Verkossa

Jäähyväiskirje

Armon vuonna 2009 Cityn konttorissa Konalassa puuhattiin kovaa vauhtia BlogCityä. Eleltiin sitä aikaa, kun blogeja alkoi putkahdella eri lehtien nettisivuille, syvättyjä naamakuvia puolitutuista ihmisistä. Cityn paperiversiossakin kirjoittaneita ihmisiä ilmestyi nettiin, Anna Perhosta Tuomas Vimmaan. Tuohon aikaan vietin päiväni Konalan sorvin ääressä, ja erittäin ymmärrettävästi päädyinkin nettibloggaajaksi.

Blogin alkutaipaleilta muistan pelänneeni saavani suhteettoman vihaisia palautteita. Asiaa ei yhtään parantanut tieto siitä, että olin itse se ihminen, joka sensuroi kaikkien BlogCityn blogien kommentit. Pelkoni oli turhaa. Internetin kyynistämä sieluni hyräili tyytyväisyyttään, kun lueskelin kannustavia ja mukavia kommentteja (ja joku ihmetteli, olenko jo 40-vuotias, ennen kun kuvauksessani luki minun syntyneen samana vuonna Internetin kanssa). Haluaisin sanoa "ihanaa" kuten Maria Veitola show'ssaan sanoo sillä tietyllä äänensävyllä. Mutta ihanaa siis.

Ja silti minä lopetan, kiittämätön minä! Olen melko huono jäähyväiskirjeissä, enkä nyt oikein osaa muuta kuin mutista jotain kiitokselta kuulostavaa. Kiitos yhteisistä hetkistä, kommenteista ja vinkeistä. En oikein enää tiedä, mitä teen keskiviikkoisin kello 10.30-12.00, kun en voi paniikissa raapia päätäni ja yrittää kirjoittaa jotain. Tai mitä teen sporassa, jossa ennen mietiskelin bloggausaiheita. Varmaan ainakin nukun pitkään ja seurailen lumien sulamista kasin reitillä.

Listojen suurena rakastajana ajattelin tehdä pienen listan aiheista, joista piti kirjoittaa, mutta jotka jäivät ns. pöytälaatikkoasteelle.

Käyttökokemuksia Diasporasta
Julkaistiinko se jo? Onko siellä ketään? Ei ainakaan mun tuttuja.

Päiväni muotibloggaajana
Tyydyttäisi lähinnä epämediaseksikkään nettibloggaajan himoja ottaa itsestään nättejä kuvia. Ja jos valtaa tulisi, toisin muotiin takaisin ysäriltä ne oikeat tutit, joita ripusteltaisiin laukkuihin.

Nettideittailusta, osa 2
Bloggaushistoriani ensimmäinen kirjoitus käsitteli nettideittailua. Oli tarkoitus kirjoittaa jatko-osa.

Ihan Hirveen Laaja ja Vähän Tutkiva Kirjoitus Jostain Suuren Maailman Jutusta
Eli ainakin jotain terrorismia, nettivaikuttamista, ehkä joku vallankumous ja...

Pohdintaa siitä, miten Tuksulla on nettipokkaa
Kai tästä voi päätellä, että mun on oikea aika jäädä eläkkeelle!

Mahtavaa kevättä ja kesää. Ansaitsee hymiön. :)

---

Kartta rinnassa

Miksi huippuravintolat pysyvät tiukasti pienellä etelähelsinkiläisellä tontillaan? Miksi Vuitton viivytteli Helsinkiin tuloaan? Koska sijainti on tärkein. Location, location, location. Eikä pelkästään palvelujen sijainti ole noussut tärkeäksi; myös ihmisen on tärkeä olla pieni piste Google Mapsissä, muiden pisteiden seassa.

Käytän päivittäin paria paikantamiseen luottavaa ohjelmaa iPhonellani. Lounasajan lähestyttyä annan eat.fi-appin paikantaa minut ja ehdottaa hyvää lounassyöttölää. Silti menen aina siihen samaan, joka on saanut vähän päälle yhden pisteen ja jonka ruoka tarttuu limaisena kitalakeen. Jyväskylässä appi ohjasi minut ja Cityn web-mestarin täydellisten purilaisten äärelle. Kaunista huolenpitoa. Reitti GPS on kuin pääkaupunkiseudulta tuttu Reittiopas, joka paikantaa reissaajan sijainnin. Hieno idea, mutta syö fiilistä niistä kesäaamuista, kun herää oudosta paikasta viiden aikaan, astelee ulos ovesta ja lähtee tutkimaan ympäristöään. Mikä kaupunki, mikä lähiö.

