Verkossa

Se uusi Facebook

Kesällä voi haaveilla lomaromanssista, pitkistä matkoista ja äkkirikastumisesta; kauan kadoksissa olleista sedistä, roskiksesta löytyneestä lottokupongista tai uuden Facebookin perustamisesta. Siinä missä vuoden 2015 kesämorsian on jo tehnyt päässään yksityiskohtaisen kuvitelman häistään päässään, voi äkkirikastumisesta haaveileva olla jo valitsemassa sivustolleen fonttia, kun Google ostaa suunnitellun sivuston - joltain toiselta, koska itse on maannut laiturilla tekemättä mitään.

Omiin päiväuniini kuuluu lähinnä unelmointi sosiaalisesta nettipalvelusta, jota voisin sietää. Eilen kaupan rullaportaissa City.fi:n duunari Tomi kertoi, että olisin tiennyt eräistä synttäreistä jo kauan sitten, mikäli olisin Facebookissa. Tässä vaiheessa edellä rullannut parikymppinen poika kääntyi naamallaan niin hämmentynyt ilme, että tallensin sen heti päänsisäiseen albumiini. "En oo enkä liity", lisäsin vielä vettä myllyyn tuntemattoman kauhuksi.

Olen kertonutkin FB-ärsytyksestäni. En vain ole tosissani yrittänyt etsiä sille korvaajaa, jotain mikä täyttäisi piilevän himoni ihmisten kanssa kontaktointiin. Kesällä olen erakoitunut jopa yhdeksän päivän epäsosiaalisiin putkiin. Eräs päivä tutkin "Facebookin haastajia" (termi on erittäin käytetty parissakin lehdessä), mutten tehnyt tunnusta mihinkään. Kaikista uskottavimmalta tuntuu Diaspora*, joka aikoo olla jonkinlainen turvallinen ja käyttäjää kunnioittava Fac... sosiaalisen median palvelu blogeineen, kuvineen kaikkine hässäköineen. Diasporassa (diplomi-insinöörispora?) viestitkin lähtevät tehokkaasti salattuina - koko palvelu on FB käännettynä ympäri. Alan olla kiinnostunut. Aloin jo kuvitella itseni lisäämässä kesäkuvia jutellen säästä perustajien kanssa. Ja se kaikki tieto on minun, buahaha, all mine, eikä minkään miljardifirman omaisuutta yhdysvaltalaisessa konesalissa.

Myös Google ilmoitti tökkäävänsä lusikkansa sosiaaliseen soppaan; huhut Google Me -nimisestä palvelusta kiertävät. Kukaan ei kuitenkaan osaa arvailla, mitä netin kunkut sunnittelevat höpsössä toimistossaan liukumäen alla. Google Buzz, Gmailissa toimiva yhteisöllinen palvelu, jäi monelta noteeraamatta. Huhun mukaan Google tietää tämän, ja nyt suunnitteilla on ihka oikea sivusto, joka varmasti hyötyy Googlen olemassa olevista palveluista: valokuvista, blogeista, kartoista...

Ihmiset valuvat nauhana yhteisöpalvelusta toiseen. IRC-Galleria lakkasi ilmoittamasta etusivullaan, kuinka monta käyttäjää heillä on. Luku näyttäisi liian masentavalta huippuvuosiin verrattuna. Väki mateli Facebookiin. Pari pisaraa lentää pois, mutta FB yrittää silti rikkoa miljardin käyttäjän rajan. Onneksi Facebook on aivan itse suunnannut sen haulikon jalkoihinsa ja ampunut. Vielä pari vuotoa yksityisyydessä, ja viimeinenkin mahdollisimman vähän aivotoimintaansa hyödyntävä tapaus katoaa kohti parempia palveluita. Uhmani jatkoksi lupaan liittyä pitkästä aikaa sosiaalisen median palveluun ja valitsen Diasporan seksikkäiden perustajiensa vuoksi. Viva la revolution!


Diasporan Maxwell Salzberg, Daniel Grippi, Raphael Sofaer ja Ilya Zhitomirskiy, kolme "tietoteekkaria" ja yksi matemaatikko. Mutta kuka on matemaatikko?

