Blogi: anazi
26.5.2012 10:28 Meidän työterveyshuolto on kyllä astetta jännempi instituutio. Talvella pyysin lääkäriltä reseptiä antihistamiiniin, joka voisi auttaa lääkkeen aiheuttamaan kutinaan. Kerroin tarkasti, mitä olen kokeillut ja mikä ei ole auttanut. Sain reseptin juurikin sille antihistamiinille, jonka olin kertonut olevan tehotonta. Hienoa. Samainen lääkäri talvella kirjoitti kaksi päivää sairauslomaa, kun menin luokseen ilman ääntä ja yli 39 asteen kuumeessa. Joo.
Tuorein käänne on sankari, jonka luona kävin torstaina. Rintalihakseni sekä kylkivälilihakset ovat krampanneet todella ilkeästi jo useita viikkoja, aiheuttaen vaikeutta hengittää, nostaa taakkoja ja liikkua. Uusin käänne rintakehän kipuun on viikonlopun aikana syntynyt patti toisen solisluun alle. Hakeuduin sitten lopulta lääkäriin fysioterapeuttini kehoituksesta saadakseni jotain helpotusta vaivaan ja kuullakseni, mistä se johtuu. Olin yskäinen lääkärille mennessäni. Mainittakoon oikein rautalangasta vääntämällä, että kipu rintakehässä oli jatkunut lähes kuukauden, patti ilmestynyt lähes viikko sitten ja yskä ollut vain kolme päivää. Siis kolme päivää. Kolme_päivää. Sitä ennen yskää on ollut viimeksi talvella.
Lääkäri kirjoitti reseptin yskänlääkkeelle ja oli sitä mieltä, että lähes kuukauden jatkunut kipuilu johtuu tästä muutama päivä sitten alkaneesta yskästä. Jokin tässä kuvassa mättää. Ellen ole keksinyt aikakonetta. Oikeasti. Varasin sitten ajan yksityiselle lääkäriasemalle ja aloin saada jotain apua vaivaan ja alettiin jopa selvittää, mistä kipu johtuu ja mikä tuo patti on.
Mutta mutta. Valitus lääkärin toiminnasta lähtee ensi viikolla ylilääkärille. Lisäksi ajattelin ottaa yhteyttä potilasasiamieheen. Oikeasti. Yskänlääkettä..
12.5.2012 11:03 Minun kiukkuni on pelottavaa. Vihani on vielä pelottavampaa. Nyt alan ymmärtää, miksi minua on joskus pelätty. Olen pelottava, nyt tajuan vihdoinkin sen itsekin. Jäätävä kylmyys on ilmeisesti vaikeampi kestää kuin räiskyvä tuli. Terävät, rauhalliset, tarkkaan osuvat piikit tekevät kipeää. Jostain syystä ne ovat pelottavampia kuin äkäisesti roiskitut. Minut pitää ärsyttää todella pitkälle ennen kuin suutun näin isosti. Pinnani venyy ja venyy, mutta tietyt asiat napsauttavat sen poikki kertaheitolla. Valehtele minulle ja sen jälkeen on helvetti irti. Hähää.
Se, mikä muita pelottaa, on lopulta yhdentekevää. Minua pelottaa tässä ihan jokin muu. Kun kiukkuni pääsee tarpeeksi isoksi -suurimmilta osin sen vuoksi, että koitan hillitä sitä nätisti niin pitkään ja piilottaa sen- se ei meinaa loppua enää ollenkaan. Se vain kiehuu ja kuplii, jäädyttää minut ja vie kaiken pehmeyden mennessään. Haluan purra juttuja irti, tahdon hakata jäsenen poikki, tahdon saada toisen kitumaan.
Pehmeä ja pörröinen? Paskat. Piikikäs ja jäinen.
Oikeasti minua kiukuttaa jokin ihan muu. Minua kiukuttaa asiat, jotka muuttavat minut päivä päivältä kireämmäksi ja uupuneemmaksi. Asiat, jotka vievät minut kauemmaksi itsestäni ja ilosta.
