Blogi: _Turska_
2.2.2012 22:20 Hyvät ihmiset. Älkää valehdelko toisillenne. Ilkeäkin voi olla, mutta valehdella ei saa. Loppujen lopuksi minä olen se, jolla on selkärankaa. Minä tuuliviiri, enpä olisi itsestäni uskonut. Ehkä äitiys muuttaa ihmistä, mutta ainakin nyt tiedän millaisessa ympäristössä en halua lasta kasvattaa.
Tästä ja nyt alkaa se elämä, joka mun olisi pitänyt saada jo vuosi sitten. Tämä ei ole enää yrittämisen arvoista, ei edes pojan takia. Tai oikeastaan, juuri pojan takia. Yritän muistuttaa itselleni, että olen ennenkin aloittanut tyhjästä. Ei siitä edes niin kauhean kauaa ole, viisi vuotta vasta. Ja sitä paitsi, ei tässä viidessä vuodessa kovin korkealle olla noustu, joten kovin korkealta en tipahdakaan.
Tuleville vuosille mulla ei ole juurikaan odotuksia enää, ei muuta kuin että löytäisin mielenrauhan.
21.12.2011 16:01 Haastattelija: Niin... oliko sulla kokemusta yläkoulusta?
Turska: Ei.
H. Entäs alakoulusta?
T: Ei.
H: Joo... ahaaa... hmmm... hm-mmm.
Mitä sitä selittelemään jos kokemusta ei ole. Kun on ollut valmistumisesta asti putkeen töissä opettamassa ammatillisella puolella, missäpä välissä sitä opetuskokemusta ois peruskoulusta kertynyt. Ammatillisen puolen kieltenopetus vaan kun ei taida peruskouluihmisten (eikä varsinkaan lukion opettajien) mielestä olla edes kunnollista opettamista.
Ja jos kokemusta ei peruskoulusta ole, niin miten sitä voi ikinä saadakaan kun kukaan ei palkkaa kokemuksen puutteen takia. Ne muut haastatellut olivat tietty opettaneet vain peruskoulussa, eipä ihme että "tälläkään kertaa valinta ei osunut sinuun".
On kyllä jotenkin syvältä, että vaikka kuinka olis motivaatiota tehdä töitä, niitä ei vaan ole. Suurin osa avoinna olleista paikoista on ollut feikkipaikkoja (eli jo valmiiksi täytettyjä, mutta virallisessa "pakkohaussa" olleita). Kiertoteitä pitkin kuulin, että yksi hakemani paikka meni epäpätevälle, ja toinen mun entiselle duunikaverille, joka tosin oli varmaan tohtorina ylipätevä siihen hommaan. Eniten surettaa se, ettei lapsen isä saa mahdollisuutta olla edes kolmea kuukautta kotona pojan kanssa, vaikka kovasti haluaisi. Ei molemmat voi olla kotona tai menee talous perseelleen. Samasta syystä isä ei pysty edes isäkuukauttaan pitämään, jos joudun vanhempainvapaan jatkoksi työttömäksi. Ja siltä nyt todellakin näyttää.
Oon siis tahtomattani täyden vanhempainvapaan kotona, muttei siitä pysty nauttimaan kun tietää, että koko ajan on täydellä teholla haettava töitä. On se eri reilua verrattuna jengiin, jolla on vakipaikka. Ne voi lomailla huoleti koko 10 kuukautta, ja olla vielä hoitovapaallakin se verran kun haluavat, kun tietävät että se duuni odottaa siellä joskus. Mulla hoitovapaa ei tule kysymykseenkään koska a) sillä rahalla ei vaan tule toimeen, b) jokainen hoitovapaalla vietetty päivä huonontaa mun työnsaantimahdollisuuksia jatkossa ja c) hoitovapaalla ei voi saada edes tilapäistä hoitopaikkaa jos sattuisi saamaan lyhyitä päivän sijaisuuksia tai jos haluaisi opiskella jotain.