---

Juna kulkee junaillen

"Ja juna kulkee vaan, kulkee, on sillä suunta tuonne pohjoiseen", lauloin pohjoiseen matkalla olevassa junassa, joka pysähtyi jonkun hienon miehen pyromanian takia Tikkurilan kohdalle. Matkakumppanin hymy alkoi karista siinä vaiheessa, kun kysyin kolmannen kerran, olinko muistanut kertoa Kari Tapion olevan Suonenjoelta. Olin muistanut kertoa, samoin sen, että asuin siellä joskus. "On elämä kuin juna vaan... se aina jatkaa kulkuAAAAAAN!", lauloin ulkomuistista. "No eihän tää juna kulje mihinkään! Nyt nokka umpeen", kaveri alkoi äksyillä tökkien yhä kiivaammalla tahdilla iPhonensa ruutua. Tikkurilan kohdalla ei jostain syystä kuulunut 3G. Äksyilyn syy alkoi selvitä.

VR on lupaillut tietoliikenneyhteyksiä juniin kauan. Visa Electronin piti alkaa toimia jo. Sanon vain, että onneksi on pankkikortti. Sen voi jopa nostalgisesti höylätä miinukselle junan ravintolavaunussa. Eräällä kerralla jokaisen IC-junan penkin päälle ilmestyneet töpselit lupasivat hyvää - jospa pian läppäriään voisi käyttää muuhunkin kuin kauhuleffojen katsomiseen julkisella paikalla. Komediaa tarjosi se fakta, että osa Pendolinoista on vuosimallia 2002. Eikä niissä siis ole wlania. Häh.

Iloisia uutisia kuuluikin puolisen vuotta sitten; VR ottaa ja otti wlanin koekäyttöön Pendolinon bisnesluokassa. Ensi kuun alussa myös kakkosluokan matkustajat pääsevät käsiksi wlan-herkkuun. Vuosi sitten istuin Helsingin sisäisessä bussissa, minkä vierellä huristeli koko Manskun pituudelta kaukoliikenteen bussi. Liityin puhelimellani automaattisesti sen tarjoamaan langattomaan verkkoon. Mikäli bussimatkustus ei olisi niin hämmentävän epämukavaa, olisin vaihtanut kumipyörät alle huomattuani wlanin bussissa. Junassa on kuitenkin se oma kulkurimainen viehätyksensä, kysykää vaikka Spotifylta. Junaromanttinen Kari Tapion biisi Juna kulkee on Suomen eniten ja maailman 16. soitetuin kappale jättäen taakseen mm. Usherin ja Rihannan.

Kyseessä ei ole VR:n viraalimarkkinointikampanja, vaan Kuvalaudan projekti. Joku voisi sanoa sen olevan kriitiikkiä Spotifyn kuunnelluimpia kakkarenkutuksia kohtaan, mutta kyllä kyseessä on ihan tyypillinen älyvapaa, joskin viihdyttävä masinointi eli junailu. Joukossa on todellakin voimaa, kun Kari Tapsa pitää saada maailman kuunnelluimmaksi. Mihin muuhun tämän energian voisikaan valjastaa? Innokkaimmat ovat jättäneet junan kulkemaan vuorokausiksi, suurin osa tosin äänettömästi. Yöt läpeensä kolkutteleva juna uhkasi tämänkin talouden mielenrauhaa. Pitäisi kuulemma käyttää kuulokkeita. VR muuten luopuu niistä junien käsinojiin integroiduista kuulokkeilla toimivista radioista, joita käytti puoli prosenttia matkustajista. Noin yksi prosentti ihmisistä on ylipäätään huomannut sen kuulokeliitännän kätensä alla.

Puolen vuoden päästä tiedetään, aletaanko junaverkkoa rakennella myös IC-juniin. Lisäksi päätetään, sisältyykö verkon käyttö lipun hintaan, vai aletaanko siitä periä lisämaksua. Ja voisikohan verkkonsa vaihtaa käsisaippuaan?

Pane junasi kulkemaan: open.spotify.com/track/2qoj7CRQBW3kxWq6hNEpNN

---

Kidutusvälineiden viraalimarkkinointi

Netittömyydessäkin on etunsa. Esimerkiksi sellainen, ettei yhtään tiedä, paljonko kirjan vieressä lepäävä juoma on maksanut lentokentän baarissa. Wlania ei ole, joten voi ottaa toisen. Vessamatkalla kannattaa tosin kävellä selkä valuutanvaihtopisteen kurssitaulua vasten. Jouduin tällaiseen tilanteeseen vähän aikaa sitten. Kirja oli Jo Nesbøn uusin, kaivaten odotettu Panssarisydän. Kirjassa norjalaisia neitejä murhataan Kongossa riehuneen Leopold kakkosen kehittelemällä kammottavalla kidutusvälineellä, Leopoldin omenalla, jonka kuvaus on paljon velkaa Saw-elokuville.

