Blogi: irga
7.12.2011 23:00 Angry Birds Dress Makes Rovio Exec's Wife, Teija Vesterbacka, A Total Style Winner (PHOTO)
www.huffingtonpost.com/2011/12/07/angry-birds-dress_n_1133619.html
6.12.2011 23:21 Moni on lukenut Charlotte Brontën romaanin Jane Eyre (Kotiopettajattaren romaani), jossa lastenkodin kasvatti ja myöhemmin opettaja Jane Eyre pestautuu Thornfield Halliin kartanonomistaja Rochesterin aviottoman lapsen kotiopettajaksi, ihastuu isäntäänsä ja on päätyä naimisiin tämän kanssa, onnellisena ja luottavaisena.
Vasta alttarilla hän saa selville kartanon ja Rochesterin synkän salaisuuden: Rochesterin hullu ja salattu ensimmäinen vaimo asuu piilotettuna ja maailman katseilta suojassa kartanon ullakolla, josta hän karkaa välillä tekemään tuhotöitä kartanossa. Jane pakenee, törmää sattumalta sukulaisiinsa, rikastuu, löytää lopulta yhteisen sävelen rangaistuksensa saaneen ja nöyrtyneen entisen isäntänsä kanssa ja elää onnellisena elämänsä loppuun asti.
Romaani henkii "terveen englantilaisen luonteenlaadun" ylistystä ja jumalaista johdatusta. Samaan aikaan se on huikea tarina omasta ajastaan, suurista tunteista, moraalin ja hyvän voitosta.
*
Hullun ensimmäisen vaimon oma tarina jäi vaivaamaan Karibialla syntynyttä kirjailijaa. Jean Rhysin postkolonialistinen romaani Wide Sargasso Sea (Kaukainen Sargassomeri) kertoo kartanon synkän salaisuuden tarinan, Rochesterin ensimmäinen vaimon Bertha Masonin vaikean tien pienestä tytöstä suuren villiintyneen puutarhan suojissa häikäiseväksi pakkonaitetuksi kaunottareksi ja vieraan ympäristön kartanon vangiksi, valkoisen kreolikaunottaren Antoinette Coswayn tarinan kauhistuttavaksi Bertha Masoniksi.
Rhysin romaani vyöryttää Karibian värikylläisyyden, aistillisuuden ja kuumuuden lukijan kasvoille. Samaan aikaan taustalla odottava pimeys ja kohtalon kovuus korostavat Antoinetten lyhyiden onnenhetkien värikylläisyyttä ja onnellisuutta, kauneuden viiltävyyttä. Antoinette on sukunsa menneisyyden vanki, puheiden kohde, lastu kohtalon laineilla, kuin kolonialistisen maailman viimeinen henkäys.
*
Luin Wide Sargasso Sea -romaanin parisen vuotta sitten ensimmäistä kertaa. Palaan siihen säännöllisesti. Harva romaani kuvaa hauraiden unelmien sammumista yhtä taitavasti. Samaan aikaan se on julma kuvaus siitä, miten hauras ihminen on - ja miten helposti ihmisen onnen voi murtaa. Romaanin kieli on huikean kaunista ja impressionistista.
*
"As soon I turned the key saw it hanging, the colour of fire and sunset. The colour of flamboyant flowers. "If you are buried under a flamboyant tree", I said, "your soul is lifted up when it flowers. Everyone wants that."
*
30.11.2011 23:47 Jos vastapäätä asuvat ihmiset sattuivat vilkaisemaan ikkunastaan äsken, huokasivat varmaan syvään. Mutta hei, jos haluaa moshailla, silloin moshaillaan. So easy.
29.11.2011 23:04 Ingen vinner/det är ingen hemlighet/ingen vinner/ öppnar ögonen och ser/ ingen vinner/du försvinner...
*
Venyttelen raukeasti ja laiskasti lattialla. Olen kipsutellut liikaa korkkareissa, joten pohkeet ovat mojovassa jumissa. Kun vaihdoin päiväksi mataliin kenkiin, olin kuin katkokävelyinen Ozzy. Fiksua. Siksi roikunkin nyt kantapäässäni silmät puolitangossa.
Radiokanava vaihtaa lennossa Classicilta jollekin muulle ja pamauttaa Ville Pusan Ingen vinnerin suoraan otsaani. Hetken kylmät väreet hiipivät selkääni pitkin. Kuuntelin tätä laulua silloin kun...
