Verkossa

Muodin ja ilmaisten kynsilakkojen vuoksi

Erittäin epävarmasti toimivalta Blogilistaltani löytyy pari muotiblogia. En ole vielä osannut perustella itselleni, miksi luen niitä. En ole kiinnostunut tirkistelystä, en vaatekuvista tai suoristusraudan käyttövinkeistä. Tuskastun katsellessani superfood-kuvia, kun omalla lautasella on uppopaistettu kasa ranuja ja tölkki Lapparia. Eniten taidan kuluttaa aikaa kommenttien lukemiseen.

Arvostan muotibloggaajien hyväntekeväisyyttä. Kun vääntää tekstiä ja ottaa kuvia epämiellyttävissä asennoissa pari tuntia päivässä huulikiiltopalkalla, palkitaan teko vielä vittuilulla kommenttiboksissa. Jos edes koskaan saa sitä yhtä kommentoijaa. Blogeja tulee, menee ja etenkin hiipuu pois. On muodostunut pieni pyörivä piiri karismaattisia bloggaajia, jotka matkustelevat Pariisiin HM:n kustannuksella ja syövät kolme pressiaamiaista päivässä. Sitten on ne pienet amatööriblogit, jotka jäävät pariin julkkiskuvaan. Kun muotiblogeista puhutaan, puhutaan yleensä niistä, joissa on kuvia voisarvista ja myslistä.

Voi, ja onhan blogeista puhuttukin paljon. Hesarin NYT-liitteen kannessakin oli bloggaaja, samoin Maria!-ohjelmassa pari. Muutan pois Suomesta, jos vielä kerrankin kuulen "Mainostajat ovat hitaasti havahtumassa blogien kaupalliseen potentiaaliin" -henkisen lauseen (sanokaa se, haluan lämpimään!), joka suomennettuna kuuluu jotenkin näin: "Pari firmaa on alkanut lähettää halpoja kynsilakkoja bloggaajille, joita seuraa melkein 2000 himoshoppaajateiniä päivittäin".

Kun mainostaja on saanut kynsilakat lähetettyä ja bloggaaja sudittua ne kynsiinsä, alkaa anonyymien ininä blogin kaupallistumisesta. Että mähän en mitään mainoksia ala lukea, tää oli tässä ja sait yhden tilaajan Blogilistalle vähemmän. Sossupummeilu on pahasta, mutta niin on kyllä palkan saaminen duunistakin! Sama ininä syntyy, mikäli bloggaaja viettää viikonlopun mökillä pitäen radiohiljaisuutta. Anonyymin kommentoijan mielestä on täysin hyväksyttävää vaatia päivittäin laadukasta sisältöä, josta bloggaajalle ei saa maksaa yhtään. Mukavan kriittiset kommentit käyvät kannusteesta. Jos blogi on suosittu, tulee siitä oletusarvoisesti lukijoille tarkoitettua viihdettä - ja kirjoittajasta alipalkattu asiakaspalvelija.

Jokunen viikko sitten Indiedays (mikä Indiedays... Riippumattomat päivät? Itsenäiset päivät? TÄH?) otti siipiensä suojaan ison joukon suomalaisia suosittuja bloggaajia. Blogeja on aina verhonnut tietty salaperäisyys raha-asioitten suhteen, eikä kukaan taida tietää, miten paljon fyffeä neidit keräävät Indiedaysiltä. Kauhukuvissani heille annetaan pari kuivashampoota ja sushi-illallista kuussa. Minä toivon suomalaisille muotibloggaajille hirveästi rahaa, hyviä sponssireissuja ja äärimmäisiä hermoja. Muotibloggarin työ kun joskus tuntuu olevan siellä puhelinmyyjän alapuolella epämieluisten ammattien listalla.

---

Niin hyvää puumaa

Mitä sana "puuma" tuo mieleesi? Teinille tennarit, normaalille ihmiselle eläimen ja Omppukäyttäjille käyttiksen 2000-luvun alusta. Iltapäivälehtiä seuraavat ja muut perverssit eivät voi välttyä verkkokalvoilleen piirtyvästä mielikuvasta, jossa "tyttöjen" kanssa ulos lähtenyt viisikymppinen haaska saalistaa nuoria miehiä. Joku rohkea toimittaja oli jopa uskaltautunut puumanaisten saalistusmaille Vantaalle, josta raportoi miten kiinteää lihaa oli tarjolla. Jää enää kysymys, miksi mennä Vantaalle, kun netistäkin löytyy niin hyvää puumaa.

