Verkossa

Astrid Thorsin salamurha nettipelkureiden toimesta

"Huoralesbohomopedofiili!" Tässäpä varsin perinteinen tervehdys (esi)teinien keskuudessa, sekä Internetissä että oikeassa elämässä. Omassa nuoruudessani yhdyssanasta olisi ymmärretty vain yksi sana, ja riita olisi päättynyt siihen, kun senkka lentää nokasta ja riidan toinen osapuoli nilkuttaa itkien kotiin. Seuraavana päivänä istuttaisiin opettajainhuoneen kahvikäryssä ja paiskattaisiin tassua naama irveessä. Nykyään hysteeriset vanhemmat ja mesekiusatut lapset tekevät rikosilmoituksen. Netissä varmaan.

Mitä pienet edeltä, sitä suuret perästä. Vaikka nettikiusaamiseen keskittyviä lukuisia keskustelupalstoja ja sivuja silmäilemällä voisi luulla kiusaamisen olevan vain naperoiden juttu, on yhä useampi täysikasvuinenkin huomannut Internetin anonyymit mahdollisuudet. Julkkisten herjaus on jokaisen perusoikeus, julkkis on lainsuojaton ja vapaasti Internet-murhattavissa toilailujensa tai mielipiteidensä takia. Tuksu? "Tyhmä kännäävä läskihuora." Astrid Thors? "Huora joka pitää eliminoida." Tämä kommentti on varmasti aikuisen suusta. Eihän perusteini edes tietäisi, kuka Astrid Thors on.

Vaikka julkkujen haukkuminen on noussut kansallislajiksi, yhä useampi normaali kumpparinkuluttajakin joutuu kiusatuksi. Toisen elämän voi pilata hetkessä levittelemällä yksityisasioita. Ex-kumppanista otetut buduaarikuvat siirtyvät nettiin sekunneissa, eikä uteliaista katsojista ole pulaa. Eikä aina tarvitse edes tehdä mitään; pelkkä uhkaus maineen pilaamisesta riittää viemään uhrin yöunet. Aktiivisen keskustelupalstan viesteistä tehdään vähintään pari rikosilmoitusta kuussa.

Suurin osa nettikiusaajista lienee oikeassakin elämässä kauniisti sanottuna vaikeita persoonia. Sitten on niitä, jotka lirahtaa housuun pelkästä ajatuksestakin, että sanoisi joskus jotain päin naamaa. Kun nimimerkkinä on "anonyymi" ja koneella pyörii IP-osoitteen piilottava Tor, voi alkaa purkaa sydäntään. Eikä kukaan tiedä, kenen ajatuksia lukee. Kiusaaja ei näe, miten uhri reagoi. Se on helpotus ihmisille, joilla on mahdollisesti jonkinlaista empatiakykyä jäljellä. Niskaan putoileva paska kun ei valu ihmisestä pois kuten vesi sorsan sulista.

On tietenkin aivan liikaa vaadittu, että ihmiset jossain vaiheessa järkevöityisivät ja alkaisivat keskustella asioista kuten aikuisten pitäisi, eli näkemällä toisen ihmisen arvokkaana otuksena, ei huorana. Persoonallisuushäiriöisille tapauksille ei voi oikein suositella kuin pitkää ikää psykiatriakeskuksessa, mutta pari voitaisiin pelastaa. Monen väittelytaidot ovat luokkaa luokattomat, jolloin paras argumentti tiukassa tilanteessa on "haista paska idiootti". Voitaisiinko koulussa opiskella väittelyä? Sivistynyttä sellaista, ei sitä haistapaska-argumentointia, jota harjoitetaan välitunneilla.

Sitä odotellessa saamme lukea uutisista, kuinka julkkikset käyvät tekemässä rikosilmoituksia nettihaukkujistaan. Sen jälkeen onkin hyvä mennä keskustelupalstalle naureskelemaan, kuinka pihalla se "typerä julkkishuora" on. Pieni vinkki elämän katkeroittamille näppiksenhakkaajille: käykää pienellä kävelylenkillä rauhoittumassa. Jos senkin jälkeen iskee vastustamaton himo suoltaa tarpeetonta skeidaa, kannattaa tehdä epäitsekäs palvelus ihmiskunnalle ja repiä verkkojohto irti seinästä. Lupaan, ettei teitä tule ikävä.

---

Sosiaalisen median hylkiö kummittelee

Haluaisin esittää julkisen anteeksipyynnön teille kaikille noin kolmelle ihmiselle, jotka olette saattaneet pyytää minua ystäväksenne Facebookissa, mutta en ole koskaan vastannut siihen mitään. Kyseessä ei missään nimessä ole vähättelevä asenne heinäkuuta 1990 kohtaan, jolloin jaoimme yhteisen puhallettavan uima-altaan. Toki haluaisin hilpeämielisesti keskustella 19 vuotta sitten kadonneen kesäkaverini kanssa kumiankoista, ja kesäkaverini varmaan onkin pari iltaa pohtinut, miten voin olla niin arrogantti, etten hyväksy hänen ystäväpyyntöään. Totuus on se, etten ole Facebookissa, mutta kummitukseni on.