Ei ole todellakaan ihme, että määräaikaisuuksissa roikkuvat lykkäävät lastentekoa. Näin siinä käy. Ja vaikka tiesinkin etukäteen, että tyhjän päälle tässä pudotaan jos lapsen saa, niin silti se vituttaa. Kukaan korkeasti koulutettu ei halua työttömäksi eikä kukaan haluaisi luopua ammatistaan, kun sen on velalla opiskellut. Jotenkin musta silti tuntuu, että näillä työllistymismahdollisuuksilla on pakko hakea keväällä opiskelemaan, jotta ois uusi ammatti sitten kun ne kuuluisat 500 päivää ovat huvenneet.
No. Jos on jotain positiivista löydettävä tästä niin olihan se kiva päästä edes haastatteluun. Tänään mä varmaan melkein voitan vielä viikkarilotossakin.
26.10.2011 15:12 Lähtöpainossa ollaan ja aikaa meni synnytyksestä vajaa neljä kuukautta. Kolmessakin kai olisi tähän päässyt, mutta ensin oli parin viikon treenitauko spinnipyörän mentyä rikki ja heti perään uusi spinnipyörä seisoi rojujen seassa kolme viikkoa kestäneen remontin aikana. Lihaskuntotreenissä kahvakuula on ollut ihan ykkönen. Vaunulenkkien määrä on vähentynyt ilmojen kostuessa mutta edelleen poika nukkuu vaunuissa pisimmät päiväunet, siis nykyään jopa 2 tuntia. Spinnaus onnistuu hyvin kun laittaa juniorin lattialle makoilemaan lelujen ja juutuupista pyörivän Teletappi-soittolistan kanssa.
Noiden taukoviikkojen aikana on varmaan kiittäminen frisbeegolfia, vaunulenkkejä ja imetystä siitä, että paino kuitenkin hiljaksiin tippui.Sen voin kyllä sanoa, että mun kohdalla imetys ei vienyt grammaakaan vaan sen hyöty tuntuu olevan juuri siinä, että kun äidin velvollisuuksien takia ei pääse treenaamaan niin usein ja niin kovaa kuin haluaisi (ja mihin kroppa on tottunut), imetys estää painoa nousemasta. On siinä sekin puoli, että ilmeisesti estrogeenin takia iho on tosi sileä ja kuulas eikä näppyjä ole juuri näkynyt, niin kuin ei koko raskausaikanakaan. Se odottavan äidin "hehku" varmaan johtuu juuri tuosta ihon heleydestä, luulen ma.
Mut yllätys yllätys vaikka paino on lähtölukemissa, mä en silti mahdu mun vanhoihin farkkuihin. Tää sitten taas todistaa, että lihas on kauniimpaa, painaa enemmän ja mahtuu pienempään tilaan kuin läski. Lihasmassaa on siis menetetty varmaan ainakin kolmisen kiloa, mulla on meinaan edelleen keskivartalossa puhdasta rasvaa arviolta pari kiloa. Farkut mahtuu sitten kun ne lähtee, toivottavasti ennen joulua kuitenkin. Muutenki tavoite on nyt se, että jos jaksaa jouluun asti treenailla ja syödä kurinalaisesti niin jouluviikonlopun saa syödä mitä mieli tekee. :D Tammikuussa sitten palaillaan ruotuun monella tapaa.
Muuten elämä on sen verran hektistä ettei tule paljon blogattua. On sen verran paljon parempaa tekemistä.
11.7.2011 13:56 Nyt kun synnytyksestä on lähes 2 viikkoa, pitänee aloittaa operaatio raskauskilojen pudotus. Oikeastaan otin varaslähdön jo lauantaina, kun spinnasin ekan kerran sitten juhannusviikon. Tosin vain puoli tuntia, ja vain kohtuullisesti sykkeitä nostellen, kun eipä tässä ole maksimisykkeitä tavoiteltu vähään aikaan. Piti vähän testailla missä mun kestävyyskunto on, mutta puolta tuntia kauempaa ei olisi vielä voinut pyöräilläkään, sen verran tikit tuntuvat. Vaunulenkit on aloitettu, ja tänään tein lihaskuntoa vauvan ottaessa tirsat. Onneksi mulla on viime kesän jalkakipsauksen jälkeen paitsi hyvät lihaskuntotreeniohjelmat tallessa, myös kokemus siitä, että noudattaa orjallisesti kotitreeniohjelmaa. Viime kesänä ainakin treeni tuotti tuloksia sikäli, että paino ei noussut yhtään eikä lihaskunto juuri rappeutunut 8 viikon aikana. Ainoastaan se harmittaa, etten pääse maksimipainoilla reenaamaan varmaan aikohin, koska vauva nukkuu maksimissaan 3 tunnin päikkäreitä ja tyypillisemmin 1,5 tuntia. Eipä siinä paljon salille ehdi menemään, vaikka hoitaja löytyisikin :/.