En ole tavannut ihmistä, joka ei olisi edes salaa kiinnostunut kidutusvehkeistä. Tämän vuoksi kiermurtelin penkillä janoten tietoa siitä, onko Omena ollut oikeasti käytössä Kongossa, missä Leopold on tepastellut valkoisessa safarihatussa orjuuttaen, raiskaten, ryöväten kumia ja norsunluuta. Ensimmäisenä nettiin päästyäni googletinkin "Leopoldin omenan". Kalevalle haastattelun antanut Nesbø kertoo vekottimen olevan sairaan mielikuvituksen tuotosta. Tein silti haun myös englanniksi päätyen jenkkifoorumille lukemaan reaktioita Omenasta: "Nasty!"

Joku on kaivanut esille Van Boorst -antiikkikaupan nettisivut, missä on myynnissä Omppuja ja muita Kongon kidutuksia. Jos on lukenut Nesbønsa kunnolla, tietää viileän mielisairaalta näyttävän Van Boorstin olevan hahmo Panssarisydämestä. Myynnissä ollut Omenakin on sivujen mukaan "myyty Norjaan". Antiikkikaupassa on myynnissä myös maalaus Leopoldista, ilmeisesti sama mikä kirjassa roikkuu kauppiaan sängyn päällä.

Van Boorstin antiikkikauppa on kiehtova, ei pelkästään kidutusvälineittensä vuoksi, vaan nettisivuna. Onko se Nesbø-fanin projekti, onko kustantajan/kirjailijan taustatiimi tehnyt sen osaksi mainoskampanjaa? Omenan mukaan luvatut piirustukset ainakin näyttävät tökeröiltä, samoin kuva Omenasta pirttipöydän päällä. Sivun tausta ei selvinnyt, mutta idean keksinyt on ehdottomasti tiennyt mitä lukija tekee - googlettaa Omenan, aivan kuten minäkin. Sivu ei pyri huijaamaan; yhteys kirjaan on niin selvä antiikkikauppiaan nimen vuoksi. Vaikka Leopoldin omena ei ole tosielämässä ollut muuta kuin norjalainen Nesbøn suuhun juuttunut valkeakuulas, netissä sitä on pidetty aitona asiana.

Fiktiivisten kulttuuriteosten hahmoilla (wow, tulipa aikuinen olo edellisistä sanoista) on markkinoitu ennenkin. Maailman mahtavimman Breaking Bad -sarjan liero asianajaja Saul mainostaa netissä palveluitaan isyystodistuksista huumejuttujen paljousalennuksiin. Sarjasta tuttu Save Walter White -sivukin on olemassa. Sarjassa syövästä kärsivän Walterin poika perustaa nettisivun, missä voi lahjoittaa rahaa syöpähoitoihin. Oikealla sivulla voi oikeastikin lahjoittaa - ei tosin sarjan tekijöille, vaan amerikkalaiselle syöpäjärjestölle. Iskee heti halu lahjoittaa viimeiset rahansa syöpäpotilaille. Marketing well done.

Pienen salapoliisityön perusteella kyseessä on viraalimarkkinointi, mikä ilmeisesti kattaa kaiken, mitä kaupan paperilehtiset ja Simo Vaatehuoneelta ei. Luultavasti vauva-asteelle jäävät pilaavat tämänkin ilon; Walterille rahaa lahjoittanut itkee, kun rahat menivätkin syöpäjärjestölle, eivät itse äijälle. Tällä hetkellä enemmän kiinnostaa, kuinka monta Leopoldin omenaa Van Boorstilta on tilattu. Itse kysäisin, onko heillä myynnissä kirjassa kuvattuja vaaleanpunaisia käsirautoja.

---

Internet tappoi lomailun riemun

Pari tuntia sitten vaeltelin kadulla, jota koristivat rikotut autot, spreijatut ikkunat ja vahva urean tuoksu yrittäen löytää ravintolaa, josta ei saisi ainakaan kovin tappavaa ruokamyrkytystä. Kävelin käsi kohti taivasta, en rukoillakseni Paavia vaan etsiessäni suojaamatonta wlania, jotta voisin tsekata vähätorakkaisimman syöttölän. Niin säälittäväksi on matkailu mennyt. Voi spontaaniutta.

