Verkossa

Stalkkerini mun

Kolmen vuoden sinkkuputken jälkeen Olivia lisää deittipalveluun ilmoituksensa ja huonolaatuisen kuvansa. Olivian kaverit kilistävät lasejaan hänen rohkeudelleen. Deitti-ilmoituksessa Olivia on kuvaillut itseään ihan tavalliseksi ulkoilusta pitäväksi 22-vuotiaaksi liiketalouden opiskelijaksi, joka hakee samanhenkistä opiskelijanuorukaista. Hän pyytää lähettämään kuvan, ja kasvottomia kuvia hän heti saakin, samoin pyyntöjä hotellihuoneisiin ja lomamatkoille.

Olivia on jo menossa poistamaan ilmoituksensa, miten helvetin typerä idea sen kirjoittaminen olikaan, kun huomaa pari tuntia sitten tulleen vastauksen. Ensimmäisenä kuva, jossa parikymppinen mies levittelee käsiään Golden Gate -sillalla. Mies näyttää jenkiltä, mutta kirjoittaa virheetöntä suomea. Mies on Tapio ("ja olen vasta 24, voitko kuvitella miten ilkeitä vanhempani olivat!"), samassa kaupungissa Olivian kanssa asuva historian opiskelija. Olivia nautiskelee Tapion vastauksesta, saamistaan kehuista ja etenkin miehen ulkonäöstä. Tapio ei jaksa kirjoittaa meilejä, toivoo heidän tapaavan pian. Olivia ei tiedä miten suhtautuisi nopeaan etenemiseen, mutta Tapion käskystä ehdottaa tapaamista keskustan kahvilaan seuraavaksi viikonlopuksi.

Talvinen ilta on jo hämärä, ja Olivia seisoo Strindbergin ovella katsoen ohikulkijoita tarkkaan samalla häveten kyttäystään. Kolmen minuutin päästä selän takana vihdoin seisoo mies, joka näyttää paljon vanhemmalta kuin 24-vuotiaalta. Hampaatkin ovat keltaiset, toppatakki kiristyy mahan päälle. Hetken Olivia miettii kertovansa väärän nimen ja häipyvänsä, mutta hän on aivan liian kiltti - ja ehkä hieman kiinnostunut, ei miehestä, mutta tämän huijauksesta.

Kahvilla Olivia käyttäytyy tahallaan törkeästi, ei avaa keskustelua ja tuijottaa katon maalauksia. Mies kehtaa avata suunsa, pahoittelee feikkikuvaansa. Kun eihän kukaan hänen kanssaan lähtisi treffeille, jos oman kuvansa olisi laittanut. Olivia keksii ennen ensimmäistäkään hörppyä kahvistaan hätävalheen ja lähtee kotiin kesken miehen selittelyjen. Mikä friikki. Onneksi en antanut puhelinnumeroa.

Illalla mailiin on tullut irvokas viesti. "Helvetin ullanlinnalainen lutka", Tapio kirjoittaa. Mistä mies tietää hänen osoitteensa? Olivia ei kertonut edes sukunimeään. Hän miettii, mitä Tapio tietää ja tekee nimestään ja opiskelemastaan alasta Google-haun. Voi perse, hänen melko harvinainen sukunimensä paistattelee heti toisena osumalistassa. Numero ja osoite löytyy numeropalvelusta. Olivia ei osaa päättää, onko mies vaarallinen vai ei. Näytti lähinnä yksinäiseltä ja säälittävältä ressukalta, turha ilmoittaa poliisille.

Viikko kuluu normaaleissa tunnelmissa, ja etkoilla nauretaan Tapiolle. Jatkojenkin jo mentyä puhelin piippaa. "Terveisiä Pietarinkadulta. Olet varmaan kotona, kun sinulla on vielä valot. Mitä ajattelet näin myöhään?"

...to be continued

Tämä tarina on tosi, mutta ei minulle.

