Hei, täällä Berliini! Olen taas viettänyt aikaa rakkaassa nakukylpylässäni Thermen am Europa Centerissä http://www.thermen-berlin.de/. Toissa lauantai-iltana tapahtumat kuitenkin saivat oudon käänteen. Alastomien naisten ja miesten joukkoon uima-altaalle valui nuoria turistimiehiä ja -naisia pukeutuneina uima-asuihin: bikineihin, kokovartalouimapukuihin ja uimashortseihin.

Varmasti kaikki olivat syvästi kiitollisia siitä, että kaksi nuorta läskiä naisturistihyljettä oli verhonnut löysät muotonsa mustiin kokovartalouimapukuihin. Heidän näkemisensä alastomina olisi voinut aiheuttaa pitkällisiä painajaisunia.

Mutta yleisesti ottaen, mitä järkeä on tulla nakukylpylään uimapuvussa?

Takavuosina se ei ollut mahdollistakaan, mutta pari vuotta sitten Thermenin kylpylässä ilmeisesti tapahtui jotain epämiellyttävää. Jotkut alastomat miehet kenties käyttäytyivät hieman häiritsevästi joitain alastomia naiskylpijöitä kohtaan. Sen seurauksena yksi kylpylän saunoista määriteltiin vain naisille avoimeksi ja sallittiin uima-asujen käyttäminen uima-allasalueella.

Sen jälkeen tilanne kylpylässä on rauhoittunut ja suurin osa kävijöistä kylpee edelleen alastomina ja naiset käyttävät kylpylän kaikkia saunoja. Naturistikylpylähän on ekshibitionistien ja voyeuristien keidas. Siellä kävijät nauttivat itsensä näyttämisestä ja toisten katselemisesta.

Jos uimapukuisia turisteja alkaa tulla Thermenin kylpylään suurin joukoin, he onnistuvat todennäköisesti tuhoamaan koko paikan. Seura tekee kaltaisekseen. Alastomien ihmisten keskuudessa on helppo olla alasti. Uimapukuisten joukossa ei halua riisuutua.

Jos turisti haluaa Berliinissä mennä kylpylään uimapuvussa, hänelle on tarjolla monia kylpylöitä, joissa käytetään uimapukua. Mitä järkeä on tulla uimapuvussa naturistikylpylään?

Karu vastaus: he haluavat nähdä (tirkistellä) alastomia ihmisiä riisuutumatta itse. Silti ihmetyttää, että turistimiehetkään eivät uskalla riisua housujaan.

Voitaisiinko nyt sopia, että ainakaan kukaan suomalainen jätkä ei lähde siihen kylpylään uimahousuissa, vaan revästään härmäläiset munat esiin. Vaka vanha Väinämöinen, laski laulellen vesi. Pallit pomppi vetten päällä, munaset aalloilla kynti. Pidetäänkö sovittuna?

Kävin eilen katsomassa viime joulukuussa ensi-iltansa saaneen elokuvan Der Venedig Prinzip, joka kertoo siitä, miten turistit ovat vallanneet Venetsian. Kaupungissa ei asu vakituiseen enää kuin muutama kymmenentuhatta ihmistä. Kaikki normaali toiminta on loppunut ja siellä on hädin tuskin enää ruokakauppoja, ja Venetsiasta on tullut Venetsia-kulissi, eräänlainen Disneyland.

Myös Berliini on jo huhtikuun lopulla valtavan turistijoukon kohde. Turistit tulevat ennen kaikkea viikonlopuksi Berliiniin. Metrovaunut ovat tupaten täynnä turisteja.

Olen törmännyt ranskalaisiin koululuokkiin, jotka ovat tulleet tänne loukkaretkelle. Tänään oli yhdessä ranskalaisryhmässä noin sata koululaista.

Viikonvaihteessa kuulee myös jatkuvasti englantia. En jumalan kiitos ymmärrä mitä ranskalaiset koululaiset puhuvat, mutta osaan ikävä kyllä englantia. Turistien puhe on aina turistipuhetta. "Berlin is sitä ja tätä" ja "Berlin is tätä ja sitä." "Berliners are sellaisia ja tällaisia" ja "Berliners are tällaisia ja sellaisia." "Their chicken was rather good. You should try it."