28.4.2012 08:17 Tapan tässä aikaa odotellessani kellon tulevan yhdeksän, jotta voin käynnistää imurin ilman, että naapurit tulevat kimppuun ovista ja ikkunoista. Ikkunat pesin jo ja siivous jatkukoon kunhan on lupa pitää meteliä. Kun elämä on sekavaa ja osa siitä muiden käsissä, on hyvä järjestää edes ympäristönsä kasaan ja kuntoon. Se jäsentää ajatuksia yllättävän paljon ja luo mukavan harhan siitä, että asiat ovat hallinnassa, omassa hallinnassa. Sillä auta armias, jos hallinta katoaa! Silloinhan koko maailma hajoaa! Joo-o. Uskokaa pois, niin se menee.
Tässä odotellessa soi Blame it on the girls. Mainio biisi, sanoisin.
"Blame it on the girls
who know what to do
Blame it on the boys
who keep hitting on you
Blame it on your mother
for the things she said
Blame it on your father
but you know he's dead"
Niin. Älä suinkaan katso peiliin vaikka tekstin voi tulkita monella muullakin tavalla. Siitä sokeudesta itselle on useita esimerkkejä omassa ympäristössäni. Olen tosin siirtänyt ihmiset syrjään, mikäli he ovat aina vain ja toistuvasti sitä mieltä, että koko maailma on heitä vastaan, kaikilla on salaliittoja heitä vastaan ja niin edelleen. Kaikki aina kohtelevat väärin ja itse on pyhimys. Ehei, sellaista en katsele läheltä ja koitan välttää katselemasta kauempaakin. Uhriutumisesta on kirjoitettu lähiaikoina paljon; miten joistakuista elämän kaltoinkohtelemista tulee uhreja kaikissa käänteissä ja kriittisyys oman toiminnan vaikutukseen ei ole läsnä. He ovat lapsenkaltaisessa tilassa, jossa apu ja pelastus pitäisi tulla ulkopuolelta, samoin kuin kaikki paha ja ikäväkin tulevat ulkopuolelta.
Aikuisten maailmassa ei kuitenkaan uhriutumalla selviä kovin hyvin. Tai ehkä selviää, mutta elämä mahtaa olla melko ikävää ja harmaata, jos koko maailma on itseä vastaan jatkuvasti. Joskus tapahtuu kamalia asioita, joihin ei voi itse vaikuttaa, mutta siitä eteenpäin on mahdollisuus helpottaa oloaan valinnoilla ja omalla toiminnalla. Ottaa elämän langat omiin käsiin.
Siispä kohta imuroin ja pesen lattiat, pyyhin pölyt ja istahdan ahkeruuskupillisen kera ihastelemaan puhdasta kotia. Sen voin tehdä mieltäni piristääkseni.
27.4.2012 16:55 Minua vituttaa kuin pientä eläintä. Tai oikeastaan ihan pirun suurta eläintä. Voisin vähän tömistellä tannerta ja puhkua tai puhista vaikuttavasti. Koska en kuitenkaan ole iso eläin, tyydyn kirjoittamaan tämän kakan hetkeksi pois mielestä.
Olen ollut leukaniveleni ja kolmoishermokivun vuoksi poissa töistä yli 50 päivää tänä vuonna. Se on todella paljon ja on rasittanut tiimiä hurjasti. Tämän ymmärrän. En kuitenkaan ymmärrä, miten työ"kaverini" voivat olla niin saatanan idiootteja, että viitsivät puhua paskaa ja spekuloida, että "ei sitä vain huvita työnteko, se vain lusmuilee". Olen koko tiimille kertonut syyn sairaslomaan ja selittänyt asian. Mutta ei. Jos joku vielä asiasta kuittailee, toivon karman hoitavan sille paskiaiselle tämän saman vaivan sivuoireineen vaikkapa puoleksi vuodeksi. Katsotaan sitten loppuuko suunsoitto. Saatana.
Toivon sille pikkusielulle samanlaisen kivun, joka on laittanut minut itkemään ja tärisemään monen monta kertaa. Toivon, että se idiootti ei saa syödä kunnolla, ei saa nukuttua, ei voi puhua kunnolla suurta osaa ajasta ja joutuu olemaan järjettömässä kipulääkepöllyssä. Sitten se idiootti voi miettiä haluaisiko se sellaisen pöhnäisen ihmisen pitämään huolta vaikkapa omasta lapsestaan. Sitten se idiootti voi mennä itseensä ja opetella olemaan.