---

Rehelliset silikonitissit

"Äääää mistä mä kirjoitan", kiroilin pari tuntia sitten ja päätäni seinään. Kaisa Rastimon hankalasti ymmärrettävästä avautumisesta koskien nörttejä, piratismia ja thai-tyttöjä? "Kirjoita vaikka silikonitisseistä, krooh", ystävällinen ehdotus kuului. Ehdotus hämmensi enemmän kuin Rastimon bloggaus. Vähänpä tiesin, että hetken päästä alkaisin sattuman kautta kirjoittaa kumitisseistä.

Lauantai-aamuna näin Johanna Tukiaiseen asennetut melonit. Eilen luin Cityn keskustelupalstalta valitusta siitä, miksi ihmisillä on niin negatiivinen suhtautuminen kumitisseihin. Viikon vakuuttavimman kokemuksen kuitenkin tarjosi ruotsalaisen nudehuulineidin blogi, jossa oli 18 kuvaa siteisiin teipatuista maitorauhasista. En aio ilahduttaa linkillä, jätän löytämisen riemun teille. Pakkoruotsista on sen verran aikaa, etten sisäistänyt neidin kirjoituksista paljoakaan. Onneksi graafinen sisältö riitti. Vaikka valkoisiin liinoihin käärityt utareet näyttivät zombileffan lavastukselta, jollain sairaalla tavalla ihailin blogitarta. En missään nimessä räjähtämisvaarassa olevien kellukkeiden vuoksi, vaan tuon välinpitämättömyyden. Kun nelikymppinen julkkis väittää lehdessä naama kivettyneenä olevansa täysin Botox-vapaa, melkein-julkkikset esittelevät netissä kumitissejään ja ankkahuuliaan. Ihailtavaa rehellisyyttä.

Ihmisistä on tullut jopa irvokkaan rohkeita netin myötä. Nettikirjoitteluun ja -kuviin pätee sama sääntö kuin reippaaseen känniin - kummassakin tapauksessa tulee luultavasti kerrottua tai vilauteltua liikaa. Hyvässä tapauksessa känni-ilta tosin päättyy kollektiiviseen dementiaan, eikä todistusaineistoakaan löydy tuopeissa uineista kännyköistä. Voin suoraan myöntää, että häpeäisin, jos joutuisin huutamaan Tuomiokirkon tornista kaikki kirjoittamani foorumiviestit (häpeäisin kyllä huutaa sieltä yhtään mitään, mutta). Kirjoittelen netissä omalla nimelläni, joita Suomessa on aika tasan yksi, huolettomasti nimimerkkien merelle, en kenellekään. Samoja asioita en koskaan kertoisi katsoen yksilöä silmiin, en ainakaan ilman jerrykannullista calimochoa.

Missä menee hyvän ja huonon rehellisyyden raja netissä? Kiinnostuneena googletin, mitä suomalaiset ajattelevat zombitissistä. Pinkkejä Hello Kittyjä pursuavassa blogissa väitetään parin teinin tehneen itsemurhan zombin takia. Hän oli sanonut, että reisien välissä pitää olla väli, muuten on lihava, ja lihavat ovat ällöjä. Päätin olla uskomatta absurdeja itsarihuhuja, mutta hyvän rehellisyyden raja taisi olla ylitetty.

---

Girls need modems!

Konttorillamme on suuri ongelma, Seiska-lehden katoilu. Jutan shokkikroppakuvat jäivät näkemättä, ja oli pakko tarttua Mikropilttiin. Tällä kertaa lehti tarjosikin hämmentävämpää sisältöä kuin Seiska; uutisen siitä, mitä elektronista vempainryhmiä miehet ja naiset pitävät mielenkiintoisimpina. Miesten valitsema "it-tuotteet" ei yllättänyt, mutta naisten valinta sai epäilemään painovirhettä. Naiset nimittäin diggaavat kodinkoneita. KODINKONEITA. Kenen mielestä tiskikone on mielenkiintoinen? Ok, on se vähän, haluaisin panna kameran sen sisälle ja katsoa mukien vaahtokylpyä. Olenko pudonnut kodinkoneiden kehityksen kelkasta, pystyykö mikroaaltouunilla myös irkkaamaan?