Palataan tästä yli-ilmastoidusta ja kammottavan räkätaudin aiheuttaneesta hotellihuoneesta takaisin Suomeen. Suomalaiset tekevät duunia kuulemma lomallakin, mutta työteliäin loman osa on ehdottomasti piheyden maksimointi ennen lomaa. Hiki sombrerossa on lomarotan selattava läpi kymmeniä nettimatkatoimistoja, joissa hinnat vaihtelevat minuutin välein johonkin suuntaan. Jos buukkaisi liput tuolta, säästäisi kolmen euron luottokorttimaksun, mutta toisaalta toisesta paikasta saisi kuukauden säilyvän kolmioleivän lentokoneessa (juh, söin juustocroissantin, jossa oli syöntihetkellä päiväystä viiden viikon päähän). Kun liput on taskussa... sähköpostissa, kannattaa olla tutkimatta hintoja myöhemmin. Satasen yllättävä alennus aiheuttaa vain nahkahousujen repimistä.

Aikoinaan kioskeilla jaettiin paperisia lomakuvastoja, joiden selailu marraskuussa aiheutti akuutin himon lähteä vaikka paikallisosuuspankin ryhmämatkalle Kanarialle. Pidin eniten hotellikuvista, niistä joissa uima-altaan turkoosi sattui silmiin ja lakanoiden taitokset oli tehty kuin armeijassa. Vieressä ei ollut jenkkituristien urputusta huonosta vedenpaineesta. Ei paratiisia rikkovia asiakkaiden ottamia kuvia joutomaanäkymistä. Kun nykyään lähtee lomalle, tietää ennen hotellivaraustaan, montako rullaa vessapaperia vessassa on.

Jos olisin oikein rikas ja pukeutuisin kaftaaniin, voisin mieluusti matkailla paperikuvasto-periaatteella. Pelkästään ruoka on niin pyhä asia, etten anna sitä kohtalon käsiin. Tarpeeksi harmia tuottaa jo se, ettei lomallakaan pysty syömään paria ateriaa enempää päivässä, mikäli aikoo pitää vaa'an lukeman parinumeroisena. Jos jompi kumpi ateriakliimaksi osoittautuu klimppipuuroksi, ei turkoosikaan pelasta. Onneksi TripAdvisor pelastaa nirson ja opettaa samalla medialukutaitoa omistajien kilpakehuja lukiessa.

Juu, syytän Internetiä ensin matkakuumeen nostattamisesta ja myöhemmin lomani laimentamisesta. HDR-valokuvissa kaupunki näyttää erilaiselta kuin sumuisena ja tylsänä päivänä. Syytän nettiä myös varausrumban aiheuttamasta stressistä, joka pakottaa kenet tahansa toipumaan viiden tähden vuoristohotelliin eksoottisin hedelmin koristeltuja drinkkejä siemailemaan. Kiitän nettiä elämäni parhaasta kiviuunipizzasta ja tiedosta, että "se katu jolla se paikka ihan varmasti on" on ainakin kolme kilometriä pitkä ja paketti rakkolaastareita maksoi kympin. Ei muuten ole vielä tullut ruokamyrkytystä. Toivottavasti ei tulekaan; wlan ei kuulu vessaan saakka.

---

Kameralutkat kaksin eri silmin

Ohjeita viihdelinjan työntekijöille: autenttisia lotinaääniä voi tehdä puolikkaalla appelsiinilla ja lusikalla. Huohotus syntyy parhaiten jumpatessa, mutta pitää olla varovainen ettei crosstrainerin suhina kuulu luurin toiseen päähän. Mustasukkaisille vaimoille kannattaa kertoa miehen kyselleen vinkkejä, miten voisi ilahduttaa naistaan. Huohotuslinjat ovat mukavia muistoja menneistä vuosikymmenistä, yhtä retroja kuin teksti-TV, josta löytyy edelleen "kiimaisten kotirouvien" ja "villien opiskelijasinkkujen" 0700-puhelinnumeroita. On maalaisromanttista ja viatonta kuvitella ukko, joka ei koskaan osallistuisi Maajussille morsian -ohjelmaan, soittelemaan muovikuorisella lankapuhelimella salaa äidiltään.