Niin, ne kilot sitten. Ennen raskautta paino oli 57 kg, juuri ennen synnytystä 71,8. Eli pyöreästi 15 kiloa tuli lisää, tosin synnärille jäi 7 kiloa. (Okei, otin mä sieltä 3 kiloa mukaani hieman eri muodossa.) Torstaina neuvolassa vaaka näytti 64,7 joten mulla on se 8 kiloa tiputettavana, vähän niin kuin laskeskelinkin etukäteen. Jos enemmän tippuu niin tippukoon. Reilussa viikossa imetys ei ollut vienyt grammaakaan, koska synnärillä muistelen vaa'an näyttäneen noita samoja lukemia kuin neuvolassakin.
Tavoitteena on nyt päästä entiseen painoon pikkujouluihin mennessä...siis marraskuun loppupuolella pitäis olla kuosissa taas. Siihen on aikaa 4 kuukautta, joten melko armollisesti annan itelleni aikaa. Vähintään tunti liikuntaa päivässä; 3 pitkää n. 10 kilsan vaunulenkkiä, 3 spinniä ja 2 lihaskuntotreeniä viikossa, yksi lepopäivä. Kaksi lepopäivää, jos olen nukkunut huonosti ja haluan ottaa kerubin kanssa päikkärit :). Jospa sitä tällä ohjelmalla mahtuisi pikkujouluissa entisiin ryökköihin.
8.7.2011 17:29 Mun äiti on ollut monesti oikeassa, niin siinäkin, kun sanoi ettei oman lapsen saamista voi oikein verrata mihinkään. Ei sitä voi. Kun on tuntikausia pusertanut kivuista huolimatta ja koittanut saada kroppaansa hallittua kätilöiden ja muiden vieraiden ihmisten tarkkailun alla ja sitten yhtäkkiä kipu lakkaa ja pieni nyytti nostetaan syliin... se olo on hyvin surrealistinen. Jos aika joskus pysähtyy niin siinä hetkessä se tekee tosiaan totaalisen äkkijarrutuksen.
Ymmärrän hyvin, jos osa naisista ei pysty raskauden aikana luomaan vauvaan tunnesidettä. Ymmärrän senkin jos sitä vastasyntynyttä ei oikein osaa rakastaa, että sitä ajattelee jopa jonkinlaisena nukkena jonka pelkää särkyvän. Joillakin voi mennä kuukausia siihen että tunneside omaan lapseen kehittyy, ja isillä nyt ainakin sen luulisi kestävän.
Ehkä olen sitten onnekas tai ehkä en, mutta mun maailmaa hallitsi syvä menettämisen pelko ja suuri rakkaus siitä hetkestä kun näin ne kaksi viivaa raskaustestissä. En tajunnut että se tunne voi vielä tuhatkertaistua siitä mutta kyllä se voi. Yhdellä pienellä ihmisenalulla on täysi yksinoikeus minuun, ja minulla on kaikki vapaus rakastaa jotakin ihmistä niin paljon kuin vain pystyn. Että maailmassa on viimein mies - olkoonkin vielä puolimetrinen kääpiö - joka ei heitä sitä rakkautta hukkaan, ei vähättele, ei aliarvioi, ottaa sen kiitollisena vastaan ja tarvitseekin sitä.
14.6.2011 20:27 On jo pitkään pitänyt kirjoitella tästä aiheesta joten nyt seuraa paljon avautumista. Lähtötilanne itselläni oli 57 kiloa ja tänään neuvolalääkärissä lukema pompsahti sit viimein ihan uusille kymmenluvuille vaa'an näyttäessä 70,7 kiloa. Eli pyöreästi 14 kg on tullut painoa, ja laskettuun aikaan on vielä 3 viikkoa. Jos lasketaan optimistisesti, että lapsi painaisi jopa 4 kg ja istukka sun muut härpäkkkeet sen 2 kg, se tarkoittaa että mulla on 8 kiloa puhdasta laardia karistettavana synnytyksen jälkeen. Olettaen siis, ettei sitä enää tule lisää, mikä on varmaan turhaa toivoa, koska reilussa viikossakin painoa oli tullut 1,5 kiloa lisää. Turvotusta tuo ylimääräinen ei ole, se ollaan neuvolan terkkarin kanssa yhdessä todettu. 8 kiloa on enemmän kun on ikinä tarvinnut pudottaa, ihan törkeän paljon. Jos tulee sitäkin enemmän, esimerkiksi 10 kiloa, voi multa päästä itku kun synnäriltä kotiudun.
