Kakkoselta alkoi uusintana se aito, alkuperäinen Pieni talo preerialla. Se, mitä 70-luvulla seurattiin koko perheen voimin. Vaihtoehtona kun olisi ollut Patakakkonen. Ajattelin nostalgiapuuskassani katsoa. Ohjelma oli kamalampi kuin muistin. Uudisraivaajaperhe elää isän johdolla, jumalanpelossa ja lapset tottelevat vailla omaa tahtoa. Ohjelmasta kuitenkin nousee esiin voimakas yhteisöllisyys, pulaan joutunutta autetaan. Sen olemme nykymenossa menettäneet.
Saisinko apua, jos makaisin sängynpohjalla vaikka leikkauksen jäljiltä? Kiireiset ystävät, kaukana asuvat sukulaiset. Onko edes sukulaisuus enää riittävä tae auttamiseen? Entä yhteiskunnan sosiaalipalvelut? Onko olemassa jokin järjestelmä auttamaan työikäisen tilaspäisesti liikuntakyvyttömän arjen rutiineissa?
Molemmat blogini säännölliset lukijat varmaan huolehtivat nyt enemmän viikkoimurointini kohtaloa kuin sitä mahdollisuutta, että jalka kipsissä olisin sidottu sänkyyni. Ei hätää – musta kaunotar on valmiina, odottaa, että saan kaikki sijaistoiminnot suoritettua. Ai niin, pakastimen voisi varmaan sulattaa..