmetellä, äimistellä, fiilistellä, jakaa tietoa ja saada palautetta - itkeä, huutaa, raivota, meuhkata sekä liikkua korrektin ja epäkorrektin välisellä alueella. Viimeksi mainittu tuo tietysti mukavan lisähöysteen uusasiallisuuden ja -moralismin sävyttämään maailmaan. Saa kirjoittaa: saatana ja perkele!

Ja tietysti se yhteys nuorempaan ja vanhempaankin jengiin. Olin lopettamassa noin vuosi sitten, kun törmäsin Riku Rantalaan Hakaniemen hallissa. Avauduin hänelle tuolloin velloneesta infernaalisesta kirjoitustaakasta, johon Riku tuumasi: "Cityssä sun pitää kuitenkin jatkaa, sillä se on just oikee mesta nuorisotutkijalle". Oikeassahan Riku oli. Jaksoinkin painaa vielä vuoden päivät.

181 kirjoituksen aikana on myös omassa työssäni tapahtunut paljon. Olen sinä aikana julkaissut useamman kirjan, toimittanut muutaman ja kirjoittanut parikymmentä artikkelia sekä saattanut maailmaan kymmeniä kirjoituksia ja kaiken maailman puhinoita. Uuvuttavaa, palkitsevaa, raskasta, ihanaa, järjetöntä ja upeaa: ambivalenssien jatkuva sikermä. Psyykkisesti raatelevaa: Welcome to the New World Order, laulaisi tässä kohdin Springsteen.

Nyt keski-ikää lähestyvä (jollakin mittatikulla keski-ikäinen) ylityöllistetty ja pätkätyöhelvetistä ikuista pelastusta etsivä Nikolain särpijä yrittää hapuilla henkilökohtaisesta hallintalaitteistostaan pikkuisen jarrua (alanko tulla vanhaksi - My arse!). Jostain täytyy luopua. Työtä on aivan liikaa ja aika ei millään riitä kaikkeen - ei vaikka kuinka ukko sätkii.

Uudet ajatukset eivät synny suorittamalla. Toistan tämän kaikille niille, jotka huutavat työnantajajärjestöissä lisäämään entisestään työn määrää uusien innovaatioden ja ajatusten synnyttämiseksi: uudet ajatukset eivät synny 12 tuntisia työpäiviä tekemällä seitsemänä päivänä viikossa. Suorittamalla tulee pääosin suorite-nimistä ainetta. Se ei ole paskaa, muttei myöskään sisällä suuremmin helmiä.

On siis aika päästää ääneen joku toinen - muuten tulee vain suoritetta. Muttei kuitenkaan ihan vielä. Ensi viikolla korahdan täällä vielä kerran!

(Puhuu itselleen: olipa taatusti huonoin yhteenvedon alkuosa, jonka olen lukenut tai kirjoittanut. Melkoinen sillisalaatti. Toivottavasti saan jonkun oivaltavan nostatuksen ensi viikolla kasaan ((kuiskaa ihan hiljaa itselleen, olenko sittenkin tulossa vanhaksi? Ei saatana)).

Musiikkia soimaan! REM - It's The End of the World

Tänään on hyvä päivä. Ostin juuri verkkokaupasta Steve Earlen uuden albumin The Low Highway. Sen piti ilmestyä vasta huomenna, mutta joskus meitä yli-innokkaita onnistaa. Loppuilta menee sohvalla musiikkia kuunnellen. Mistä näkökulmasta viime vuosikymmenten ylivoimaisesti paras singer-songwriter tällä kertaa maailmaa tarkastelee?

Heti aluksi huomaan, että verkkokaupasta ostamassani versiossa kappaleet ovat eri järjestyksessä kuin CD:n ennakkomainoksissa. Sattumaa? Kenties, mutta tätä pitää myöhemmin veivata eri variaatioin, sillä kokonaisuus on Earlellä aina oma tarinansa. Nyt kuitenkin mennään tarjotulla järjestyksellä.

Kovin kauaa ei kestä huomata, että Earle on ottanut levylleen vaikutteita TV-sarja Tremestä. Taustalla on tietysti hänen roolihahmonsa tässä ylistetyssä sarjassa. Ensimmäisellä tuotantokaudella katusoittajaa näytellyt Earle näkyi vähemmän, mutta jälkimmäisellä rooli kasvoi selvästi. New Orleansin soundi on läsnä useammassa biisissä. Platta lähtee rullamaan kappaleilla Pocket full of Rain ja After Mardi Gras - taattua Bourbon Street matskua.

Itselleni alku on melodisesti hieman takkuista. Earle rakentaa aina levyille useita päällekkäisiä kerroksia, joista nyt valittu New Orleans soundi ei heti loksahda minun korvaani. Kolmannen kappaleen kohdalla, Love is gonna blow my way, otetaan harppaus kohti jatsahtavampaa soundia. Sen jälkeen palataan taas ronskisti kohti New Orleansia harmonikkapainotteisessa That's all you got? -biisissä. Korva alkaa tottua soundiin. Mutta missä luuraavat Steve Earle akustiseen kitaraan nojaavat kertomukset?

Enää ei tarvitse odottaa, sillä Burnin' it down lähtee rullamaan jylhästi ja tyydyttää vimmaisen fanin kiiman. Calico County on vauhdikas musiikillinen matka syrjäkylien rähjäisten baarien jukebokseihin - toimii! Sitten koittaa täyttymys. The Low Highway. Levyn sydän. Se sykkii kiivaana tarinaa rikkinäisistä ihmisistä laman murtamilla sydänmailla, Afganistanista paalaavien sotilaiden kärsimyksistä ja inhimillisestä tuskasta. Vahvaa ja karheaa. Tässä on Steve Earle. Elämää nähnyt uniikki ääni. Kylmät väreet sinkoilevat kehossani. Tätä odotin ja nyt sitä tarjoillaan: Remember me.

21st Century blues on sähköinen ja ironinen kitaravetoinen ralli, "missä ovat lentävät autot, teleportit ja muut ihmeet. Ei tämä ole se tulevaisuus, jonka Kennedy aikanaan lupasi. Täällähän on vain köyhyyttä ja kärsimystä - ei tämä vuosituhat kovin häävisti ole alkanut - ehkä sitten tulevaisuudessa?". Down the Road pt. II on bluegrassia ja perään Appalakkien vuoristosoundia Warren Hellman's banjon verran.