Tämän enempää en uhraa aikaa tai ajatuksiani moisille kusipäille. Minulla on oikeitakin huolenaiheita, kuten pelko kasvonlihasten hallinnan menettämisestä.
Ai niin, sen pelonkin voisin pikkupaskiaisille lahjoittaa koska vaan.
Tui fucking tui.
26.4.2012 17:45 Jaahas. Mulla olisi ollut kuluneena viitenä viikkona helvetin paljon asiaa, mutta en sitten purkanut sitä tänne sattuneesta hedelmäisestä syystä. Pusipusi vaan ylläpidolle. Siitä puheen ollen muuten, odotan jännityksellä, poistuuko käyttäjä njoy todella palvelusta bannit saatuaan, kuten aiemmin uhosi :)))
Mutta asiaan. Leuka on rikki, sitä myötä niska, kaula, hartiat ja selkä myös. Töissä on tullut käytyä lähinnä toteamassa, ettei puhetyötä tehdä rikkinäisellä naamalla. Nyt tosin viikko takana, mutta näkyy se tuossa kipulääkkeiden kulutuksessakin valitettavasti. Pää meinaa levitä, kun paniikki on hiipimässä vähitellen persuksiin, että mitä jos tästä tulee samanlainen helvetti kuin vuosia sitten? Mitä jos tosiaan pää ei kestä? Mitä jos tätä ei voi korjata tällä kertaa jne. jne.
Keho pysyy kasassa teipeillä (kirjaimellisesti) ja pää pysyy kasassa kiitos hienon ihmisverkoston ja tämän kevään. Kimalaiset lentävät taas, perhoset höpsöttelevät ympäriinsä ja peipponen alkaa kailottaa ikkunani ulkopuolella jo 04.20. Kevät tarkoittaa kesää ja kesä tarkoittaa lämpöä, hikeä, rakkoja, jäätelöä, rantasaunaa, kuumia katuja, helmoja, korkoja ja iiiiiiiiiih! <3
Ei mulla muuta. Pärjäilkää.
18.3.2012 14:55 Päässä on soinut (ja tällä hetkellä kiitos vaimon, myös kaiuttimissa) Hotel California jo jonkin aikaa. Kaikki lähti siitä, kun tultiin maininneeksi, että kyllähän sitä on tiennyt mihin ryhtyy, kun tähän leikkiin ryhtyy. Leikki on siis nimeltä ihmissuhteiden meri ja ryhtyminen on kiintymistä. Itse asiassa kaikki lähti siitä, kun aikoinaan monia vuosia sitten kirjauduin palveluun nimeltä city.fi. Sen myötä elämääni on tullut kymmeniä ihmisiä, joista on kourallinen sellaisia, joiden luo purjehdin aina vain ja uudestaan. Ihmisiä, joita ilman en tahdo enää olla ja siitä sitten maksan tietynlaisen hinnan.
Hinta vaihtelee ajoittain. Joskus se hinta kirvelee niin, että tulee tuijotettua tyhjyyteen muutama tunti, purtua huulta niin, että veri valuu käsien vapistessa. Joskus se hinta on taas niin pieni, että tuntuu suorastaan naurettavalta saada jotain näin ainutlaatuista niin vähällä maksulla. Joskus hinta on vaikea maksaa siksi, että joutuu kohtaamaan omat vajavaisuutensa ja pienuutensa. Yhtä kaikki, hinta on olemassa.
Meri velloo, välillä uidaan delfiinien kanssa, välillä myrskytään ja suuren osan aikaa tyynnytään. En osaa olla enää kuivalla maalla enkä haluakaan. Jotkut ovat jättäneet niin isoja jälkiä, että kulkevat mukana, vaikka ovat vaihtaneet alusta. Tai kun ovat vaihtamassa alusta. Ihan miten vain.
Rakkaus maksaa. Ken leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön.
16.3.2012 08:07 Olisikohan jo aika muuttaa anazi Heppatyttö-83-nickiksi? Vai olenko sitten kelvoton huijari, jos menen taas muuttamaan nimimerkkiäni? Tuleeko palstapoliisi oven taakse rynkyn kanssa kovistelemaan?