Unohdin listasta WhatsAppin (tekstiviestimäinen pikaviestiohjelma) "share location" -toiminnon, joka jättää historiaan epäselvät "missä oot?" -utelut ja selittelyt, kun oman sijaintinsa voi ilmoittaa siististi nuolena kartalla. En ole mikään paikannuspohjaisten ohjelmien hevikäyttäjä, mutta hurjasta kuudesta iPhoneen lataamastani ohjelmasta kolme haluaa paikantaa sijaintini.

Paikantamisen potentiaali on hiipinyt myös nettisivuille - etsin eräs päivä asuntoja Etuovesta läheltä paikkaani Ruoholahdessa. Annoin periksi myös Googlelle, joka halusi "käyttää sijaintiani". Oletan saavani nyt sopivampia ja helsinkiläisempiä hakutuloksia. Muistan vuosien takaa jonkun selittävän tekstarimainoksista, jotka lähetettäisiin asiakkaan puhelimeen hänen kävellessään jonkun liikkeen ohi. Että pysähdy ny, tänään kaksi kahvia yhden hinnalla.

Ideasta ei tainnut tulla mitään, mutta nyt kun "kaikilla" on GPS-toimintaan pystyvät puhelimet, trendi paikantamiseen tuskin ainakaan hiipuu (tässä vaiheessa voi vetää puhelimensa päälle foliohatun, hallitustakin kiinnostaa). Lähistöltään voi jo nyt etsiä melkein mitä vain, mutta itseäni kiinnostaisi pari pientä palvelua. Ohjelma, joka listaisi oikeasti mielenkiintoisia paikkoja lähistöltä. Ei mitään kivikirkkoja ja oopperataloja, vaan kaupungin rumimman patsaan tai parhaan sorsansyöttöpaikan. Ikävien ihmisten välttelykin onnistuisi paikantamisen avulla. Punainen valo alkaisi vilkkua, kun epämukava tapaus olisi sadan metrin säteellä.

Varmastin nämä ohjelmat on jo tehty, en vain ole löytänyt niitä. Ja edelleen yksi rakkain appini on noppa, jota käytän kävelyilläni risteyksissä. Ykkösellä ja kakkosella vasemmalle, kolmosella ja nelosella suoraan, vitosella ja kutosella oikealle. Ei ole pakko olla aina niin kartalla.

P.S. Lauantaina näin ensimmäisen iPhonelle tehdyn Deitti.net Tutkan mainoksen. Sijaintini oli Onnela (ex-Huuma, ex-Onnela), ja käynnissä Deitti.netin Sinkkubileet. Nimen perusteella Tutka liittyy jotenkin paljon puhuttuun sijaintiin - hmm. Parempaa seuraa yllättävän läheltä, vaikka kuuluisan nurkan takaa? Appi lähituotannon ystäville? En päässyt vielä tutkimaan ohjelmaa lähemmin; se ei ole vielä ilmestynyt App Storeen. Salaisuus paljastunee piakkoin.

---

Näpit irti mun identiteetistä!

Törmäsin identiteettivarkauden esiasteeseen ensimmäisen kerran demi.fi:ssä 2000-luvun ensimmäisinä vuosina. Olin saavuttanut jonkinlaisen aseman yhteisössä, ja ilokseni huomasin saaneeni hämäävän samanlaisella nimimerkillä rekisteröityneen käyttäjän piinakseni. Myöhemmin olen miettinyt, voiko moista matkijaa sanoa identiteettivarkaaksi. En saanut tuhansien eurojen pikavippilaskuja, pelkästään hämmentyneitä kavereita.

Jottei pata, kattila ja kasari menisi sekaisin heti alussa, haluaisin tehdä jonkinlaisen tylyn jaon identiteettivarkauksiin. On niitä pikavippitapauksia, joissa haetaan rahaa. Niitä enemmän on rahallisesti merkityksettömiä varkauksia, joilla haetaan tietoa tai sitä paljon puhuttua hämmennystä, ts. identiteetin omistajan kunnian ja maineen lokaamista. Ensimmäisiltä rosmoilta voi välttyä melko helposti käyttämällä hieman aikaa ajatteluun vastatessaan epämääräisiin kalasteluviesteihin tai siihen, mitä itsestään kertoo. Toinen ryhmä, ne joita ei motivoi raha, on vaikeammin hallittavissa. Siinä teko on henkilökohtainen.