Sitten grande finale: Invisible. Kertomus katujen miehestä tämän omien silmien läpi katsottuna. Huima mestariteos. Sitten aloitan kuuntelun taas alusta - New Orleans löytää hyvin paikan toisella kuuntelulla. Levyn juonta on nyt raotettu. Kestää vuosia löytää kaikki detaljit ja uusia löytöjä tekee vielä vuosikymmenenkin päästä, sen olen mestarin musiikista oppinut.

Kolme ilmeistä tasoa. Päällimmäisenä yksittäisen ihmisen kokemukset laman runtelemassa maailmassa - Fuck Wall Street, Fuck BP, sanon suoraan mitä edessäni näen. Näköala aukeaa Steve Earlelle tyypilliseen tapaan. Hän asettaa itsensä kertojan kenkiin ja rakentaa tarinan ihmisen tunteista ja kokemuksista. Tämän "The hard-core troubadour" taitaa suvereenisti. Euforiaa.

New Orleans luo melodisesti oman kerroksen levylle. En uskalla vielä sanoa satavarmasti, mutta alkaa hiljalleen osua ja upota - löytääkö koskaan ihan maaliin? Aina tämä mies tarjoaa uusia elementtejä. Hänen repertuaarinsa vaikuttaa loputtomalta. Ei turhaan Rolling Stonessa väitetty taannoin, että Earle voisi tehdä uskottavan levyn aivan mihinkä tahansa musiikkityyliin nojaten.

Levyn pohja on juuri sitä, mitä on kutsuttu monella nimellä: outlaw country, folk, roots, heartland rock, rebel country, city country, urban folk yms. Laiskahko akustinen kitara laahaa jykevän lauluäänen perässä. Runonomaiset kuvaukset ihmisten arjesta ja elämästä seuraavat toisiaan. Musiikillisia maalauksia. Kauniita ja rumia mielikuvia. Voimakkaita tunteita.

Suosituksissa tarjoilen otteen, The Low Highway - matala maantie akustisena. Enjoy!

Alkaa poliitikkojen lausunnot meidän kansalaisten kyvyistä hämmästyttää yhä enemmän. Nyt vuoronumero tyhmien lausumien jonossa oli Päivi Räsäsellä. Hirvittävää arroganssia tulikin Jeesuksen mitalla.

Helsingin Sanomat julkaisi eutanasiaa käsittelevän mielipidekyselyn tulokset. Niiden mukaan 74 prosenttia kansalaisista pitää hyväksyttävänä kuolinavun tarjoamista potilaalle, jolla on parantumaton ja kuolemaan johtava sairaus.

Päivi Räsänen teki pika-analyysin tuloksista. Hänen mukaansa: "kansalaisten näkemys perustuu osin väärinkäsityksiin terveydenhuollon kyvystä auttaa saattohoidon aikana" (HS 7.4.2013).

On mahdotonta sanoa esittikö Räsänen lausuntonsa ministerinä, löyhemmin poliittisena toimijana vai lääkärinä. Oli lausujapositio mikä tahansa, on siihen sisältyvä ylimielisyys pöyristyttävää. Mikäli näkemys perustuisi tutkimustietoon kansalaisten eutanasiaa käsittävästä tiedosta, voisi Räsäsen päräytystä pitää sopivana - vaikka silloinkin muotoilu olisi voinut olla hieman asiallisempi.

Hesarin nettikeskustelussa tarjoillaan Jeesusta kavereineen Räsäsen näkemyksen selittäjäksi. Lienee kuitenkin kohtuullista toivoa, ettei enää vuonna 2013 sotketa nasaretilaisen jengiä 2000 vuoden takaa sosiaali- ja terveyspolitiikkaan. Itse näkisin, että kansalaisten mielipide on painava eikä sitä sovi ohittaa pitämällä meitä "tietämättöminä".

Eutanasiaan liittyy paljon sellaisia juridisia ja lääketieteellisiä haasteita, joihin en ole syvemmin perehtynyt. Sen verran kuitenkin tiedän, ettei Räsäsen esittämä terminaaliporukan nukuttaminen, sedaatio, ole mikään realistinen ratkaisu.

Myöskään kipulääkkeet eivät kaikesta kehityksestä huolimatta tuota kaikille lievitystä hirvittäviin tuskiin. On pohdittava sellainen malli, joka ajaa ensisijaisesti potilaan etua ja minimoi kivun ja tuskan. Lainsäädännön luominen on ehdottomasti paikallaan.

Uskonto on vaikuttanut kansalaisten moraaliin historian aikana lukemattomin tavoin. Se tekee niin vieläkin. Maallistunut suomalainen yhteiskunta ei kuitenkaan toimi enää pelkkien raamatun ohjeiden mukaisesti. No ainakaan minä en toimi. Hesarin kyselyn mukaan myös 74 prosenttia muista kansalaisista näyttää hyväksyvän kirkon opetusten vastaisen eutanasian tiettyjen ehtojen täyttyessä.

Päivi Räsäsen olisikin hyvä täsmentää, mistä positiosta hän esittää meidän kansalaisten olevan tietämättömiä ja kyvyttömiä arviomaan eutanasian oikeutusta. Raamatussa ei käsittääkseni mainita sen tarkemmin kehittyneistä kipulääkkeistä kuin sedaatiostakaan. Lääkärinä kommentti onkin ihan toinen, mikäli sen taustalla on tutkittua tietoa meidän kansalaisten tietämättömyydestä - vaan eipä taida olla.

Ministerinä taas Räsäsen näkemys on epäeettinen. Hän väheksyy kansalaisten kompetenssin itsenäiseen ajatteluun ja pitää meitä tiedollisesti dorkina. Demokratiassa ministerin pitäisi ymmärtääkseni kuunnella kansalaisten ääntä.

Mikäli Räsäsen näkemys on miksaus Jeesusta, lääkäriä ja ministeriä, on kyseessä melkoinen Narnia. Olemme kansalaisina tietämättömiä ja umpihölmöjä lääketieteen tarjoamien mahdollisuuksien suhteen. Mutta ennen kaikkea emme käsitä taivaallista totuutta, siis sitä metafyysistä läppää, jonka nasaretilaisen posse seuraajineen paalutti parituhatta vuotta takaperin ikuiseksi ja universaaliksi totuudeksi.

