Blogi: Effi
25.9.2009 14:49 Olen käynyt muutaman kerran fysioterapiassa kaatumisesta tulleen ja juoksussa kipeytyneen jalkavamman vuoksi. Jalkaa hoidetaan ultraäänellä, hieronnolla ja venytyksillä. Venytyksiä kotona tehdessäni päähäni tulee joka kerta muistoja ajalta jolloin olin 13-14-vuotias. Ei mitään ihmeellistä, arkisia asioita vaan. Esim. miltä oman huoneeni matto tuntui, mitä söin aamupalaksi, miltä koulussa haisi, erilaisia tunteita ja tunnelmia.
Jännä ilmiö! Olen siis varastoinut oikeaan jalkaani, tuonne pohkeen tienoille muistoja elämäni tuosta ajanjaksosta :)
Onko muilla samantyylisiä kokemuksia?
28.8.2009 14:54 Olen katukäännyttäjämagneetti. Traktaatteja ym. materiaalia kaduilla jakavat ottavat aina minut maalitaulukseen ja toissapäivänä yksi jopa juoksi perässäni parkkipaikalla, vaikka yritin lapset kainalossa häntä väistellä.
Sinänsä mulla ei ole mitään kaduilla uskoansa julistavia vastaan. Kokevat varmaan vilpittömästi olevansa hyvän asian puolesta liikkeellä. Ihmettelen vaan, että
a) onko joku joskus todella kiinnostunut uskosta kadulla jaetun lappusen perusteella?
b) näkyykö usko / mahdollinen kiinnostus hengellisiin asioihin musta niin selvästi?
Noh, eipä siinä mitään, kyllä mä jatkossakin voin pysähtyä katukäännyttäjille juttelemaan. Järjestöstä ja uskonhaarasta riippuen mulla on vakiovastauksiakin. Jehovan todistajille tosin on jyrkkä ei. He kun eivät oikein tunnu ystävällistä puhetta ymmärtävän, vaan kokevat kohteliaisuuden merkkinä kiinnostuksesta.
19.8.2009 14:12 Kolmevuotiaan Läyliäisen kanssa taistellaan päivittäin "kiinnostavimman lelun" -taisteluja. Läyliäisellä itsellään siis saattaa olla 15 pikkuautoa, mutta vain se kiinnostaa, jolla toinen leikkii. Tästä tietysti aiheutuu peruskomentoja, kuten "ei saa ottaa kädestä" ja "kyllä toiset saa välillä lainata sun leluja".
Näissä taisteluissa on hiipinyt mieleen, ettei tuo ilmiö taida myöhemmälläkään iällä mihinkään kadota. Jollain toisella on aina se kiinnostavin mekko, työpaikka, auto, vartalo tai mies. Tai tyyli tai ajatukset tai ihan mikä vaan.
Toisen leikit näyttävät aina kivemmilta. Omat leikit taas... niin tuttuja! Mutta sen kai aikuistuessaan oppii, ettei toiselta saa viedä lelua kädestä. (tai ainakaan niin, että toinen huomaa sen)
31.7.2009 07:54 Tänä vuonna kesä on tuntunut vähän samanlaiselta kuin lapsena - kevyttä kesäoloa jatkuu ja jatkuu. On matkailtu ja sukuloitu, uitu ja mökkeilty, syöty mansikoita ja mustaa torilla.
Itsessäni olen ihmetellyt omaa tyytyväisyyttäni. Olen yleensä sellanen perustyytymätön ihminen, aina keksin jostain valitettavaa. Välillä kaipaan lasten lisäksi enemmän aikuista seuraa, omaa aikaa ja omia menoja, mutta päällimmäisenä on tyytyväisyys. Nyt on näin, eikä tämäkään ikuisesti jatku.
Juuri siksi onkin ehkä mahdollisuus olla tyytyväinen - kun tietää, että pikkulasten äitiyskin on vain yksi vaihe, ei ikuisesti jatkuva olotila :)
20.5.2009 16:42 nurmikolla makailu
pilvien seurailu
keinuminen
alasti uiminen
paljaat varpaat
Mulla tulee näistä vapaa ja jotenkin kevyt olo. Huolet unohtuu. Kai ne on muistoja siitä, mitä oli olla lapsi.
7.5.2009 15:48 Arki - kuivahkoa ja vähän tylsää, mutta toisaalta niin turvallista ja kotoista. On kummallista, miten pienistä asioista tavalliset rutiinit ja päivän sujuminen on kiinni. Pikkuasiat - avaimien unohtuminen avainkaappiin, aukijääneet kengännauhat, pohjaanpalanut riisi - suistavat päivän raiteilta ja aiheuttavat turhaa mielipahaa. Toisaalta ilo myös syntyy pienistä asioista - lapsi syö kiukuttelematta, iloinen moikkaus, aurinko, hymyt, kaunis kortti eteisen lattialla. Pienen pieniä juttuja, joilla on iso vaikutus elämänlaatuun. Hassua ja itsestäänselvää. Outoa ja niin tavallista.