Jokainenhan kai on valmis ihan omalta kohdaltaankin tiukan paikan tullen myöntämään, että on mahdotonta ymmärtää vähänkään syvällisemmin kaupunkia, johon on vasta hetkeä aikaisemmin tullut. Silloinkin on vaikea ymmärtää ja tuntea kaupunkia, kun on asunut siellä muutaman kuukauden, kuten muuttohipsterit. Niin älykkäitä kuin he luulevat olevansa, myös heidän puheensa on turistipuhetta.

Nykyisin on tuskallista istua kuppiloissa niissä Berliinin kaupunginosissa, joissa on paljon turisteja ja hipstereitä. Se puhe on niin vastenmielistä! Sen tähden kävin tänään iltapäivällä Prenzlauer Bergin kaupunginosassa Haus der Sinnessä (Aistien talossa) iltapäivän Teetansseissa, joissa dj Capt'n K soitti vanhaa swingiä ja jiveä. Paikalla oli vain aitoja berliiniläisiä.

Toisin sanoen, Berliinin suosio on mennyt niin pitkälle, että Berliinissä joutuu ponnistelemaan päästäkseen Berliiniin. Se vaatii myös asiantuntemusta.

Hei, täällä Walter, Hipsterlandiassa!

Tässä on koko asian ydin. En tiedä enää, olenko Berliinissä vai jossain ihme Hipsterimaassa. Berliinihän on maailman hipsteripääkaupunki. Hipstereitä valuu tänne kaikkialta maailmasta. He ovat luovan luokan wanna-be-jäseniä ja haluavat asettua Berliiniin asumaan ja pitämään hauskaa ja tekemään...jotain...luovaa.

Niinpä kokonaiset kaupunginosat alkavat Berliinissä muuttua Hipsterlandioiksi. Friedrichsein varsinkin ja osa Kreuzbergia, ja nyt hipsterit levittäytyvät Neukölnin kaupunginosaan. Puhutaan Kreuzkölnistä, alueesta kahden kaupunginosan rajalla, jonka hipsterit ovat jo vallanneet.

Nyt esitän oleellisen kysymyksen: mitä mielenkiintoista hipsterit nykyisin pystyvät tekemään ja esittämään? Ja vastaan: ei mitään. Kaikki on saman vanhan paskan toistamista.

Hipstereitä on ollut jo ainakin kymmenen vuotta. Se on ikivanha, loppuunkulunut juttu.

Hipstereitä innostavat "pihatapahtumat" ja "kaupunginosakirpputorit". Onpa rajua!

Tähän samaan scheisseen liittyy vielä toinen kipeä asia: pukeutuminen. Hipsterit ovat onnistuneet vaikuttamaan yleiseen pukeutumiseen ja sen seurauksena muoti on pysynyt samana jo kymmenkunta vuotta.

Ihan hyvännäköistä, seksikästäkin muotia, mutta jossain vaiheessa sitä vaan on nähnyt muutaman pillipuntin liikaa. Ja kuinka kauan naiset jaksavat pitää kaulassa niitä huivikääröjä?!

Muotisuunnittelija Alexander McQueen ei todellakaan ollut hipsteri, mutta hän loi naiselle uuden silhuetin vuosituhannen vaihteessa. Voimakas olkapäälinja, siitä tiukasti ylävartalon myötäisesti laskeutuva vaate, esim. takki, joka vedetään vyöllä kapeaksi vyötäröltä ja sitten pyöreä lantioviiva. Voimakkaalta ja samalla naiselliselta näyttävä nainen. Hienoa, mutta se oli vuosituhannen vaihteessa. Alexander McQueen miellytti hipstereitä, ja sama silhuetti on käytössä vieläkin, vaikka sen luoja itse on hirttäytynyt vuonna 2010 luksuskotinsa makuuhuoneen vaatekaappiin. Ilmeisesti lopen kyllästyneenä hipstereihin.