Tänään suosituksissa mennään Steve Earle biisin I ain't ever satisfied kyytiin. Steve hahmottelee biisissä omaa ensikohtaamistaan tuonpuoleisessa:

Last night i dreamed i made it to the promise land

I was standin' at the gate and i had the key in my hand

Saint peter said "come on in boy, you're finally home"

I said "no thanks pete, i'll just be moving along"

Printtasin viereeni akateemisen tutkaparini Hoikkalan kolumnin vuodelta 2008. Tekstin otsikko on: Kätevä Erkki. Tommi kertoo kolumnissa haluavansa olla "tavallinen suomalainen mies, jonka itsestään selviin valmiuksiin kuuluu milloin vain minkä tahansa pytingin rakentaminen ja pystyttäminen".

Kyse on siis kaihosta vanhempien sukupolvien analogisiin kädentaitoihin - kyvystä byggailla kaikkea pientä ja vähän isompaakin. Tommin tapauksessa kyse oli ennen kaikkea pihavajasta, jonka kanssa hän kohelsi ja sääteli menemään sekä yksin että minun avustamana, minun ansiokkaasti häiriten rakennusprojektia. Pihavaja kyllä nousi harjakorkeuteen, mutta taitaa ainakin osin olla vieläkin vaiheessa.

Nyt on Virtuaali-Erkin aika ja vuoro. Minä en kummemmin haikaile aiempien polvien analogisia kädentaitoja. Jos tulee tarve, faijani omaa suurmestari Dremel-Erkin kyvyt. Se on arvonimi, jonka Hoikkala on antanut yli 50-vuotiaille, jotka ihan oikeasti osaavat nikkaroida lähes kaikkea.

Niin, soitan siis faijan apuun ja homma hoituu. Oma kaihoni liittyy informaatioteknologiaan ja sen sovellusten hyödyntämiseen. Siksi haluaisin olla teknokompetensseiltani tavallinen suomalainen Virtuaali-Erkki. Sellainen mies, joka saa TV:n päälle ilman kolmea kaukosäädintä ja kymmenen johonkin muuhun tarkoitukseen suunnitellun nappulan painamista.

Virtuaali-Erkki on jamppa tai mimmi, jonka itsestään selviin valmiuksiin kuuluu kaikkien nykyteknologisten härvelien toimintaan saattaminen käden käänteessä. Tämä Erkki on uuden ajan ihminen, joka osaa virittää uuden laajakuvatelevision alle kolmessa minuutissa käyttökuntoon. Vieläpä niin, että siihen on liitettynä digiboksi, DVD-laite ja vanha VHS-systeemi. Myös kaukosäädin toimii siten, ettei aina telkkarin avaamisen jälkeen tarvitse mennä jotain kotikutoista kiertotietä katsomaan itse ohjelmia.

Eki hanskaa myös kännykkäteknologian. Hän ei uuden Sonyn puhelimen saatuaan heitä outoja heijastimia muistuttavia esineitä roskiin, vaan ymmärtää niiden olevan teknohärpäkkeitä, sellaisia, että kun laitat yhden autoon, vaihtaa puhelin autoon mennessä tiettyyn moodiin itsestään. Virtuaali-Erkki osaa myös asentaa wireless-modeemin (vai wifiksikö sitä nykyään kutsutaan) käyttöön. Tunnen omakohtaisesti yhden dosentin, joka on yrittänyt hommaa turhaan oman modeeminsa kanssa ainakin 10 kertaa. Ei se saatana vaan onnistu! Johto pitää tökätä aina koneen kylkeen.

Kannettavat ovat myös virtuaaliajan Erkin juttuja. Hän löytää kannettavalle tarkoitetun kaukosäätimen heti laitteen kyljestä, ei vasta viedessään konettaan tuhottavaksi. Kaiken maailman virustorjunnat ja muut päivitykset ovat Virtuaali-Erkille sormien napsautukseen vertautuva automaatio. Entäs erilaisten ohjelmien käyttö, kannettavan mahdolliset lisävarusteet ja hyvien (luvallisten) ilmaisohjelmien imurointi. Erkille ei käy niin, että koneella on lukuisia sellaisia ohjelmia imuroituna, jotka eivät ole koskaan edes-melkein-toimineet. Ainoastaan vieneet ihan "simona" levytilaa.

Erkki osaa myös navigoida liikenteessä sitä varten ihan varta vasten puhelimessa tai autossa olevalla laitteella. Hän ei yritä säätää navigaattoria 25 kertaa ja palaa pettyneenä toistuvasti printattuihin karttalehtisiin. Niiden kanssa pääsee perille, mutta hermo menee paperien lennellessä ympäri autoa.

Tiivistäen, haluaisin olla sellainen tavallinen suomalainen Virtuaali-Erkki, joka ei kaipaa jokaisen teknohäkkyrän hankittuaan henkilökohtaista asentajaa tekemään personoidut säädöt, joudu soittamaan kymmentä kertaa tekniseen tukeen ja lopulta tyydy käyttämään promillea laitteen ominaisuuksista.

En kuitenkaan ole muuta kuin Virtuaali-Erkkiyden prospekti. Kokelas, josta ei näytä tulevan teknoyhteiskunnan täysjäsentä tällä menolla koskaan. Niin epätoivoinen en vielä ole, että kääntäisin sisäisen minäni kaipauksen analogisiin käyttöliittymiin ja Kätevä-Erkkiyden sahanpuruisiin mielenmaisemiin.

Jatkan siis älypuhelimeni väärien objektien painelemista toivoen, että jonakin päivänä minäkin ymmärrän, mitä erilaisilla aplikaatioilla on tarkoitus tehdä. Siihen saakka olen väliinputoaja, Kätevä- ja Virtuaali-Erkkiyden varjoisessa välimaastossa elelevä suomalainen Kädetön-Erkki, ilman erityisiä menneen tai nykyisen vaatimia kädentaitoja.

Tätä kirjoittaessani päässä alkoi soida Dire Straitsin Money for nothing. Sitä täytyy siis suosittaa.

Opin aikanaan Juha Partasen luennolla yksinkertaisen, mutta paljonpuhuvan pelkistyksen julkisesta keskustelusta. Elettiin vielä 1990-luvun loppua ja luennon aihe oli "huumeet ja julkinen mielipide". Juha oli piirtänyt kalvolle ympyrän, jossa oli kolme sanaa: kansalaiset, media ja politiikka.