Kodinkone-vastaus hämmentää etenkin siksi, että naiset ovat jo kauan sitten nousseet merestä maalle - vaihtaneet silitysraudan hiireen. Ei-edes-kovin-kauan-aikaa-sitten irkkikanavalle (no, voiko sillä uunilla irkata?) eksynyt xx-kromosomien kantaja oli eksoottinen harvinaisuus, ja kanavan iltapuhteisiin kuului pohtia, onkohan se oikeasti nainen. Kuulostaa niin absurdilta. Vähän kuin sekin, että muistan miespuolisen työkaverini Demistä, jossa taisimme molemmat olla aktiivisia pikkutyttöjä vuosituhannen vaihteessa.

Vaikka jo vuonna 1999 Internetin sukupuolijakauma oli 49-51, on netissä edelleen homogeenisiä nais- ja miesosastoja. Virtuaaliheppatalleilla tuskin on yhtään miestä (toivottavasti ei ainakaan, mutta tuskin poikiakaan), Magic the Gathering -korttipeliin taas kuulemma odotellaan ensimmäistä naisnettipelaajaa. Luonnollisimmalta tuntuu suunta, jossa tytöt siirtyvät korttipeleihin. Tytön on jopa suotavaa pelata miehekkäitä pelejä, mutta herkässä iässä oleva virtuaaliheppoja hoitava poika olisi pian koulukiusattu ja tulevaisuudessa hyvin traumatisoitunut mies. Oma ilmiönsä on sukupuolenmuutoksen netissä läpikäyvät ihmiset (tyttö esiintyy poikana perinteisessä tyttöroolissa, heppapoikana tai Tokio Hotel -fanina) ja Urban Dictionaryn hyvin määrittelemät huomiohuorat, jotka lähettelevät miesvoittoiselle skeittifoorumille tissikuviaan. Olen varmasti pahemman luokan sovinisti, kun en keksi esimerkkiä miespuoliselle huomiohuoralle, enkä laske demittävää työkaveriani moiseksi.

Joissain (yleisesti hyväksytyissäkin) asioissa naiset ovat kirineet miesten ohi. Viikko sitten uutisoitiin naisten olevan innokkaampia sosiaalisen median käyttäjiä kuin miehet. Melkein kolmannes hameväestä käy päivittäin Facebookissa päivittämässä statustaan. Luulen Twitterin olevan miehekkäämpi palvelu, vaikka Paris Hiltonin kaltaiset aivopiereskelijät keräävätkin palveluun paljon naisia. Kysäisin mieheltäni, mitä hän twittaili eilen. "Django mummumjotainmum." Django on joku kehitysympäristö www-sovelluksille. "Et mitään henkilökohtaista koskaan?" "E." Yllätys. Odotan näkeväni pingviinin Mannerheimintiellä ennen kuin miehen kertovan Facebookissa mitä on syönyt.

Joku firma väitti tunnistavansa mies- ja naissurffaajat toisistaan hiiren liikkeiden perusteella. Jäi epäselväksi, miten firma tietoa hyödyntäisi, saisiko naisellisesti hiirtään hivelevä mies ruudulleen karvanpoistovoidemainoksia tai muuttuisiko tylsä nuolikursori pinkiksi sydämeksi. Tein pienen kenttätutkimuksen naisten ja miesten hiirellisistä eroavaisuuksista. Tarkkailun kohteeksi joutunut nainen maalaili lukemaansa tekstiä aggressiivisesti ja juoksutti hiirtä pitkin ruutua. Miehen selailu oli huomattavasti rauhallisempaa - hiiren käyttö on väkisinkin hillitympää, kun toinen käsi oli varattu nenänkaivamiseen ja toinen tungettu syvälle pähkinäpussiin. Kyllä meissä on eroja.