Apua. En ehkä uskallakaan ;)
9.3.2012 11:15 En tiedä, miten edes aloittaisin, mistä löytäisin keskikohdan ja miten sitten lopettaisin.
Tyydyn siis toteamaan, että aina ei mene kuin elokuvissa, aina ei ole onnellista loppua niin kuin ajatteli sen tulevan. Joskus pitää yllyttää ja joskun on aika toimia jarruna ja läimiä henkisellä hiekkalapiolla. Se on ihan perseestä, sillä pohjimmiltani olen romantikko. Vittuun hiekkalapiot.
Menen silti hakemaan sen lapion takaisin ja pidän sen valmiudessa. Sekin on rakkautta.
3.3.2012 10:16 Olen saavuttanut sen tilan, että uskallan ikävöidä. Pitkään taistelin koko juttua vastaan, etsin tekosyitä, olin vainoharhainen, nostin mekkalan ja sovittelin sen. Nyt sitten ikävöin. On loistavaa, ettemme voi olla kuin paita ja peppu koko aikaa käytännön sanelemista syistä. On hyvä, että on omaa aikaa riittävästi, ehtii leikkiä kavereiden kanssa ja rakastaa ystäviä. Mutta se ikävä. Voi jestas, kun se kalvaa, etenkin iltaisin unille käydessä.
Pelottavaa, että alkuhattarat ovat muuttuneet kestohattaroiksi. Ihanaa ja saatanan pelottavaa, sillä minä olen hyvä tuhoamaan näitä. Mitä enemmän rakastan, sitä enemmän pelkään ja koitan tuhota. Siihen on monia tapoja. Nyt keho näyttää parastaan sen tuhoamisen suhteen. Se ampuu kovilla, jumeilla, hermokivulla, oksetuksella, huimauksella ja mieli mustuu lääkkeistä ja pelosta kivun jatkumisesta ikuisuuksiin. Tässä olisi oiva tilanne antaa mustan viedä mukanaan, tuhota kaikki ennen kuin siitä on tullut vakavaa ja niin yhteistä, että lähteminen on vaikeampaa.
Mutta ei. Joku valaisee taskulampulla koko ajan sinne mustuuteen ja suurimman osan aikaa hymyilen kuin idiootti, milloin mistäkin syystä. Jos sitä sitten tällä kertaa pysyttelisi pinnalla rakkauden, niin romanttisen kuin toisenlaisenkin voimilla. Oli jopa tehty mielenkiintoinen tutkimus siitä, että rakkaan ihmisen kuvan katsominen lievittää kipua. Tuijottelen siis ikävissäni kaikkien rakkauksien kuvia. Hyvä olo valtaa kehon, kun puhelin alkaa soittaa Lay all your love on me tai I know you want me.
Ehkä se tässä ikävöidessä menee. Ehkä tällä kertaa en riko kaikkea, ehkä tällä kertaa kipu ja invalidisointi eivät vie elämänhalua. Minustahan se on kiinni.
(Kyllä vain, olen maaninen tähän aikaan aamusta auringon ja kahvin porottaessa)
21.2.2012 23:09 Olen alkanut taas kirjoittaa fiktiota. Aivan loistava juttu, sillä luulin luovuuteni kadonneen tuossa pari-kolme vuotta sitten. Mutta ei, ehkä voin siis vielä joskus palata kirjoittamaan musiikkiakin. Ehkä sekin taito vielä palaa.
Lisäksi kaivoin jääkaappimagneetit esiin ja olen ilostuttanut ja surustuttanut (tiedän, tuo ei ole sana) ihmisiä höperöillä runoilla, joissa käytetään kökköä kieltä, sillä tietyt sanat ja päätteet puuttuvat ja sanoja ei pysty pahemmin taivuttamaan. En välitä siitä juurikaan vaan annan palaa. Minulle on tärkeää, että saan purettua ajatuksiani näkyviksi ja kuuluviksi. Se vähentää painetta ja auttaa jäsentämään asioita kummallisen paljon. Jos antaisin kaiken jäädä piiloon, räjähtäisin jokin kaunis tai vähemmän kaunis päivä.
|
|
1 kommentti 
Facebook
MySpace
Delicious
Tilaa syöte
Sähköposti
Lisää palveluja...
City Facebookissa
Tilaa uutiskirje
Lähetä palautetta