Kehä demonstroi sitä, miten huumekeskustelu oli jumittunut umpioon. Yksittäisen poliitikon lausuessa vähänkin konsensuksesta poikkeavaa huumeista, iski media siihen haukan lailla ja kansalaiset närkästyivät liberaalille poliitikolle. Kansalaisen aktiivinen toiminta huumekysymysten ympärillä nostettiin heti lööppeihin ja poliitikot huusivat huumemörköä kitarisat vilkkuen. Median kirjoittaessa jotakin liberaaliksi koettua ärähdettiin kiukkuisesti politiikan suunnalta ja kansalaiset lähettivät ärtynyttä palautetta moiseen koiruuteen syyllistyneelle lehdelle. Se oli kehä, josta ei ollut ulospääsyä.

Tuon kehän voi myös ajatella ilmapalloksi, jossa oli kolme venttiiliä. Kun jokainen venttiili oli tiukasti kiinni, sama ilma seisoi sisällä ja ummehtui. Näin kävi vielä tuohon aikaan monille yhteiskunnallisesti vaikeille aiheille: ne olivat suljettuina pallon sisään. Niistä sai puhua vain ummehtuneen konsensuksen hengessä.

Ihmisten käsitykset vaikeista asioista eivät noihin aikoihin suuremmin muuttuneet, sillä umpiossa konsensuksen härnääminen tiesi lähes poikkeuksetta ongelmia. Oli parempi olla hiljaa, sillä kukapa sitä varta vasten tarjoutuisi lihaksi poliitikkojen, kansalaisten tai median moraalisen närkästyksen piikkiin.

Jotain on kuitenkin muuttunut noista ajoista. Tapahtui teknologinen käänne. Voisiko samaa kehäajatusta hyödyntää kuvaamaan nykyaikaa? Tehdäänpä koe (en vastaa sen onnistumisesta).

Internet toi mukanaan sosiaalisen median. Kansalaiset muuttuivat median ja politiikan ohjaamista närkästysautomaateista mielipiteenmuodostajiksi. Pysähtyneisyys alkoi vuotaa mielipidepallon kansalaisventtiilistä uuteen sfääriin: sosiaaliseen mediaan. Siellä kansalaismielipide muuttui yhdestä kollektiivista mielipiteiden ja näkemysten kirjoksi.

Esimerkiksi huumekeskusteluun tuli aivan uusia sävyjä, tutkimustieto levisi kulovalkean tavoin ja ihmiset haastettiin muodostamaan omia mielipiteitään. Ne eivät olleet enää vain reflektioita median ja politiikan signaaleihin, vaan keskustelua, huutoa, raivoa, naurua, itkua, näkemyksiä, kokemuksia, räävittömyyttä ja paljon muuta. Vaikeiden yhteiskunnallisten asioiden käsittelyn dynamiikka muuttui. Uusi virtuaalinen areena toi mukanaan muutoksen, melko arvaamattoman sellaisen.

Katsotaan tässä muutosta vaikkapa peliteorian sosiaalisen aplikaation näkökulmasta. Yhden pelaajan lyödessä kortin pöytään, vaikuttaa se kaikkiin muihin pöydässä istuviin pelaajiin - jokainen on pakotettu miettimään uuden tilanteen mukaisen strategian. Kun kolmen kivijalan dynamiikassa - media, politiikka ja kansalainen - kansalaisventtiili alkoi vuotaa, pakotti se myös median ja politiikan vaihtamaan strategiaa. Piti etsiä uusi paikka yhteiskunnallisessa mielipiteenmuodostuksessa.

Esimerkki. Kun nykyaikana ilmenee poliittisen toimijan moraalisesti kyseenalainen teko, ei se enää jää vuosiksi paikalleen johonkin epämääräisen konsensuksen määrittämään nurkkaan. Teon paljastuminen käynnistää valtavan prosessin. Media aloittaa ampuen mahdollisimman tiheään täyslaidallisia - tulee osumia ja huteja, mutta hudit eivät tunnu haittaavan. Moraalisista ongelmista pitää repiä maksimaalinen hyöty todella, todella, todella rivakasti, ennen kuin ne vuotavat sosiaalisen median kansalaiskeskusteluun ja hajoavat myyntikelvottomiksi mielipiteiden kirjoksi.

Sosiaalisessa mediassa kulloinenkin tapaus joutuu kansalaisten tuomioistuimeen. Tarkemmin, pikatuomioistuimiin, sillä kyseenalaista tekoa tulkitaan, luetaan ja siihen reagoidaan tuhansin eri tavoin. Juuri siksi medialla onkin valtava kiire. Sen pitää kyetä nopeasti tuottamaan erilaisia puhetapoja ja tulkintakehyksiä sosiaalisen median kodinturvajoukoille. Tapahtuma täytyy kontekstualisoida, jotta somettajilla on riittävästi aineksia asian käsittelyyn, pohdintaan ja tuomioiden jakamisen.

Poliitikkojen kohdalla uusi asetelma hakee vielä itseään. Enää ei pelkkä medialle murahtelu tai kansalaisten komentelu johda kummoisiin tuloksiin. Poliitikoista on pikemminkin tullut riistaa ja heidän moraalinsa arvioinnista suosittu kansanhuvi. Toisaalta töppäilyä seuraava unohdus tulee selvästi aiempaa nopeammin. Viikko on aika tarkalleen se aika, jonka mokannut poliitikko jaksaa kiinnostaa mediaa - näin siis myös somen kansalaiskeskustelijoita.

Jos aiemmin vaikeista asioista kannatti mediassa vaieta, ovat ne nyt mediaa elättävää raaka-ainetta. Enää ei juurikaan ole tutkivaa journalismia, joka toisi epäkohtia esiin vahvaan näyttöön perustuen. Nyt jo huhut käynnistävät mediajahdin. Iltapäivälehtien tärkeimmäksi tehtäväksi näyttää tulleen kansalaisten keskustelukoneen ruokkiminen. Mikäli vähänkään palaneen käryä on ilmassa, kannattaa se heti uutisoida. Hyvässä lykyssä somemylly lähtee jauhamaan.