Ensimmäinen silminnäkijähavainto FB-kummituksestani tehtiin viime syksynä, ja kuulin siitä rankkasateen ruoskiessa Molly Malones'in terassia. Olin juuri - ateismistani huolimatta - keskustellut melko pitkään uskonnosta ja enkeleistä, joten ilmassa oli pientä salaperäisyyttä. Kuulemma ilmestyn välillä vanhan lukiokaverini ystävälistalle, kunnes katoan, varmaan kummittelemaan muille. Miksei Facebookin lautturi kuljettanut tunnustani virran yli, mitä kesken jäänyttä tehtävää yritän Facebookissa suorittaa tai pahaa tekoani sovittaa? "Kummitus kulkee elävien maailmassa, usein samoilla paikoilla kuin eläessään." Tästä voisi päätellä, että noin 60 vuoden päässä sosiaalisissa medioissa kummittelee muutkin kuin minä.

Olen tehnyt sosiaalista itsemurhaa parin vuoden ajan. Ensin pois IRC-Galleriasta, Facebookista ja kaikista pikkupalveluista. Karsin irc-kanavani pariin ja roudasin Akateemisesta asunnon täyteen paperista iltapuhdetta. Välillä kuulin kahviloissa, että joku on eronnut, synnyttänyt tai mennyt naimisiin. "Facebookista luin." Olen elellyt tyytyväisenä erakkona ja nautiskellut vanhanaikaisesta live-juoruilusta. Minä olen torilla juoruilemassa, mummoni varmaan Twitterissä jakamassa joustinneulevinkkejään. Innostun asioista, myös nettipalveluista, nopeasti, mutta innostus hiipuu ja päätyy siihen, että poistan tunnukseni vähin äänin.

Vaikken kulutakaan päiviäni lukemalla työkaverini FB-päivityksiä hänen suolen toiminnastaan, seuraan yhteisöpalveluita omaan introverttiin tapaani lukemalla niistä puuduttavan pitkiä keskusteluja ja uutisia. Hmm, ja joskus kirjaudun Facebookiin mieheni tunnuksella tarkistamaan, onko Kampin ghettokoppiimme suunnitteilla esim. parin päivän bileitä. Ehkäpä tämä on jonkinlainen parantumisprosessi erakkoudesta takaisin elävien (naama)kirjoihin. Vaikka aina puhutaan miten netti korvaa sosiaaliset kontaktit, omani sosiaalisista palveluista eroaminen on kutistanut minimiin. Ei enää kutsuja keikoille, ei juhliin. Missaan varmaan luokkakokouksenkin, jossa pidetään hiljainen hetki edesmenneen, Facebookissa kummittelevan luokkakaverin muistolle.

Hätkähdin löytäessäni Facebookista menehtyneen sukulaiseni. Etsin parikymmentä minuuttia ohjetta, mihin pitäisi ottaa yhteyttä tunnuksen sulkemiseksi. Lopputulos? Tunnusta ei suljeta, vaan siitä tehdään muistotunnus, johon tutut ja vähemmän tutut voivat käydä esittämässä suruvalittelunsa. Facebook ansaitsisi jonkin tunnustuksen vuosikymmenen surullisimmasta ja sairaimmasta Internet-ideasta. Onko ihme, että tuollainen saa kummittelemaan? Facebook - pidä yhteyttä elämäsi ihmisiin. Eläviin, kuolleisiin ja kummituksiin.

---

Jälleen uusi lottovoitto

Sekarotuinen web-osastomme istuskeli konalalaisessa ravintolassa kossuvissyjä siemaillen, kun geneerisen hissimusiikin keskeytti tuttu mies. "Hi, this is Jonathan from Spotify." Kotona eeppisen konseptialbumin (esim. CMX:n Talvikuningas) keskeyttävä Jonathan olisi yhtä toivottu vieras kuin yllätysvisiitille tunkeva kyselyikäinen lapsi, mutta ravintolan pöydässä Jonathan aiheutti spontaanin kossuvissyn purskahtelun paperipöytäliinalle.

Kun ensimmäisen kerran tutustuin Jonathaniin MuroBBS:stä löytämälläni Spotify-kutsulla, sormeni napautti nopeasti F3-nappia, joka parempien ihmisten käyttöjärjestelmässä mykistää äänet. Yllätyksekseni Jonathan osasi keskeyttää tarinansa taukoni ajaksi. Mitä kidutusta! Kyllä minulla pitäisi olla oikeus kuunnella musiikkia ilman bannereita, Jonathania ja Robertaa!