No, tänään sitten mietin miksi mun paino vaan nousee ja nousee. Koko raskauden ajan olen syönyt niin kuin ennenkin, en ole herkutellut yhtään enempää, jos en ole toki karpannutkaan. Alkoholikin on jäänyt pois, enkä ole koskaan roskaruoan ystävä liiemmin ollut. Määrällisesti ruoka on pysynyt keskiraskautta lukuun ottamatta myös entisellä tasolla. Ei syynä voi olla treenin puute, koska läpi koko raskauden oon treenannut määrällisesti saman verran kuin ennen raskautta, 4-5 kertaa viikossa. (Välihuomautuksena sanottakoon, että nämä 2 viikkoa jotka olen ollut äitiyslomalla, olisin ihan hyvin voinut olla töissä ja vielä enemmän vituttaa se, että kaikki duunissakin sanoivat koko ajan miten onnellinen saan olla kun jaksoin olla loppuun asti töissä. Vitut, sanon minä, se ei ole onnesta kiinni: raskaus ei ole mikään sairaus ja se että jaksaa tehdä normaaleja asioita on ihan sen ansiota miten hyvin itseään hoitaa, syö ja liikkuu. Multa ei heru yhtään sympatiaa milloin mistäkin pikkukolotuksesta saikuttaville raskaana oleville).
Nii palatakseni asiaan. Tajusin sitten, että on 2 juttua joita en osannut ottaa huomioon. Eka on se, että raskausaikana aineenvaihdunta hidastuu. Menemättä mun ruoansulatuksen toiminnan yksityiskohtiin voin kertoa että simppelin laskutoimituksen jälkeen arvioni oman aineenvaihdunnan laskusta on noin 70%. Toinen juttu on se, että vaikka treenaa määrällisesti yhtä paljon, treeni ei vain ole kovin tehokasta. Ja se ei ole tehokasta siksi, että liian korkeat sykkeet heikentävät istukan toimintaa. Vaikka mä vihaan näitä tulleita kiloja, en vihaa niitä niin paljon että leikkisin vauvan hyvinvoinnilla treenaamalla liian kovaa. Tästä loppupäätelmänä vois sanoa, että ainoa keino hallita painonnousua on syödä vähemmän, mutta se ei olekaan niin helppoa kun kroppa on tottunut tiettyyn ateriarytmiin.
Ja miks tämä koko juttu niin suunnattomasti mua vituttaa? Ei sen takia, että pelkäisin jääväni 10 kiloa läskimmäksi. Toivon, että jossain vauvanhoidon ja nukkumisen välissä mulla olis aikaa ja energiaa kurittaa tuota spinnipyörääni. Toivottavasti mun rahat myös riittää siihen, että saisin kodinhoitajan edes kerran viikossa vahtimaan lasta niin että pääsisin salille tai muuten vaan vetämään niin kovan rääkkilenkin että meinaan oksentaa. Kilojen pudottaminen ei mun kohdalla ole omasta halusta tai viitseliäisyydestä kiinni - ainoa mikä sitä voi hidastaa on se, että vauva vaan menee sitten kaiken edelle. Mutta se vituttaa, että miehillä on otsaa valittaa naisille niiden vauvakiloista. Ei se saatana ole niin yksiselitteistä, että ne tulee makaamalla perse homeessa sohvalla. Raskauden aikana ei päde se "syö vähemmän, liiku enemmän"-mantra, eikä niiden kilojen pudottaminen ole muutenkin vaikeana vauva-aikana niin helppoa. Omalla kohdallani ei onneksi ole kukaan vielä päätään aukonut mutta voi olla että jos joku niin erehtyy tekemään, tulee avokämmenestä.