Kun Heidi Hautalan töppäys levisi julkisuuteen, alkoi toimittajien massamittainen liikekannallepano. Taistelua käytiin siitä, mikä lehti saa ensimmäisenä kaivettua esiin jotain uutta ja vielä paljastavampaa. Suurin voitto olisi ollut sellainen tiedonmurun, joka olisi osoittautunut Hautalan uran kuoliniskuksi. Se uutinen olisi jaettu Facebookissa 10 000 kertaa.

Näyttää siltä, että jokainen tunti kohujen paljastumisesta on medialle joko rahaa tai sen menetystä. Mikäli lisätietoa ei löydy nopeasti, tyhjenee keskustelu vuotavasta venttiilistä sosiaaliseen mediaan ja koko uutisen arvo katoaa. Somea pitää ruokkia nopealla tiedolla!

Hautalan tapauksessa riitti viikon raivokas rykäys ja sitten se oli hajonnut miljoonaksi mielipiteeksi - niin moneksi tulkinnaksi, ettei sitä käsittelevät mediakontribuutiot enää kiinnosta kansalaisia. Vain jokin tuore löydös, täysin uusi elementti, herättää enää suurempaa kiinnostusta.

Ihan valmis mediakenttä ei kuitenkaan Hautalan kohdallakaan vielä ole. Ensi viikolla napataan jäljellä oleva kiinnostus suoraan sosiaalisen median kansalaiskeskustelusta. Näin saadaan ylläpidettyä käsitystä siitä, etteivät kansan rivit ole vielä laantuneet.

Sitten Hautala-pallo on tyhjä ja se viskataan sivuun. Alkaa odotus. Kuka tai mikä on seuraavan jahdin kohde? Toimittajat etsivät uhria ja somemylly kaipaa materiaa. Uhrin löydyttyä pallo pullistuu täyteen ja metsästys alkaa taas. Media kaivaa ja sosiaalinen media käy kuumana kuin hellankoukku. Poliitikot miettivät tapauskohtaisesti sitä, miten saisi yksittäisiä irtopisteitä tästä jahdista ja kuumentavat taholtaan purkautuvaa ilmaa. Syntyy epäsymmetrisiä ja vaikeasti hahmotettavia muotoja. Outoja kohuja, joiden tulkinta on vaikeaa.

Sitten tulee sunnuntai. Se on lepopäivä. Kaikille. Jahti on päättynyt ja tuomioita julistettu. Enää löytyy minun kaltaisiani hörhöjä, jotka hahmottelevat absurdeja kvasianalyyseja tapahtumista.

Muut suuntaavat katseen jo kohti tulevaa viikkoa, ehkä muutama poliitikko ja jokunen lehti ottaa vielä maanantaina jälkipoltoista muutaman irtopisteen tai -euron. Uusi jahti on valmis alkamaan.

Nyt äkkiä musaa soimaan! Kitkeriä hedelmiä 1980-luvulta!!!

Mieleni on sumea. Ehkä pikemminkin utuinen tai sumuinen. Aivoni käyvät autopilotilla. Toimin kuin ohjelmoituna. Olen välivaiheessa kovan suorittamisen aiheuttamien laskujen ja niistä palautumisen prosessissa.

Tämä on osa tutkijan psyyken kiertoliikettä. Henkinen tila on eksistentiaalisesti tylsistynyt ja tyhjä. Uuden luominen saa nyt odottaa. Kirkkaita ajatuksia on hyvin vähän ja normaalisti mielessä sinkoilevat ajatukset ovat ihan jumissa. Joku asiasta tietävä varmaan sanoisi, että kyseessä on mielen tapa levätä ja suojata aivoja ylikuormitukselta.

Istuin eilen kaikkiaan 10 tuntia kokouksissa ja kontribuutioni oli jotain vähäisen ja vielä vähäisemmän väliltä, melkein hävetti. Aika ajoin keräsin voimani ja lausuin jotain - siis vain jotain. Heti sanomani jälkeen tuntui, että esittämäni argumentti oli typerä tai turha. Kaikki energia kului läsnä olemiseen ja muiden keskustelun seuraamiseen. Sekin oli haastavaa. Tavallisesti olen kokouksissa aktiivinen ja innostunut. Vähintään nyt edes vittuuntunut, jos asia on tylsä. Nyt edes viimeeksi mainittu ei onnistunut.

Kaikki edellinen tietysti tietäen, että aivoitukseni eivät muutenkaan ole aina mitään teräviä - juuri nyt ihan latteita ilman mitään särmää. Tänään sain väkisin väännettyä muutaman ajatuksen, jotka pääsevät tämän tekstin kautta virtuaaliaalloille sumun keskeltä. Mitään hääviä ei kannata odottaa ja suosittelenkin lukemisen lopettamista jo tähän kohtaan.

Usein kuulee sanottavan, että viimeinen kuukausi tai vuosi on mennyt hujauksessa. Päivät toistavat itseään ja eilinen oli karikatyyri jokaisesta päivästä. Aamulla töihin mentäessä mieli asettuu asentoon "autopilot". Sitten tapa ja tottumus kuljettavat läpi työpäivän. Ihan loogista, jos tekee suorittavaa työtä, joka toistaa itseään. Ei se tietenkään ihan noin suoraviivaista ole, mutta hieman pelkistäen varmaan jotain tuon suuntaista. Suorittaminen voi olla tylsää, mutta siinä on myös etunsa.

Ihmiset, jotka suorittavat työnsä autopilotilla, säästävät energiaa ja aivoreserviä vapaa-aikaan ja muuhun luovaan. Heidän päivärytmissään lienee kaksi vaihdetta, joista ykkönen pistetään päälle aamulla ja kakkonen työpäivän päättyessä. Työ erottuu vapaa-ajasta niin fyysisesti kuin psyykkisesti. On työ ja vapaa-aika.

Yhteiskuntatieteilijän työn kummallisuus piilee siinä, ettei työtä ja vapaa-aikaa voi erottaa psyykkisesti toisistaan. No minä en ainakaan voi, ehkä joku toinen pystyy. Tapa nähdä maailma, ajatella, jäsentää, tulkita, työstää ja olla kiinnostunut kummallisista asioista ovat pysyvä osa pään sisäistä toimintaa. Vaihteistosta löytyy vain yksi vaihde. On myös "autopilot", joka luiskahtaa päälle lupaa kysymättä - itsellä ei ole mahdollisuutta vaikuttaa sen toimintaan. Autopilotti on niin automaattinen, että mieli laittaa sen aina tarpeen tullen itsestään päälle.