Jokin aika sitten televisio tunki ulos dokkarin brittiläisistä puumanaisista, jotka esittelivät saaliitaan. Ei siis mikään ihme, että ensimmäinen (?) puumadeittisivusto tulee Briteistä. Yes! Mrs Robinson mainostaa olevansa moderni deittipalvelu, jossa ikä ja muut pikkuseikat eivät merkitse. Etusivulla stay up -sukan verhoaman säären takana hymyilee peruskomea kuvapankkimies, joka ei hampaista päätellen ole britti. Näyttää muuten yllättävän rivolta, kun etusivun pikkukuvissa hymyilee vierekkäin 18-vuotias babyface-nuorukainen ja kolmoisleukainen Gemma.

Atrian puumamainoksesta nousi kohu, melkein yhtä suuri kuin Esko Kiesin, suurisuisen Audi-miehen, puheista. Puserran pienen hymyn ajatellessani, millaisen vastaanoton saisi deittipalvelu, jossa olisi audimiehiä tarjoamassa laatuseuraa parikymppisille pissiksille, siis suomalaisille! Yes! Mr Sugardaddy! Teinit lukittaisiin kellareihin odottelemaan 30-vuotispäivää. Joskus kai paheksuttiin, kun pieni thaivaimo tallusti suomalaisen mahamonsterin rinnalla. Nyt nettivaimo alkaa olla samalla viivalla kuin tuontimersu; vähän nuorempi ja vähän kurvikkaampi kuin muilla reiskoilla, mutta normaalia ja nähty.

No, Thaimaan lämmöstä brittiläiseen tihkusateeseen. Mietin näppiksen ääressä roikkuessani, tekisinkö profiilin puumana vai pentuna. Oletan olevani uskottavampi nuorena miehenä, joten varastan geneerisen identiteetin ja luon profiilin. Hiljaiselta näyttää, kunnes lontoolainen Macy, 46, tarttuu haaviin. Täti etsii vakavaa suhdetta 25-35-vuotiaan kanssa. Vastaan etsiväni vain lämmikettä Lontoon koleisiin ilmoihin, johon Macy hymiön kanssa vastaa olevansa ehkä kiinnostunut ja pyytää lähettämään rohkean kuvan. Alan epäillä Macyn olevan homo ja nimeltään Mark. Vai ovatko puumat näin puutteessa?

Yllättävän paljon tositarkoituksella liikkeellä olevaa riippunutta lihaa. Vanha totuus seksin perässä olevista miehistä ja suhdetta kaavailevista naisista näyttää pitävän paikkansa. Gemma (ei kolmoisleukaa) hakee "mitä tahansa, myös seikkailua". Alter egoni avaa keskustelun. Kysyn Gemmalta, onko hän koskaan ollut nuoremman kanssa. Kyllä on, ja siksi tänne rekisteröityikin. Gemma on profiilissaan jostain syystä ilmoittanut, että hänellä on pari lasta, joista toinen on parikymppinen tyttö. Kysäisen, mitä äiskä tykkäisi, jos prinsessa deittailisi vanhoja miehiä. "Ottaisin varmaan yhteyttä palkkamurhaajaan!"

Ymmärrän jotenkin Gemman kaksinaismoralismin. Nuori nainen, joka seurustelee vanhan miehen kanssa, on tietenkin uhri, jolla ei ole omaa tahtoa. Ja se äijä on näin kansankielisesti kehdonryöstäjä ja irstas sika. Vanha nainen on seksikäs puuma, ja eihän mies nyt voi olla uhri, oli teini tai ei. Että onnellista tasa-arvon aikaa kaikille tasapuolisesti vain.