Ei mulla muuta.
5.6.2011 17:59 Äitiyslomailun hyviä puolia
+ voi treenata kahdesti päivässä
+ voi nukkua päiväunet ja silti ehtii tekemään kaiken aikomansa
+ kämppä kiiltää ja säkenöi
+ mitään hommia ei ole rästissä
+ ehtii tehdä käsitöitä (juu, kyllä myös siinä toisessa merkityksessä)
+ pakastin on täynnä pullaa, karjalanpiirakoita ja muita herkkuja
+ saa luettua ne kirjat mitkä on aikonut lukea jo 3 vuotta ja katsottua kaikki vähänkin kiinnostavat leffat
+ ei lämmin luita riko
Mutta sitten
- Matti roudaa uhkaavasti kamojaan kukkaroon, kun on ollut liikaa aikaa ostella kaikkea vähemmän tarpeellista
- saa puristaa viimeiset pisaratkin luovuudestaan keksiessään itselleen tekemistä
- siivoaminen on yksitoikkoista pidemmän päälle
- on liikaa aikaa kiinnittää huomiota siihen, mikä on elämässä perseellään se sijaan että kiinnittäisi huomionsa siihen mitkä asiat on paremmin kuin hyvin
- treenaaminen tässä tilassa on pakosta niin kevyttä ettei sillä mihinkään fitness-kisoihin tähdätä
- yksi alkoholiton terassilla ei oikein lämmitä mieltä
- rannalle makoilemaan on turha kuvitella menevänsä koska a) bikinit ei mahdu päälle ja b) hylkeet kuuluvat veteen
Eli aika plusmiinusnollatilanne. En tajua miten jotkut akat sanovat että raskausaika hujahti silmien edestä, kun mulla se on mennyt niin helvetillisen hitaasti että 9 kk tuntuu yhdeksältä vuodelta. Ja okei, tätä lomaa on jaksanut oikein hyvin tämän viikon ja ehkä seuraavankin mutta entäs sitten ne loput 3 viikkoa? Kammolla muistelen viime kesää ja seitsemää viikkoa kipsin kanssa... jokainen päivä oli yhtä tuskaa. Ja mitä helvettiä mä tein sillon kun mulla oli ne infernaaliset 2,5 kk kesälomaa riviopettajana?
Ei epäilystäkään siitä, keneltä olen kärsimättömyyden perinyt. Äiti oli kylässä 3 päivää ja minuutin sohvalla istuttuaan tekemättä mitään ja kuultuaan, että olin menossa pariksi tunniksi salille, se kysyi melkein syyttävästi että "mitäs minä sitten yksin teen, pesenkö nuo ikkunat"?.:D
31.5.2011 08:45 Eilen alkoi sitten se jo odotettukin äitiysloma. Tallustelin Kallion läpi kotimatkalla ja paikallisen terassilla istui mummo, joka jutteli elävälle kilpikonnalle, piti sitä kilpparia kädessä naamansa edessä ja elukka vaan heilutteli raajojaan. Mua nauratti kovasti, koska jotenkin se tuli tiivistäneeksi sen hieman nyrjähtäneen ympäristön, jossa on tullut 2 vuotta töitä tehtyä. Uskomatonta kyllä koko se uskontojen, kansallisuuksien ja sekakäyttäjien pienoismaailma, joka mahtuu Kallion tokalle linjalle, on tuntunut enemmän sopivalta työmaalta kuin muut paikat aiemmin.
Silti on kamalan ristiriitaiset fiilikset jäädä töistä pois. Seuraaja osaa hommansa ihan kohtuullisesti eikä mun tartte miettiä että työt jäis tuuliajolle. Työkaverit on olleet kannustavia ja neuvoneet nauttimaan tulevasta ajasta. Mutta mun määräaikainen työsuhde loppuu heinäkuussa, ja kaikkea varjostaa se, että vuoden päästä olen todennäköisesti työtön yksinhuoltaja, ja muutenkin vähän irti kaikesta ja vailla varmuutta omasta tulevaisuudesta... mitenpä siinä nautit sitten. Pomo ei edes pitänyt mun kanssa lähtökeskustelua, eikä mulle järjestetty läksiäisiä; ite leivoin omat kakkuni ja minuutissa ne oli hävinneetkin. Eipä silti että kaipaisin turhanpäiväistä juhlintaa etenkin kun tässä duunipaikassa ovet käyvät muutenkin tiuhaan. Tosin ihan niinku parisuhteessa, töissäkin toivois edes joskus jonkinlaista tunnustusta tekosistaan. Mutta sijaisen ei kannata toivoa sellaista luksusta.