:D *naureskelee itselleen vähän väsyneenä*
21.4.2009 14:31 Ollaan miehen kanssa majailtu saman katon alla reilut viisi vuotta. Aluksi mä heitin surutta roskiin tai piilottelin kaappeihin sen tavaroita, ihan vaan sen takia, että ne oli musta niin rumia. Oma tyylini on sekoitus Indiskaa, 70-lukua ja lastenosastoa. Miehen mielestä tyyli on sama asia kuin 80-luku. Poikamiesboksissaan sillä oli siniset verhot, joissa oli liikennemerkkien tyylisiä kuvioita ja lempisarjansa on Miami Vice.
Tämänhetkinen kotimme on sekamelska, muutenkin kuin järjestyksen puolesta. Työhuone tosin on pääasiassa miehen valtakuntaa ja olohuoneessa näkyy enemmän mua. Lapset puen minä ja hippimenninkäisiltä näyttävät :)
Miltäköhän meillä näyttää viiden tai kymmenen vuoden päästä? Mies on omaksunut mun tyyliäni sen verran, että sillä on yksi "seitkytluvun kostyymi", joka käsittää Jokapoika-paidan ja ruskeat sammarit. Mä taas olen oppinut vähän arvostamaan Don Johnsonia ja pystyn kattelemaan sitä yökkäilemättä dvd:ltä.
Näin rakkaus tai ainakin yhteinen elämä muuttaa - vaikka en oikein osaa sanoa, onko se hyvä vai huono juttu.
17.4.2009 15:17 Raskaus, kotiäitiys ja imettäminen saavat pään tuntumaan useammin kuin usein jotenkin hataralta. Parhaiten pääni tilaa voi kuvata sanalla pehmeä. Ei oikeen leikkaa tai leikkaa hyvin hitaasti. Usein tulee myös möläyteltyä ajattelemattomia tyhmyyksiä.
Olo on varsinkin aikuisten kesken keskustellessa sumuinen ja ajatus kulkee hitaasti. Liikenteessä liikkuessa - varsinkin autolla lapset kyydissä - toistelen välillä liikennesääntöjä ääneen, etten niitä unohtaisi. (Huh. Tää kuulostaa tosi pelottavalta varsinkin tässä kirjoitettuna.)
Tässä pehmeässä päässäni olen sitten miettinyt ihmisjärkeä. Voiko omaan järkeensä luottaa koskaan ihan täysin? Jos jo tälläiset pienet hormonaaliset muutokset jo vaikuttavat näin paljon, niin mistä sitä tietää, mikä kaikki siihen järkeen vaikuttaa. Mistä tietää, että se pää on selvä ja kirkas ja oma päättely todella toimii? Vai onko järkikin suhteellista? *pyörittelee pehmeää päätään*
13.4.2009 14:02 Olin eilen pääsiäiskirkossa. Vieras, kaunis kirkko, tunnelma hyvä, kuoro perinteinen, viihdyin ihan hyvin. Mutta huomioni kiinnittyi siihen, miten kaksi toimittamassa ollutta (mies)pappia sahasivat itseltään oksaa alta ihan tosissaan.
Puheissa vilisi sellaisia sanoja kuin juhliminen, ilo ja riemu, mutta jos olisin ollut kuuro, en olis kyllä sitä arvannut. Jos puhutaan ilosta, niin voisi sitä kai edes sen verran yrittää, että hiukan hymyilisi!
Pappien naamojen peruslukemat johtuvat kaiketi kirkkomme jumittavasta käyttäytymiskulttuurista - tai sitten siitä, että hyvä uutinen ollaan kuultu niin monta kertaa, että siitä on tullut itsestäänselvyys.
Oman naamani messu kuitenkin sai hymyyn. Valoisana kevätpäivänä, oman kullan kainalossa kirkosta palaillessa olo oli kevyt. Ajatuksissa käväisivät sanat armo, toivo ja kiitos.
30.3.2009 18:15 Isäni kävi kylässä lauantaina. Sillä on aina tapana käydessään tuoda jotain. Useimmiten se määrä, mitä se tuo menee ihan överiksi. Nytkin saatiin viitisen kiloa(!) pääsiäismunia ja lakritsaa (jotka meni kiireesti kaappiin piiloon lapsen kuolaavan suun alta).
Tajusin tuossa, että hah, tämähän on toistoa omasta lapsuudestani. Silloin isä vaan oli rahtilaivassa töissä ja toi aina sieltä lomille tullessan matkalaukullisen leluja. Ja hienoja leluja olivatkin!
Nyt vasta oivalsin, että tämä on hänen tapansa osoittaa rakkautta. On vaikea sanoa, kuinka paljon rakastaa, helpompaa on antaa painava kassi käteen.
|
|
Kommentoi 
Facebook
MySpace
Delicious
Tilaa syöte
Sähköposti
Lisää palveluja...
City Facebookissa
Tilaa uutiskirje
Lähetä palautetta