Tuskatuttavaa on, ettei autopilottia saa pois päältä. Se kytkeytyy pois vasta sitten, kun ajatusakut ovat latautuneet täyteen. Mieli toimiikin alitajunnan ohjaamana. Kovan työrupeaman jälkeen, tässä tapauksessa kirjan tekeminen, alkaa pyytämättä tulevat laskut. Ensin tulee ihan täysi jumi, sitä seuraa autopilottivaihe ja lopulta luovuus ja aktiivisuus räjähtävät ajatuksiin. Ainakin aiemmin näin on käynyt.

Tutkimustyön kova ydin on itse tutkimuksen tekeminen. Ainakin minulla nämä mielen vaiheet ovat suoraan sidoksissa tutkimusten aloittamiseen, tekemiseen ja valmistumiseen. Väliaikana - siis autopilotilla mentäessä - tulee tehtyä paljon töitä, mutta ainakin subjektiivisesti koettuna kyse on puhtaasta suorittamisesta. Suorittaminen ei ole luova olotila, jolloin kokisi käyvänsä kaikilla sylintereillä - pikemminkin yhdellä puksuttaa menemään. Väärä vaihde on mennyt päälle.

Mikä tässä sitten pännii? No se, että luentojen pitäminen tai erilaisten lyhyempien tekstien tuottaminen - ajattelu - puoliteholla puksuttaen on äärimmäinen turhauttavaa. Haluaisin toimia täydellä kapasiteetilla - vaan en pysty. Kokemus tietysti auttaa, sillä tämän tekstin lisäksi ihan täyttä tuubaa tulee yleensä vain satunnaisina lusikallisina. Tasapaksua, siis omasta vinkkelistä, saa kyllä väännettyä kasaan, mutta koneesta lähtisi paljon enemmän irti. Mieli perkele on vaan päättänyt, että nyt olet jätkä autopilotilla ja ajattelu on usvaista hapuilua. Turhauttavaa - äärimmäisen turhauttavaa!!!

Henkistä ajelehtimista, hakemista ja etsintää. Sitä tämä on ennen seuraavaa aivomyrskyä, johon taas lataa kaiken energiansa, osaamisensa, ajattelunsa ja oppinsa. Sitä tässä nyt äärimmäisen kärsimättömänä odotellaan. Arvatenkin pääsen zonelle kesällä (ja se sitten lomasta) ja kirjoitan hihkuen, syksy menee hihkuen, talvi hihkuen ja vielä seuraava kesä viimeistellen. Sitten taas takaisin syklin laskuihin, autopilotille ja usvaan. Niinhän se menee. Omat syklinsä ne ovat tässäkin hommassa, mutta vaan kovin outotahtiset.

Olipas se melkoista, mutta roiskahti suoraan ytimestä. Oksensin tekstin ulos ja toivottavasti askelsin lähemmäs tämän zombie-vaiheen loppumista. Tästä eteenpäin pääsee vain kuuntelemalla Radio Nowheren. Tietoinen minä voi samalla huudella omalle pääkopalleni: is there anybody alive out there?

Kansalaisaloitteen oli tarkoitus lisätä demokratiaa ja osallistaa kansalaisia politiikkaan ja päätöksentekoon. Raikas henkäys aikaan, jossa erityisesti nuorten kiinnostus perinteiseen vaalikansalaisuuteen näyttää hapertuneen.

Nyt kuitenkin jotkut poliitikot lyövät kapulaa rattaisiin. Rinnastetaanko kansalaisaloite yhden vai yli sadan kansanedustajan aloitteeseen? Järjen ääntä edustavat pitävät itsestään selvänä, että kansalaisaloitteet tulee ottaa vakavissaan ja kunnioittaa kansalaisten ääntä.

Asia on demokratian kannalta iso. Yhden kansanedustajan aloitteeseen rinnastaminen tarkoittaisi käytännössä sitä, ettei juuri mikään aloite pääsisi eduskunnan käsittelyyn tai saisi painoarvoa. Mikäli rinnastus tapahtuisi lain hengessä yli sataan edustajaan, päätyisivät aloitteet aidosti politiikan agendalle.

Mikäli nyt peruutetaan ja kansalaisaloitteet jäävät turhaksi nimien keräilyiksi, ei niille voi kovin kummoista tulevaisuutta ennustaa. Kuka viitsii kerätä 50 000 nimeä, jos ne haudataan mappiin Ö homehtumaan? Voi myös kysyä miltä nyt näyttäisi, jos isoon ääneen mainostettu kansan uusi tapa vaikuttaa painetaan villaisella? Voin vastata jälkimmäiseen itse. Kiinnostus politiikkaa kohtaan laskisi entisestään ja etääntyminen vaalikansalaisuudesta vain lisääntyisi.

Kansalaisaloitteiden rinnastaminen yli sadan edustajan allekirjoittamaan aloitteeseen sotkisi pahasti politikointia. Se lienee todellinen pelko, joka vetää kriitikoiden suut mutruun Arkadianmäellä. helppo esimerkki: Kansalaisaloite alkoholin mielikuvamainonnan kieltämiseksi. Teollisuuden etuja eduskunnassa ajavat eivät voisi enää jumittaa lainvalmistelua ja käsittelyä nykyiseen tapaan. Aloite tulisi ohi bisneksen portinvartijoiden ja siitä jouduttaisiin ihan aidosti tekemään päätöksiä.

Tilanne on äärimmäisen kiinnostava. Kansalaisille on markkinoitu uutta tapaa osallistua politiikkaan, mutta monet eivät halua kansaa sotkemaan "maan tapoja" - erityisesti bisnesmaailman ja poliitikkojen/puolueiden välisiä kabinettisopimuksia.

Tämä päivä kuitenkin koitti. Ensimmäinen aloite tuli eduskuntaan ja nyt mitataan poliitikkojen aito kiinnostus kuulla kansan ääntä. Toivon kovasti, että kansan ääni saadaan kuulumaan ja otetaan kunnioittaen huomioon. Pelkään kuitenkin pahoin, että kansalaisaloitteet ovat liian suuri uhka politikoinnille. Aloitteet ja niiden merkitys leivotaan jollain pykälällä mitättömäksi ja syntyy närää, mutta se unohtuu pian politiikan nopeassa rytmissä. Vaan unohtuuko se kansalaisten luottamuksen ja demokratian kunnioituksen rytmissä?