---

Pelkoa ja vainoharhaisuutta Internetissä

Suomen Helsingin keskustassa on kaunis vaaleanpunainen talo, jonka herra Emil Svensson piirsi 1900-luvun alkupuolella. Hillitty perinnemaali on houkutellut spray-pullovandaalit sotkemaan maalin tageillaan kerta toisensa jälkeen. Talo pestiin ja maalattiin. Joku sutaisi mustan oksennuksen seinään. Talo pestiin taas (myös se hieno kala), ja seiniin ilmestyi muutama valvontakamera.

Kuljen päivittäin pari kertaa kameroiden ohi. Talo on pysynyt pinkkinä. Rinnettä alas kulkeva toverini ei suhtautunut kameroihin samalla positiivisuudella kuin itse tein. Isoveli valvoo! Yksityisyys menee! Pedofiilit katselevat läheiseen päiväkotiin matkaavia! Ok, hän ei sanonut noin, mutta joku kieroutunut kukkahattutäti Hesarin keskusteluissa on. Itse saattaisin olla jopa hieman mairiteltu, jos kameran toisessa päässä päivystävää kiinnostaisi katsoa liukasteluani Alepan kassit kädessäni.

Nettiaktiivit/aktivistit pelkäävät monia asioita (PirateBayn maksullisuus, Jyrki Kasvin nahkatakinkäännöt), mutta suurin peloista on tiedustelutoiminta. Rapakon (sekä sen pienen että suuren) takana ollaan kuulemma suunnattoman kiinnostuneita sähköposteistamme ja muista modernin kommunikaation hedelmistä. Kauhutarinoita kiertää, kuinka CIA on muokannut viestejä tai estänyt niiden pääsyn vastaanottajalle kokonaan. Mitä oli yhdessäkin viestissä? Ystävänpäivätervehdys, jossa ei puhuttu mitään pommeista eikä rakennusten räjäyttelyistä (syttyikö Virginiassa punainen valo?). Elämme vaarallisia aikoja. Tai ehkä vain vainoharhaisia.

Viekkaita tiedusteijoita vastaan on taisteltu erilaisin asein. En ole koskaan tuntenut itseäni niin tärkeäksi kuin lähettäessäni "Moi mitä kuuluu, lähe joskus bisselle?" -henkisen viestin PGP-salauksella. Maanalaisissa bunkkereissa on koettu tukalia hetkiä viestini parissa. Terroristit varmasti kommunikoivat muuten kuin lähettelemällä selkokielistä sähköpostia, joten suurimmalle osalle salaaminen on IN YOUR FACE, BIG BROTHER -periaate. Ymmärrän periaatteen ja kaipuun yksityisyyteen. Olen vain aivopesty ekshibitionismiin ja ajatukseen, ettei rehellisellä miehellä ole mitään pelättävää.

Aivan oma ilmiönsä on Facebook-panikointi. Normaali Facebook-päivittelijä tuskin tietää mitään PGP:stä tai tietoturvasta ylipäätään, joten tiedottomuus lisää tuskaista panikointia. Nyrkki suussa pelkäävän sunnuntaiselaajan painajaisissa FB-tilin tiedot on myyty CIA:lle, WalMartille ja varmaan naapurillekin pientä lahjusta vastaan. Sanomalehti Keskisuomalainenkin pelottelee murtovarkailla, jotka löytävät profiilista osoitteen ja tiedon pitkästä kesälomasta. Tyhjää kämppää ihaillessaan voi pohtia, oliko 5000. FB-ystävä vakuutuksen omavastuun arvoinen. Käyttäjät tuskin ymmärtävät, että tapaukset ovat erittäin harvinaisia; suurimman riskin keittävät kasaan käyttäjät itse. Sekin on yleensä "vain" riski kasvojen menetyksestä, ikuisesta häpeästä ja avioerosta kännikuvien ja viinalla kyllästettyjen avautumisten takia.

Mitä tässä sanoisi. Hengittäkää syvään ja käyttäkää maalaisjärkeä. Yksityisyydestään paskahalvauksia saavat ovat melkein yhtä naurettavia kuin luottokorttinumeroaan pitkin nettiä kylvävät riemuidiootit. Älkää tehkö mitään, mitä ette tekisi siinä paljon vouhotetussa oikeassa elämässä. Sielläkin on vaaroja, eikä netissä voi edes tehdä mitään, mitä oikeassa elämässä ei voisi. Kaupunkien keskustoja valvoo lukuisat valvontakamerat - ja lukuisat vartijat ja poliisit. Se kylmä linssi vain vaikuttaa niin uhkaavalta ja suurta ymmärtämättömyyttä aiheuttavalta, vaikka ihminen senkin takana lymyää.