Niinpä rukoilen joka ilta, että jostain tulisi nuoria tyyppejä, jotka tekisivät jotain uutta ja löisivät hipstereille oman kaupunginosan lähiverstaassa muotoillun luomupuukapulan perseeseen.

Hyvästi hipsterit!

Jees, laskeuduin toissapäivänä taas Berliiniin. Jo lentokoneessa Berliner Morgenpostin etusivulla esitettiin kysymys: "Kuka enää on normaali?" Ei siitä sen enempää, koska on päivänselvää, että kukaan ei enää ole normaali.

Tänä iltana kävin Karl-Marx-Alleella A-Loungessa Fuck Me Now And Love Me Later -kirjan julkistamistilaisuudessa. Jana Försterin kokoamassa saksankielisessä kirjassa 33 naista kertoo yhden illan pysäkistään.

Tässä mestarilaukaukseni kirjan toimittajasta Jana Försterista ja hänen valkoisista alushousuistaan.

Tilaisuudessa oli yleisön lisäksi läsnä muutamia kohtuullisen vampahtavia naisia, jotka ovat kirjassa kertoneet yhden yön suhteestaan. Jana Förster luki muutamia kertomuksia, siis saksaksi, ja yleisö kiljui useissa kohdissa naurusta. Osaan saksaa jo aika hyvin, mutta putosin kyydistä enkä käsittänyt niitä hauskoja kohtia. Nauroin silti, etten olisi vaikuttanut typerältä.

Käsitin kuitenkin, että erään naisen yhden yön mies oli paljastunut tosi karvaiseksi - mikä nauratti kovasti yleisöä - ja jossain vaiheessa kesken panon miehen kainalokarvoista oli tipahdellut hikipisaroita naisen päälle. Yleisö tärisi naurusta. Kertomuksen lopussa nainen kiteytti kolme opetusta tästä panosta. Niistä viimeinen oli suomennettuna: "Hikipisaroiden tipahtelu kainalokarvoista on painajainen."

Tilaisuus joka tapauksessa opetti, että kaikki yhden yön suhteet ovat hauskoja.

PÄIVITYS:

Olen koskaan lepäämättömänä tutkivana journalistina onnistunut kaivamaan esiin uuttaa merkittävää tietoa tähän asiaan liittyen.

Jana Förster (30) on työskennellyt aikaisemmin stripparina. Hänellä on kuusivuotias tytär Layana ja mies Marco (33). Jana on kaksi vuotta sitten julkaissut kirjan Ausgezogen (Riisuutunut), jossa on 33 eroottista kertomusta hänen stripparielämästään. Ja mikä oleellisinta: hänen bikinikokonsa on 37.

Tässä toinen laukaukseni ihanasta Janasta.

Helsingin toinen Fashion Film Festival esittää elokuviaan tänä viikonloppuna Bio Rexissä ja Maximissa. Oma suosikkini on Voguen pitkäaikaisesta, lievästi sanoen friikistä päätoimittajasta Diana Vreelandista tehty dokumenttifilmi The Eye Has to Travel.

Kirjoitin Fashion Film Festivalin nettisivuille jutun L'amour fou: muoti ja elokuva. Sen yhteydessä voitte nähdä mm. uuden muotikauhufilmin Possession, mutta huomatkaa että se on K-18. http://www.ldmfff.fi/walter/

Lainaan itseäni Fashion Film Festivalin sivulta: "Berliiniläisen Mindpirates-kollektiivin tuottama ja Ralf Schmerbergin ohjaama muotikauhuelokuva Possession sijoittuu Berliinin klubikuvioihin. Kaksi huumeita käyttävää ystävätärtä löytävät kaupungin läpi virtaavasta Spree-joesta nuoren naisen ruumiin. Huumepäissään heidän huomionsa kiinnittyy vain ruumiin yllä olevaan hienoon kultakimalteiseen Moga E Mago -muotiliikkeen vaatteeseen. Kumpikin haluaisi sen ja..."