Invisible, näkymätön, parempaa videota ja biisiä ei tämän pienen tekstin kontekstiksi löydy. Steve Earlen uusi single kertoo ihmisestä, jota ei nähdä, huomata tai noteerata. Hän on näkymätön ja hänen äänensä ei kiinnosta ketään.

Olemme saaneet kuunnella läpi viime syksyn ja alkuvuoden työnantajapuolen hurjia linjauksia. Sarjatulta tulee milloin Apuselta, Vartiaiselta, Häkämieheltä tai joltain muulta. On varmasti aika jonkinlaisiin muutoksiin työmarkkinoilla, mutta uhotessa pitäisi omien mattojen olla suorassa.

Samaan aikaan, kun työnantajien edunvalvojat nokittelevat, kuuluu eri yrityksistä kummia. Työntekijöitä kohdellaan täysin häikäilemättömästi. Tuttavapiiristäni löytyy pelkästään kuluneen kahden kuukauden ajalta useampia tapauksia, joissa työnantajat pyyhkivät ensin työntekijöillä lattiaa ja heittävät rätin sitten pois. Näistä lähtökohdista on kovin vaikea nähdä työntekijöiden olevan mukana näissä työnantajien eturyhmien talkoissa. Ilmassa on pikemminkin vihaa ja ällistystä kuin halua osallistua kansallisiin työtalkoisiin.

Yksi kaverini jutteli eräänä perjantaina kollegansa kanssa työpaikan ammattitaitoon liittyvistä haasteista. Esimies kuuli keskustelun ja pyysi saada osallistua jutusteluun - pyysi erityisesti saada kuulla työntekijöiden näkemyksiä, jotta yritystä voidaan kehittää. "Rakentavassa" hengessä juteltiin työn kipupisteistä ja erityisosaamisen puutteesta. Esimies kiitti keskustelusta ja lupasi parannuksia.

Parannus tulikin heti maanantaina, kun yrityksen johtaja ilmoitti kaverilleni, että käyty keskustelu on saatettu hänen tietoonsa. Kaverini sai 24 tuntia aikaa päättää, eroaako itse vai tuleeko irtisanotuksi seuraavana päivänä. Syyksi ilmoitettiin johdon luottamuspula, sillä esimies oli raportoinut perjantaisen keskustelun johtajalle vähemmän "rakentavassa" sävyssä. Mikään ei auttanut, kun toinen alkuperäinen keskustelija sai puolestaan ukaasin, että hänellekin tulee kenkää jos puuttuu millään tavoin menettelyyn.

Kaverini yritti selittää, että esimies nimenomaan pyysi parannusehdotuksia ja ongelmakohtien osoittamista. Kukaan ei vastannut, kuunnellut ja työkaveri oli saatu uhkailtua hiljaiseksi. Kaikkien puhelimet mykistyivät ja sähköpostit vaikenivat. Juristin kanssa käydyn keskustelun jälkeen kaverini irtisanoutui ja sai kolmen kuukauden palkan läksiäislahjaksi. Itsekunnioitus säilyi, mutta luottamus työnantajaan romahti täysin.

Toinen kaverini sen sijaan palasi töihin vakavan sairauden jälkeen. Halusi taas mukaan työelämään ja arkeen - kantaa kortensa kekoon. Ensimmäinen työpäivä alkoi pienellä yllätyksellä. Oman esimiehen sijaan vastaan tuli pari ison yrityksen johtajaa. Sen enempää kyselemättä ilmoittivat, että entisen päätetyön sijaan hän jatkaa vanhalla palkalla trukkikuskina. Kaverini ei ole eläessään koskenut trukkiin ja oli puulla päähän lyöty. Ei kai vakava sairaus voi johtaa tällaiseen? Ei hän tilannut sairautta, joka vei lähes hengen. Pyrkimykset konsultoida yrityksen työsuojeluhenkilöä torpattiin ja hommaksi määrättiin trukkikuski.

Kului pari päivää. Kaverini oli vielä sairauden jälkeen heikkona ja halusi vain töihin ja arkeen - päätti opetella trukkikuskin taidon. Yrityksen johdosta tuli kuitenkin viesti, että vanha työ on myös tarjolla, mutta neljänneksen aiempaa alhaisemmalla palkalla.

Trukkikuski vai vanha päätetyö alennetulla palkalla? Kaverini valitsi päätteen, sillä hänelle tärkeintä oli päästä taas työnsyrjään kiinni. Trukkihommissa olisi joutunut myös tekemään sellaista fyysistä työtä, jota hän ei sairauden heikentämänä olisi ehkä pystynyt hoitamaan.

Tavatessaan yrityksen johtoa kaverini olisi halunnut kysyä, onko tämä palkintalogiikka hänen sairaudestaan ja paluustaan töihin. Myös pahoitella itsensä ja sairautensa puolesta, ettei halunnut kuolla ja taisteli itsensä takaisin elävien kirjoihin, parani ja palasi töihin. Kaverini oli kuitenkin hiljaa, sillä pelkäsi mennettävänsä työt kokonaan. Laillista? Ei. Välittääkö kukaan? Ei. Nouseeko luottamus työnantajaan?

On absurdia kuunnella työnantajien edunvalvojien hurskastelua siitä, kuinka jokaisen tulisi nyt lähteä työtalkoisiin ja antaa periksi saavuttamistaan eduista - paitsi hyvätuloisten. Edelliset ovat kaksi pientä esimerkkiä siitä, kuinka työnantajat monissa yrityksissä saneeraavat ja alentavat kuluja ilman sen kummempia kansallisia talkoita. Pieniä ne eivät ole työntekijöille.

Mitä tapahtuu, jos viimeisetkin moraalin rippeet hukanneille yrityksille annetaan lisää siimaa? Miten yksikään työntekijä voi suostua palkanalennuksiin tai muista eduista luopumiseen, kun heitä riistetään jo nyt kiristyksellä ja uhkailulla?