Otsikon lausahdus on törkeästi lainattu Jude Milhonilta, naispuoliselta hakkerilta 1960-luvun hippivuosilta. St. Jude kuoli syöpään 2003, ja jäin miettimään, oliko hän kuolinvuoteellaan tyytyväinen. Ainakin meillä on nykyään modeemit ja paljon tyhjäpäistä Facebook-paskaa.

---

Kuolemaa silmästä silmään

Ah, siunattu talviloma on täällä taas. Sen kunniaksi Pizza Hutin notkuvien lounaspöytien ääressä aloimme muistella klassikoiksi päätyneitä shokkikuvia (ääh, miten typerä, mutta kuitenkin kuvaava sana). Ikävä kyllä naapuripöydissä ei ymmärretty suomea, joten emme päässeet pilaamaan muiden ruokahalua. Mauttomassa kokouksessamme kruunasimme goatsen shokkikuvien kuninkaaksi. Viattomille lapsukaisille tiedoksi, että kyseessä on erittäin joustava alaston herrasmies, joka on ilostuttanut huolettomia netinkäyttäjiä vuosikymmenen. Toinen seuralaiseni ilmoitti naureskelleensa kuville, joissa näkyy goatsetuksen uhrien ilmeet. Epäilin heti kuvia feikeiksi. Oma kulmakarvani nousi kolme milliä goatseen ensimmäisen kerran irkissä törmätessäni. Miten yksi elastinen mies voisi hetkauttaa ihmistä, joka on nähnyt lukuisia kertoja päättömiä ruumiita, päitä ilman ruumista ja avaruuspukuisia kääpiöitä?

Tuntuu liian perinteiseltä ja kuluneelta sanoa, miten turtuneeksi tulee nähtyään liian monta videota irtisahatuista päistä ja mitä omituisimmilla tavoilla kuolleista ihmisistä. Kokeeksi avaan männävuosien suositun sivuston, joka näyttää olevan vielä elossa ja kuin suoraan 1990-luvulta. Ensimmäisen linkin takaa löytyy amputoitu käsi, hmm, afrikkalainen joukkomurha, sahattu nainen, joka näyttää photarin läpi kulkeneelta. Yritän puristaa jonkinlaisen reaktion itsestäni. Olen sentään ihminen, joka itkee nähdessään yksinäisen joutsenen.

Kyökkipsykologin taitoni eivät riitä analysoimaan, miksei mikään enää tunnu miltään. Pala alkaa painaa kurkussa vasta kun kuvittelee ns. omalle kohdalleen. Eniten järkyttää kuitenkin "totuuden dokumentoimiseen" erikoistuneen foorumin kommentit. En ensinnäkään ymmärrä, miksi pitää julkaista kuva hirttäytyneestä miehestä. Suurempi mysteeri on, miten joku jaksaa naputella naureskelevia hymiöitä kuvan perään. Huumori kuulemma helpottaa vaikeiden asioiden käsittelyä. Tapansa kullakin. Itse katson kuolleita silmästä silmään kuin taidetta, jota ei oikein voi ymmärtää; etäältä ja pää tyhjänä.

P.S. Mikä on ensimmäinen Googlen hakutulos, kun etsii "shokkikuvia"? "Miss Suomi Essi Pöysti SHOKKIKUVAT TEINIVUOSILTA!"
P.P.S. Kirjoittelin jokunen viikko sitten ChatRoulettesta. Senkin käyttäjät ovat keksineet palvelun potentiaalin ja alkaneet shokeerata juttukumppaneitaan netistä kopioiduilla videoilla, joissa hukutaan kylpyammeeseen tai hirttäydytään kameran edessä. Snuff-leffoja sai ennen metsästää tiskien alta koko elämänsä, nykyään sitä tungetaan vasten tahtoakin suoraan ruudulle.

---