Hei, mun juttu kannattaa lukea ja mm. tuo filmi kannattaa katsoa. http://www.ldmfff.fi/walter/

Ja kannattaa mennä katsomaan Fashion Film Festivalin leffoja. Helsingin Fashion Film Festival on yksi maailman ensimmäisistä muotielokuvafestivaaleista! http://www.ldmfff.fi/etusivu/

Kaupunkilainenkin käsittänee, että leskenlehdet ovat ohuiden sukkahousujen ohella varmin merkki kevään alkamisesta. Jess, bongasin eilen tämän vuoden ensimmäisen leskenlehden Pradon taidemuseon nurmikolta Madridissa.

Vihertävälle nurmelle oli puhjennut loistamaan myös päivänkakkaramaisia kukkia. Havaitsetko mehiläisen, joka imee kukan mettä?

Ryhtykäämme samoihin puuhiin kuin ne pörriäiset.

Espanjan opintoni madridilaisessa hostelissa ovat jatkuneet kaksi viikkoa ja osaan jo sanoa: "Soy ocioso." "Olen joutilas."

Tänään löysin Calle de Santa Isabelilta, Lavapiesin kaupunginosan rajamailta, miellyttävän kulmakuppilan, teatterikahvilan, nimeltään Café-teatro La Victoria.

Siellä punaista kiinalaista Pu-erh-teetä juodessani huomasin, että tässä kahvilassa on joka keskiviikkoilta kello 22:30 teatteriesitys nimeltään "Las lecciones de la señorita Consolación".

Kahden viikon opintojen pohjalta pystyn käsittämään, että nimi on suomeksi "Neiti Lohdutuksen luennot". Miten miellyttävää olisikaan osallistua Neiti Lohdutuksen luennoille! Selvää on kuitenkin, etten kahden viikon kielitaidolla ymmärtäisi niistä hönkäsen pöläytystäkään.

Opintoja on jatkettava, kiehtovassa Madridissa, jossa joka päivä ripottelee vettä ja paistaa aurinko. Eräänä iltana kävin jazzkahvilassa kuuntelemassa bändiä, jonka laulajattarella oli suurenmoinen kyky laulaa ikivanhoja jazzklassikoita niin, että niiden sanat heräsivät eloon. Hän esitti konsertin päätteeksi kappaleen Everything must chance. Kaikki muuttuu ja kaiken on muututtava, hän lauloi, ja sitten tuli aina kohta jolloin hän sanoi: "...paitsi..." Ja sitten kertosäe: "...pilvistä sataa vettä, aurinko on taivaalla, ja kehrääjälinnut ne laulavat, laulavat, laulavat, ja talvi kääntyy kevääksi."

En voinut olla palaamatta Circulo de Bellas Artesin hienoon ravintolaan Madridissa. Tällä kertaa hovimestari vei minut eri pöytään kuin edellisellä kerralla http://www.city.fi/yhteisot/blogit/walterdecamp/123017/, kauemmas seinämaalauksen kahdesta alastomasta naisesta. Istuin pöytään ja vilkaisin ympärilleni, ja, kas vain, kukas siinä makasikaan matalalla lattiakorokkeella lounaspöytäni vieressä.

Tilasin ruoan, lohitortellinia alkuruoaksi ja, vahingossa, lohta myös pääruoaksi sekä vanukkaan jälkiruoaksi, ja katselin taas lähiympäristöäni.

Vasemmalla lattiakorokkeella alaston nainen, edessä pylväässä alastomia naisurheilijoita ja oikealla puolella...!

Miellyttävä ruokaravintola. Ja fine dining -paikka, todettakoon. Jälkiruokani:

Circulo de Bellas Artes (Kaunotaiteiden piiri) Madridissa lienee kaunein rakennus, missä olen koskaan käynyt.

Siellä on mm. taidenäyttelyitä ja elokuvateatteri, jossa esitetään vanhoja elokuvia originaaliversioina. Menin käymään Circulossa kahdesta syystä.

Ensinnäkin oletin näkeväni maailman kuuluisimman taideväärentäjän Elmyr de Horyn taideväärennösten näyttelyn. Hän oli mies, joka elätti itsensä maalaamalla mm. Picasson, Modiglianin, Matissen ja Renoirin teoksista väärennöksiä, joita taiteentutkijat eivät kyenneet tunnistamaan väärennöksiksi. Orson Welles teki Horysta dokumenttielokuvan F for Fake. Huikeaa, tuumin. Pääsen näkemään maailmankuuluja maalauksia väärennöksinä. Kävi kuitenkin ilmi, että näyttely avautuukin vasta 6. helmikuuta. What a low down.