Iskelmälaulaja, jonka nimen olen jo unohtanut, teki jokin aika sitten rikosilmoituksen FB-profiilista, joka oli perustettu hänen nimellään. Kiusanhenki ei ollut laukonut poliittisesti epäkorrekteja kommentteja tai spämmännyt asiattomuuksia muille, lähinnä vain haalinut kavereikseen muita julkkiksia. Kultakurkku on saattanut ihmetellä, kun rikosilmoitus ei ole johtanut mihinkään. Identiteettivarkaus kun ei ole rikos.

Suomessa voi varastaa vain materiaa, ei henkilöllisyyttä. Blandataan tokaisua tosin vähän. On edelleen rikollista tilata kamaa toisen nimellä tai loukata kunniaa esiintymällä itsenään tai jonain toisena. Kuka tahansa kyllä voi ilman rikollisen leimaa perustaa vaikka sen iskelmätähden nimellä uuden profiilin. Identiteettivarkauksiin liittyvää lainsäädäntöä varten onkin perustettu työryhmä, joka aikoo funtsia miten jatkossa kohdellaan iskelmätähtien riivaajia. Uusi varkaiden sukupolvi onkin jo kypsymässä; yli 16 prosenttia suomalaisista teineistä on myöntänyt käyttäneensä jonkun toisen identiteettiä netissä. Milloin saadaan muutos lakiin ja ensimmäinen nuorisorikollinen pidätetään?

Facebookista löytyvä dellflow-niminen latinogangstakin (vuosimallia 2001?) on muuten aiheuttanut jonkinlaista hämmennystä. Ei ole alter egoni.

---

Progeyö-kokoontumisista läppäripiilosille

Vasta tänä vuonna se tapahtui, minkä luulin tapahtuneen jo hyvin monta vuotta sitten. Internet nousi alle 35-vuotiaiden ykkösmediaksi ohi television, radion ja painetun median. Luin uutisen hämmentyneenä. Minulla on selvästi ollut aivan väärä kuva nuorista kanssaeläjistäni.

Ennen tätä vuotta nuorison tärkein media on ollut televisio, joka nykyäänkin pitää ykkössijaa senioriseurassa. Eikä seuraavakaan tieto yllätä: alle 35-vuotiaat kertoivat käyttävänsä nettiä mm. sosiaalisen median seuraamiseen ja pikaviestimiseen (ok, turha puhua mistään "pikaviestimisestä", meseä ne hakkaa). Painettu media on kuitenkin saanut onnistuneesti maalailtua ihmismieliin romanttisen kuvan aamukahveista kera rapisevan lehden, joten nuoretkin tunnustavat kuluttavansa painomustetta aamuisin radion soittaessa letkeää musiikkia.

Tilasin Hesarin parin viikon ilmaisen digilehtitilauksen. Olen tainnut pari kertaa jopa jotain lukea, lähinnä Nyt- ja Kuukausiliitteitä. En taida olla niin romanttinen ihminen, että arvostaisin aamukahveja (hyi, en juo) lehden kera. Muistan kyllä hyvin, miten isäni kiermurteli jouluaamuisin, kun uutta lehteä ei kolahtanut laatikkoon. Harvinaista omistautuneisuutta yhdelle medialle. En jaksa paperilehtiä, niistä puuttuu linkit, väylä loppumattomaan taustamateriaaliin. Radio on edustanut minulle jo vuosia yllättävän rasittavia mainoksia ja puheohjelmien nukuttavia sanoja. Joskus oli sentään Progeyö, jota porukassa kulutettiin.

Omassa elämässäni Internet ohitti television joskus 2000-luvun varhaisina vuosina. Siitä tuli sekä tärkein, että eniten aikaa vievä. Silloin netti ei ollut sosiaalinen media missään mielessä; elettiin aikaa ennen sosiaalista mediaa ja läppäreitä. Ennen kuitenkin kasaannuttiin sohvalle tuijottamaan Bumtsi Bumia, vaikkei kukaan ohjelmasta niin välittänytkään. Pakko vain katsoa mitä sattui tulemaan, yhdessä tietysti. Joskus kun katsoo porukkaa, josta jokainen on syventynyt omaan 13-15-tuumaiseen maailmaansa, tulee vähän ikävä niitä iltoja, kun ahtauduttiin sohvalle pitämään Totuuden hetki -kisakatsomoa. Ehkä Suomi kaipaisi ydinohjusiskua. Voitaisiin kerääntyä olohuoneisiin tapittamaan Ylen hätäinfoa, ihan kuin vanhoina hyvinä aikoina.

(Huomaako kirjoituksesta, että olen maannut sairauden kourassa neljän seinän sisällä liian kauan? Olin jotenkin aistivinani tietynlaista seurankipeyttä.)

---