Samanlaista kesäistä kepeyttä ei löytynyt nettiriippuvaisten läheisten keskustelufoorumilta, jota selasin kirjoitellessani juttua erilaisista nettiriippuvuuksista. WoW- ja Facebook-ketjujen väleistä tursusi vihaisia ja pettyneitä viestejä: puolisoni on addiktoitunut "nettikamerahuoriin". Halusin jo aikaisemmin kirjoittaa ammateista, jotka netti on mahdollistanut, kuten nämä sekä miesten että naisten tarjoamat live-lähetykset. Juttelu on maksutonta, toiminta maksaa. Suomalaisilla nettikamerasivustolla ei näytetä naamaa eikä käytetä oikeita nimiä. Pari rohkeaa (tyhmänrohkeaa?) neitiä ja äijää siellä kuitenkin esiintyy oikeilla tiedoillaan, joten näin kertoo työstään 22-vuotias helsinkiläinen:

"Olin ennen töissä viihdelinjalla, tuli tutuksi nuo appelsiinit ja vanhat miehet. Luin samalla tentteihin ja mutisin tuhmia. Yllättävän paljon soitteli kuitenkin myös nuoria miehiä, jotka ehdottivat melkein joka kerta live-tapaamista tai web-kamerasessioita. Tienasin linjalla vajaan tonnin, vaikka roikuin jatkuvasti luurissa kiinni. Yksi äijä lupasi 50 euroa vartin kameratuokiosta. Vastoin sääntöjä sovin tapaamisen, jos sitä voi tapaamiseksi sanoa, netissä kun tavattiin, mesessä. Istuin koneen edessä typeränä tuijotellen omaa kuvaani ja arkista kämppääni.

Vartti meni nopeasti pyyntöjä täyttäessä. Puhelimessa joutui kehittelemään hirveästi itse, kameran edessä riittää pelkkä ohjeiden seuraaminen, puhetta ei välttämättä tarvitse. Ymmärrän kyllä, että kameran tuijottajan puoliso loukkaantuu, loukkaantuisin itsekin. Loukatuille en osaa oikein sanoa kuin että kannattaa puhua ne asiat kotona läpi, eikä hyökätä meitä vastaan. En jaksa stressata, vaikka tiedän kyllä osan olevan suhteessa. Olen kertonut avoimesti duunistani kaikille paitsi verottajalle. Kaveri kysyi halveksuen, aionko seuraavaksi alkaa escortiksi. En ole hyväksikäytetty tai asu missään ghetossa kolmen isättömän lapsen kanssa, vaan kiskon hyviä arvosanoja AMK:sta ja mulla on normaali perhe. Kameran edessä olo on leikkisää ekshibitionismia, josta joku nyt sattuu maksamaan vielä rahaakin."

Elleistä bongattu 25-vuotias loukattu avovaimo luki kameraneidin kokemukset:

"Just juu, kyllähän sen tietää, että melkein kaikki miehet on varattuja, kuten munkin on. Olen pitänyt kameroiden katselua elämättömien friikkien hommana, mutta oma mies on kyllä kaukana sellaisesta; kipeän komea lääkisopiskelija, mitä mukavin ja huumorintajuisin tyyppi. Siksi jouduinkin pari minuuttia tuijottamaan sen läppärin sivuhistoriaa, joka oli kuorrutettu kamerasivustoilla, suomalaisilla ja ulkomaalaisilla. Kävin jälkimmäisillä ja mulle vain tuli hirveän surullinen olo niistä apaattisista aasialaisnaisista, joilla oli överiseksikkäät nimimerkit ja eripariset alusvaatteet. Vasta kun menin suomalaiselle sivulle, tuli ahdistus ja viha. Silloin päätin, etten enää koskaan harrasta seksiä kaksinaamaisen mieheni kanssa, niin hemmetin loukattu ja riittämätön olo oli. Pitääkö sellainen niellä ja hyväksyä?

Kun kerroin sivuhistorialöydöstäni miehelle, hän reagoi kuten tuo "kameraneitikin", kertoi että kyseessä on leikkimielinen fantasia. Siis mielestäni normaali porno on niin anonyymiä, että hyväksyn sen, mutta toisen kanssa yksityisesti keskustelu ei ole ok! Ulvoin lattialla ja revin tietokoneen johtoja irti yrittäen huutaa jotain riittämättömyydestäni. Siinä vaiheessa kun mies ehdotti, että katseltaisiin jotain suomalaista parikameraa yhdessä, sinkosin web-kameran kolmannesta kerroksesta alas. Ei tullut mieleen, ettei sitä tarvitse katseluun."

---