Onneksi oli toinenkin syy Circulossa käyntiin. Francisco Bores -niminen henkilö on tehnyt piirroksia ranskalaisen runoilijan Stéphane Mallarmén (1842-1898) runoelmaan Faunin iltapäivä. Menemättä asian yksityiskohtiin Mallarmé oli kovan luokan runoilija ja kriitikko omana aikanaan ja hänen kirjoituksensa inspiroivat monia 1900-luvun alun taidesuuntausten tekijöitä, surrealisteja, dadaisteja ja futuristeja. En ole lukenut riviäkään Mallarméa, täytyy tunnustaa, mutta tunsin hänen maineensa.

Kaikki tekstit näyttelyn yhteydessä olivat espanjan kielisiä, ei sanaakaan englanniksi. Aika vieraannuttava tilanne, kun on opiskellut espanjaa vasta puolitoista viikkoa. Olin ainoa henkilö näyttelysalissa, ja sen kulmaan katonrajaan asennetuista kovaäänisistä kuului aika ajoittain aavemaista musiikkia.

Mutta toki pystyin ymmärtämään Boresin kuvia. Niissä oli alaston naishahmo, jolla oli lyhykäinen kissamainen häntä: fauni. Olento kelli ja kirmaili jossain kedolla. Sitten tuli paikalle urosolento, jolla oli päässä kiemuraiset pukinsarvet. Myös hän oli alasti. Tämä alaston pukki alkoi pokata alastonta faunia. Oli meneillään faunin iltapäivä.

Kun asiaa tarkemmin ajattelee, niin eihän eläimillä ole vaatteita. Jos naisen kuvailee kissaksi tai tammaksi tai lehmäksi tai kanaksi tai hiireksi, hänet voi piirtää alastomaksi. Olisi mieletöntä, jos tammalla olisi hame tai housut. Samaten pukki on tietenkin alaston.

Tämän jälkeen silmäilin hieman tarkemmin rakennusta. Ylempiin kerroksiin johtavassa portaikossa seisoi naispatsas, jonka toinen rinta oli valahtanut ulos mekon kaula-aukosta.

Sitten menin lounaalle Circulo de Bellas Artesin huikean kauniiseen ruokasaliin, jonne intellektuaaleja parhaillaan valui päiväruokintaan. Oli iltapäivä. Istuin pöytään ja tilasin keittoa ja kalaa ja silmäilin ympärilleni. Seinällä pöydän vieressä, hieman pääni yläpuolella oli suuri taulu, jossa kaksi alastonta naista loikoili jossain. Toisen naisen jalkopää osoitti minua kohti. Paljas häpy törrötti vasten kasvojani. Naisen käsi lepäsi häpykummulla ja sormet valmistautuivat näpläilemään klitorista. Tarjoilija toi keiton ja ryhdyin lusikoimaan.

Etten olisi koko ajan syödessäni tuijottanut naisen sukupuolielimiä, vilkaisin noin parinkymmenen metrin korkeudelle salin kauniiseen kattoon. Siellä kattomaalauksen vasemmassa kulmassa kolme alastonta neitosta heilutteli kutsuvasti käsiään.

Se oli miellyttävä lounas, ja ensimmäinen jonka olen julkisella paikalla syönyt alastomien naisten ympäröimänä.

Mallarmén runovalikoiman Faunin iltapäivä on suomeksi julkaissut Savukeidas. Runot on suomentanut Einari Aaltonen. http://www.savukeidas.com/stephanemallarme

Kävin koulua Kulosaaressa, Helsingin esikaupungissa. Yläluokilla jätin aina kouluaterian syömättä ja kävelin parhaan luokkakaverini kanssa Kulosaaren vaatimattoman ostoskeskuksen ainoaan kahvilaan. Sen seinälle oli ripustettu Picasson (1881-1973) Guernica-maalauksen valokuvajäljennös. Se ei lakannut hämmästyttämästä meitä. Me emme muistaakseni käsittäneet, mistä siinä oli kysymys. Se oli vain houreinen sekasotku jostain.