---

Nettitelkku, kaatuva selain ja puolukkapiirakka

Vähän ennen joulua eetteriin kiipi uutinen, jossa kerrottiin TV Kaistan joutuneen ongelmiin lain kouran kanssa. Mediayhtiöt ja tekijänoikeusjärjestöt olivat tehneet tästä mainiosta verkkopalvelusta tutkintapyynnön. TV Kaista on kuin jatkuvasti tallentava digiboksi, ja tallennetut ohjelmat voi katsoa selaimellaan. Erään kamppilaisen ghettokopin etkoihin kuului syksyn aikana olennaisena osana Playstation 3:n selaimella striimattu Totuuden hetki. Ohjelma on loppunut, ja oikeusvaltio varmaan sulkee TV Kaistankin kohta.

Käyttäisin mielelläni kanavien omia nettitelkkuja, mikäli niissä ei ilmenisi ns. pieniä puutteita. Tekijänoikeuksellisista syistä (?) iso osa ohjelmista, etenkin laadukkaista ulkomaisista sarjoista, puuttuu täysin. Tarjolla on kattava valikoima Päivän ruokavinkkejä ja mitäänsanomattomia puolituntisia täyteohjelmia. Jos sattuisikin olemaan puolukkapiirakkaa himoava kotiäiti, on esteenä enää tekniikka.

Totuuden hetkeä lähettäneen Maikkarin Katsomo on surkeudessaan huvittavaa katsottavaa. Katsomo ei lupaa minkäänlaista tukea OS X:lle ja Linuxille, mutta käskee kokeilemaan muutaman plugarin lataamista. Tehtyäni ohjeen mukaan, mitään ei tapahtu (paitsi selain kaatuu kerran). Googlaan lupaavalta kuulostavan vinkin: ensin pitää klikata ohjelman ruutua, sitten painaa nuolinäppäintä ja lopuksi enteriä. Sehän toimii! Miten yksinkertaistettua näin 2010-luvulla. Kelaamisen tai pausen mahdollisuudesta on turha haaveilla, joten läppäri on raahattava vessaan, ellei halua jättää ohjelman kliimaksia väliin.

Yle Areenassa ja Nelosen Ruutu.fi:ssä on yritystä. Molemmat toimivat nätisti jopa museo-Applellani, ja nykyajan hienoudet (kelaaminen, tauko) toimivat ilman suurta jännitystä siitä, aiheuttaako kelausyritys selaimen kaatumisen vai mustan aukon. Optimistina yritän löytää wanhoja suosikkiohjelmia netistä. Ylen Elävästä arkistosta löytyy, Ruutu ei retroile. Voi jos saisi Katsomoon kaikki Salkkari-jaksot. Vessatauoista viis.

Ghettokopin toinen asukas sanoi, että maksaisi mielellään TV-maksun (hyvähän se on nyt uhota, kun kohta on pakko maksaa), jos kanavat tarjoaisivat ohjelmansa nätteinä torrentteina maksutta. Taloudessamme on myös huokailtu Hulun, yhdysvaltalaisen mainosrahoitteisen tv-sarjoja ja leffoja tarjoavan palvelun perään. Pienellä kikkailulla sunnuntaiselaajakin saa väsättyä VPN-yhteyden, joka hyvässä tapauksessa jaksaa striimata viihdettä Atlantin yli.

Haluaisin olla taas sellainen parempi ihminen, joka ei omista telkkua - ja unohtaa mainita, että kyllähän sitä tulee katsottua kaikkea tuubaa nettitelkuista. Suomalaisen laatudraaman (mm. Salkkarit) ystävänä ja TV Kaistan kohtaloa odotellessa ei kuitenkaan ole paljoa tehtävissä. Irti potkaistu antennijohto on aina sorkittava takaisin seinään.

---