Suomessa maksetaankin enemmän tai vähemmän naama mutrussa kaikesta paitsi Internetin tarjonnasta. Sen pitäisi olla maksutonta, mainoksetonta, laadukasta - ja vielä todellistakin. Materiasta maksaminen on tuttua ja normaalia, Internetin palvelut ovat ilmeisesti materialisoituneet valkoisesta aukosta ihmisten iloksi. Kolme tuntia päivässä blogilleen uhrautuva muotibloggaaja on ahne paska, jonka joutaa poistaa omalta blogilistaltaan, jos blogin reunaan tulee pari Google-mainosta. Jonathanin viharyhmissä on varmasti yhtä paljon ihmisiä kuin Spotifyssä "just 9,99 per month" maksaneita käyttäjiä.

Toinen talouteni Mac-käyttäjä ei luovu Safari-selaimestaan, joten laiskuuttani joskus avaan hänen selaimensa ja tutustun mainosten evoluutioon. Maailma on todellakin erilainen adblockittomalla selaimella. Mainosten tarjoamat aistiärsykkeet riittäisivät pitämään pahasta ADHD:sta kärsivän lapsen pari päivää tyytyväisenä. Olen voittanut lotossa, animoitu banneri sykkii. Jossain kilkattaa kellot sekoittuen Jonathanin mielipuoliseen rauhallisuuteen. MacBook Pron tuulettimet huutavat kaiken flash-tuskan alla.

Hieman inhimillisyyttä! Kyllä ymmärrän, että ilman mainoksia Internet olisi autio okapallojen täyttämä paikka, mutta nykymenolla pidän adblockini. Mainostajatkin ovat heränneet siihen, että suuri osa käyttäjistä suodattaa mainokset pois ja viettää liian helppoa elämää. Saamme sörkkiä tyylitiedostoja ja jäämme paitsi kaikesta hämmentävästä, eli hakusanamainonnasta. Käytännön esimerkki: Iltapäivälehdessä oli kerran artikkeli, jossa kerrottiin risteilyllä tapahtuneesta raiskauksesta. Alla komeili laivafirman mainos, jossa luvattiin unohtumattomia elämyksiä merellä.

---

Tunnustus, ensimmäinen askel armahdukseen

Eräänä synkkänä ja myrskyisenä yönä yritin sytyttää saunan pesää vanhoilla lehdillä huonoin tuloksin. Lehtien lukeminen kun on huomattavasti niiden ruttaamista ja sytyttelyä mukavampaa puuhaa. Jonkun lehden lopussa oli palsta, jossa kansalaiset purkivat sydäntään kysyen samalla apua ongelmiinsa. Noinko tunnustaminen ja salaisuuksien kertominen tehtiin ennen Internetiä? Raapustettiin vessan seinään rakkaudentunnustus Irmalle? Juotiin halkopinoon jemmattu kossu ja huudettiin karukkokankaalla ulos salaisuudet ja pelot?

Marylandilaisilla postinkantajilla on varmasti mantereen sosiaalipornoin työ. He kantavat päivittäin yhteen postilaatikkoon postikortteja, julisteita, pahvimukeja ja valokuvia, joissa lukee jokin salaisuus, vika tai toive. Sunnuntaina oma sydänverestä vuodatettu tekele saattaa päätyä PostSecret-sivustolle.

Korttien joukossa on hymyilyttäviä pieniä pullonpyörityksessä kerrottavia salaisuuksia, kuten "Ajattelen kenkiä kirkossa" tai Starbucks-mukin kylkeen kirjoitettu "Annan ilkeille asiakkaille kofeiinitonta kahvia". Tunnustuksien lukeminen ei kuitenkaan ole pelkkää rentoa sunnuntaipuhdetta, vaan ahdistava matka niihin asioihin, jotka ovat olemassa, mutta joista vaietaan. Ja siinä ne ovat, kortilla, paperilla, omakätisesti kirjoitetut asiat, joiden takia on raivottu, hävetty ja yritetty itsemurhaa. "Äitini tukehdutti minua tyynyllä, jotta olisin hiljaa. En enää itke ääneen." Kuvassa kirjoittaja lapsena kukkahameessa, kasvot peitettynä, kommenttilaatikossa kolme kohtalotoveria.

Sivuston perustaja Frank Warren pitää postisalaisuuksia terapiana, sekä muille että itselleen. Warrenin mielestä salaisuuksien jakaminen on spiritualistinen kokemus, jotain mikä lähentää ihmisiä. Frank, sinulla on kaunis ajatus. Kun ei tiedä edes parhaan kaverinsa tai puolisonsa salaisuuksia, tulee yllättävän läheiseksi tuntemattoman kortin tekijän kanssa. PostSecret on kirjaimellisesti taideterapiaa, ryhmätaideterapiaa.

En tavoittanut PostSecretin ylläpitäjiä kysyäkseni heiltä, voisinko lainata jonkun salaisuuden kuvaa blogiini. Sen sijaan aion tehdä oman digitaalisen "taideteokseni", jonka salaisuus ei tietenkään ole se synkin. And I'm keepin' my secrets mine.

---