Nyt näin pari päivää sitten ensimmäisen kerran aidon, valtavan kokoisen (n. 20m x 15m) Guernican Madridin Centro de Arte Reina Sofian suuressa taidemuseossa.

Reina Sofia sijaitsee Pradon taidemuseon lähellä vanhassa isossa sairaalarakennuksessa, jota on korjailtu ja kehitelty taidemuseoksi, mutta jossa kaikkien muutostöiden jälkeenkin kävijät kulkevat sairaalakäytäviä ja astuvat sisään entisiin potilassaleihin katsomaan niiden seinille ripustettuja maalauksia. Näin syntyy aavistuksenomaisesti vieraantunut tunnelma taiteen vastaanottamiseen.

Reina Sofia on erikoistunut vuoden 1900 jälkeiseen taiteeseen ja Prado varhaisempaan. Täälläkin ymmärsin heti, että museon valtavan koon takia joutuisin keskittymään vain yhteen osastoon. Valitsin ikään kuin synnytysosaston eli ensimmäisen kokoelman, jossa esitellään taiteen muuttumista 1900-luvun alun ja toisen maailmansodan välisenä aikana. Voisi sanoa: nykyajan syntymistä.

Tämän jakson loppuvaiheisiin sijoittuu Picasson Guernica, jonka lähtökohtana on saksalaisten lentokoneiden isku espanjalaiseen Guernican kylään Espanjan sisällissodan aikana. Natsi-Saksa toimi Francon diktatuurin puolella demokraattista kansannousua vastaan. Natsien lentokoneiden pommi-iskun seurauksena suuri osa Guernican kylän asukkaista menetti henkensä.

Kysynkin, miksi pienen kahvilan omistaja/johtaja oli päättänyt ripustaa joukkomurhaa kuvaavan maalauksen kulosaarelaisen kahvilan seinälle? Mitä järkee? Eikö hän tuntenut kuvan taustaa? Oliko hän yhtä pihalla kuin minä ja luokkakaverini? Oliko hän hullu? Vai oliko joukkomurhataulun ripustaminen kahvilaan erityisen cool veto?

Reina Sofian 1900-luvun alun taiteen muutoksia esittelevä näyttely alkaa myös Picassolla, hänen Sinipukuisella naisellaan vuodelta 1901.

Tämä on myös yksi hyvin kuuluisa Picasson työ. Hän maalasi taulun Pariisissa noin 20-vuotiaana. Väitetään, että hän oli niihin aikoihin synkällä mielellä erään kaverinsa itsemurhan seurauksena. Hän pyöri kerjäläisten ja prostituoitujen seurassa ja ymmärtääkseni myös sinipukuisen naisen esikuva oli joko kerjäläisnainen tai prostituoitu.

Näyttelyosaston kierrettyäni menin lounaalle Al Natural -ravintolaan Calle de Zorrillalle, numeroon 11 (voin lämpimästi suositella paikkaa). Siellä näin ravintolan nurkkapöydässä aterioimassa Picasson "Sinipukuisen naisen". Hän lopetteli jälkiruokaansa miehen seurassa. Koska Picasso ei ollut päässyt tekemään hänestä epätoivoista, hän näytti hyväntuuliselta, kauniilta, ei mitenkään omituiselta, ja oli itse valinnut vaatteensa ja pukeutunut turkiskauluksiseen harmaaseen jakkuun, mustiin housuihin ja kiiltävänahkaisiin nilkkureihin.

Olin lumoutunut ja pystyin vain vaivoin nielemään munakoisoani. Olin aloittanut espanjan kielen opintoni vajaa viikko aikaisemmin enkä voinut kielitaidottomana mennä heidän pöytäänsä selittämään naiselle, että hän on Picasson Sinipukuinen nainen. Saatoin vain katsoa, miten he maksoivat laskun ja poistuivat kasvisravintolasta ja elämästäni.