Suomalaisten työmarkkinoiden remontin pohja on pettänyt jo ennen sen käynnistymistä. Työnantajat ovat jo aloittaneet omatoimiset "neuvottelut", mutta niissä on vain yksi osapuoli. Samaan aikaan hallitus perää työmarkkinajärjestöiltä nopeaa tulosta ja palkkaratkaisua.

Matot ovat pahasti vinossa, ne kannattaa suoristaa jos aikoo saada ajatuksilleen minkäänlaista kannatusta. Englanniksi tämän voi lopettaa näin:

There's foxes in the hen house

Cows out in the corn

The unions have been busted

Their proud red banners torn

To listen to the radio

You'd think that all was well

But you and me and Cisco know

It's going straight to hell

(Steve Earle 1997, Chrismas in Washington)

Taas kohisee jääkiekon ympärillä. Lippujen ylihinnoittelu vaihtui ensin kaukaloväkivaltaan, josta siirryttiin kannabiksen kautta päähän kohdistuneisiin taklauksiin. Mikä tekee kiekosta niin houkuttelevan kohteen medialle? Yritän seuraavassa katsoa medialogiikkaa ikään kuin poikkileikkauksena kohujen sivuprofiilista. En ota kantaa yksittäiseen kohuun sen enempää.

Ensin kohuun tarvitaan jokin elämänalue, joka kiinnostaa ja koskettaa ihmisiä, herättää suuria tunteita, mutta ennen kaikkea myy lehtiä. Kovasti auttaa, jos mukana on jollain tavoin lapsia ja nuoria, sillä huolen voidaan katsoa koskevan myös heitä. Se antaa uutisoinnille tärkeää lisäpotkua.

Seuraavaksi tarvitaan tietysti tapahtuma tai tapahtumia, jotka käynnistävät reaktioiden sarjan mediassa. Nykyaikana kyse on todella laajasta uutisoinnista, sillä nettiuutisointi mahdollistaa yksittäisen tapahtuman tai tapahtumien laajan ja monipuolisen käsittelyn. Ihmiset reagoivat uutiseen monin tavoin, mutta jääkiekon kohdalla tyypillistä on ollut moraalinen närkästys - juuri moraalinen reagointi on aivan keskeistä näissä jääkiekkokohuissa.

Sitten tulee toimijan, tässä tapauksessa jääkiekkoliiton vastauksen vuoro. Tämä kohta on kriittisin uutisoinnin kannalta. Mikäli toimija pystyy artikuloimaan toiminnalleen perusteet, esittää ratkaisumalli ongelmaan tai omaa muutoin yhteiskunnallista herkkyyttä, voi alkaneen mediavyörytyksen katkaista. Se vaatii kuitenkin kompetenssia lukea vallitsevaa ilmapiiriä ja kykyä rakentavaan dialogiin median kanssa. Alkaneen moraaliurakoinnin liekit voi vielä sammuttaa.

Kaksi sanaa tiivistää jääkiekon kohdalla paljon: ylimielisyys ja kömpelyys. Toimittajat tietävät jo valmiiksi, että Kummola kumppaneineen on täysin pihalla mediayhteiskunnan logiikasta. Ei siis tarvitse edes vaania kulman takana kameran kanssa, koska jääkiekkoliiton kriisiviestinnän taso on aivan järkyttävän huono. Joku kävelee kameran eteen sanomaan poikien aivoriihessä pohdittua vastausta, joka on aina täysin riittämätön vastaamaan keskustelun loimuun.

Koska palo ei suinkaan sammu, vaan kömpelö ja ylimielinen reagointi ovat pikemminkin bensaa liekkeihin, saa julkinen keskustelu entistä laajemmat mittasuhteet. Ja taas joku jääkiekon herraseurueesta lausuu uusia hölmöyksiä ja palo kiihtyy entisestään. Lopulta on vaikea enää tulkita, puhutaanko itse tapahtumasta vai vedätetäänkö jääkiekkoliittoa sen ylimielisyyden vuoksi. Itse väittäisin molempia.

Hiljalleen kohu hiipuu, mutta uutta odotellaan jo vesi kielellä. Odottaminen tuottaakin toistuvasti tulosta, sillä jotain hässäkkää kiekossa tapahtuu kiihtyvällä tahdilla. Kiihtyvä tahti palautuu sekä kiekkoväen huonoon julkisuuden hallintaan että kummolalaiseen ylimielisyyteen. Edellisistä johtuen media pääsee tarttumaan toistuvasti kiinni toinen toistaan huonompiin jääkiekkoliiton ulostuloihin. Jääkiekon tapahtumista kannattaa tehdä iso juttuja, sillä bensiinin kaataja ilmaantuu aina lajin sisältä nostamaan uutisen (toimittajien puolesta) kansalaisten moraalisen närkästyksen aiheeksi. Ja se myy!!!

Jäljelle jää kysymys ja lämmin suositus. Kysymys kuuluu seuraavasti: onko katastrofaalinen mediakompetenssi jääkiekkoliiton tietoinen strategia saada lajille näkyvyyttä niin hyvässä kuin pahassa - siis pitää laji jatkuvasti näkyvillä ilman markkinointia? Tämä on täysin mahdollinen strateginen valinta, jolla pidetään jääkiekko jatkuvasti yhteiskunnallisen keskustelun ytimessä. Samaa metodia hyödyntää pienemmässä mitassa Vesa Keskinen Tuurin kyläkaupan kohdalla, menestyksellisin tuloksin. Jotain samaa Kalervossa ja Vesassa muutoinkin on, en osaa tarkemmin eritellä mitä.

Mikäli taas toiminta ei ole tietoista, siis tarkoituksellista haluttomuutta sammuttaa moraalileimahduksia, niin hankkikaa nyt herran jumala joku medialukutaitoinen henkilö hoitamaan suhteita julkisuuteen. Lajin imagoa äijäilynä ei voi venyttää loputtomiin, sillä ennen pitkään moraalinen närkästys saattaa aiheuttaa sellaista tuhoa, jonka korjaamiseen eivät enää riitä Kummolan älähdykset. Kun leikki tulella, sormet voivat palaa - joskus käy vielä paljon huonommin.

Suositeltavaa luettavaa jääkiekkoliiton väellä: Berger & Luckmann Todellisuuden sosiaalinen rakentuminen. Sillä pääsette jo pitkälle!

Tähän henkeen sopii Billy Joelin We didn't start the Fire.