Joka tapauksessa on vähän kummallinen olo, kun ei tiedä onko tehnyt elämänsä huonoimman päätöksen ja alkaako tästä alamäki jolle ei näy loppua. Sitä vaan toivoo että lapsi jossain määrin korvaa sen, että on jossei nyt ihan tuhonnut mutta ainakin jäädyttänyt vuosiksi urakehityksensä.
28.5.2011 17:08 Kohta tulee täyteen 3 vuotta vantaalaisuutta. Kolmessa vuodessa on tapahtunut niin paljon, että muutosta on vissiin tullut seuraavien 10 vuodenkin edestä. Toisaalta koko ajan on harkinnassa muutto jonnekin muualle näiden nykyisten olosuhteiden takia, mutta toisaalta oon kotiutunut tänne ihan loistavasti. Sen tietää siitäkin, kun menee mihin tahansa messuille, tapahtumaan tai kauppakeskukseen täällä ja törmää aina tuttuihin tai jopa exäänsä. Tai en tiiä, ehkä mä olen vaan ehtivää sorttia. Tänään vastaan tuli entinen työkaveri joka oli _aivan_ viimeisillään raskaana ja oli sattumalta vielä muuttanut Kumpulasta Pohjois-Helsinkiin. Mikäs sen parempaa mulle, vierastan ajatusta kaiken maailman mammapiireistä mutta on kohtullisen kiva nyt kun jollain on samanikäinen kerubi tässä lähettyvillä.
En tiedä mistä tämä ajatus pomppasi, mutta ekaan kertaan pitkään aikaan tuli sellainen tunne, että tänne muuton jälkeen ja kahden eri tavalla huonon mutta ihan samanveroisesti paskan ihmissuhteen jälkeen ehkä vihdoin pystyy rakentamaan jotain omaa ja tasaamaan elämänsä lähes yhtä seesteiseksi, kuin se joskus 00-luvun kultaisina vuosina oli. Ei olis pahitteeksi jos seuraavat 10 vuotta vois elää jotakuinkin hissukseen, mä ehdin kyllä nelikymppisenäkin repäistä jonkin kriisin ja sen myötä tehdä jotain radikaalia.
7.5.2011 09:27 Eilen työmatkalla tarkastajat iskivät lähijunassa. Mun vaunussa narahti sitten eräs mies, ja loppumatkan saikin kuunnella asian etenemistä. Tyyppi oli ilmeisesti venäläinen, nimeltään sejase ja syntymäaika xxxx60-?. Henkkareita, ei passia, kela-korttia, kirjastokorttia, pankkikorttia, ajokorttia eikä mitään muutakaan löytynyt mistään ja tarkastajat soittelivat poliisille ja eihän sieltä mistään tietokannoista ketään noilla tiedoilla löytynyt. Jannu itse istuskeli tyynen rauhallisena ja väitti että olisi ostanut lipun mutta lipunmyyjää ei tullut. Kas kummaa ettei tullut, kun ei ollut edes lipunmyyntivaunu. Suomea se kuitenkin puhui ja tuntui ymmärtävän varsin hyvin.
Siinä vaiheessa kun itse jäin pois, tarkastajat olivat jo soittaneet poliisin hakemaan kyseistä jänistä Keravalta. Taisi vaan olla niin, että mies oli jänis ylipäätään Suomen rajojen sisällä, ja mua ihmetytti miten kauan tarkastajilla kesti hoksata, että ne oli tekemisissä mahdollisesti laittoman maahanmuuttajan kanssa.
Niin, sillä miehellähän kaiken lisäksi oli rahaa että olisi voinut ostaa lipun. Aika noloa, jos kärähtää laittomasta maassaolosta pummilla matkustamisen takia.
|
|
6 kommenttia 
Facebook
MySpace
Delicious
Tilaa syöte
Sähköposti
Lisää palveluja...
City Facebookissa
Tilaa uutiskirje
Lähetä palautetta