Tunne vaihtuu nopeasti. Luovutusbiisi on - kiitos vuosien - muuttunut voimautusbiisiksi. Huomaan laulavani mukana, uhmalla ja riemulla.
"Jag kämpar/jag försöker säga nej/elden bara brinner/brinner inom mig.
Ingen vinner/det är ingen hemlighet/ingen vinner/ öppnar ögonen och ser/ ingen vinner/du försvinner..."
*
Ojentauduin lattialle, avaan kirjan ja jatkan lukemista.
28.11.2011 23:14 Huoneessa on miellyttävän viileää ja pimeää. Siellä tuoksuu puhtaalta ja raikkaalta. Ulkoa ei kuulu minkäänlaisia ääniä, rappukäytästä kuuluu vain vaimeita askelia ja ovien avautumista ja sulkeutumista. Rauhallinen sunnuntai.
Herään hiljalleen. Olen käpertynyt mukavasti lämpimään peittoon, ympärilläni lainehtivat Opethin rauhoittavat sävelet. Yritän venytellä raukeasti, kun tajuan, että pääni alla ei kuitenkaan ole tyynyä vaan jonkun olkapää. Hetkinen.
*
Avaan silmäni. En pääse ylös. Joku on kietounut ympärilleni löysän liaanin tavoin. Toinen käsi on hiuksissani, kuin kesken silittämisen siihen pysähtyneenä. Tunnen tasaiset sydämenlyönnit, rauhallisen hengityksen hiuksissani.
Katselen kirjapinoja, täyttä työpöytää, tauluja, levyjä ja soittimia. Huonetta, josta olen ennenkin herännyt. Katselen nukkuvaa miestä, jonka kainaloon ajaudun aina joskus nukkumaan. Totean nukkuvani vanhaan tapaani turvallisesti t-paidassa ja alkkareissa ja miehen asustuksen olevan samaa luokkaa.
Käännän katseeni varovasti kattoon. Miehen ote tiukkenee, käsi silittää hiuksiani, mutta mies ei herää. Mietin asioita, joista puhuimme ennen nukahtamista. Teemukit näköttävät huojuvan kirjapinon päällä, Opeth kehrää stereoissa hiljaa.
Tiedän, että miehen herättyä makaamme vielä pitkän tovin peiton alla puhumassa, nauramassa ja väittelemässä. Sitten pesen kasvoni, pukeudun, juon kupillisen teetä, luen osan Hesarista, halaan hyvästiksi, mies saattaa minut ovelle ja astelen syksyiselle kadulle.
*
Kun lähden iltakävelylle ystäväni kanssa, hän tiukkaa minulta, miksi "siitä jutusta" ei voisi tulla mitään enempää. Siitä ei vain voi. Olemme ihmisiä, joiden polut risteävät toisinaan, joita yhdistävät ajoittainen halipula, kirjat ja musiikki sekä tarve olla yksin. Ihmisiä, jotka kadulla kohdatessaan hymyilevät toisilleen, mutta eivät sano mitään.
27.11.2011 23:58 Heräsin nyt sunnuntaiaamuna siihen, että marraskuun loppu on käsillä. Siis marraskuu on melkein ohi ja joulukuu odottelee nurkan takana. Herrajumala. Mihin se aika on mennyt? Minne se on juossut? Kauas pois, kauas pois.
Syksy on ollut kiireinen, turvallisen kiireinen, ihanan kiireinen, seesteisen kiireinen. Siihen kiireeseen on voinut uppoutua vanhaan tapaan. Kiireessä tosin ei ole ollut mukana vanhaa epätoivon reunaa. Olen nauttinut yötyöstä ja paikoitellen vähistä yöunista huolimatta kaikesta.
*
Tunnustaudun työriippuvaiseksi ihmiseksi jälleen kerran. Työ, mikä ihana kumppani, syy, tekosyy, selitys!
Hektisten työpäivien jälkeen on ihanaa tavata ystäviä ja harrastaa, jos on aikaa/jaksamista. Samaan tapaan on ihanaa vain istua sohvannurkassa lukemassa ja kuuntelemassa musiikkia. Viikonloppuna voi sitten tehdä lisää töitä, harrastaa kulttuuria ja liikuntaa, tuhista autuaasti kotona tai napsutella korot kopisten yön bulevardeja kotiin aamuyön kuulassa kirpeydessä, sateisessa sumussa tai lempeässä syysyössä.
*
Moni ystäväni potee sunnuntaiangstia. Lauantaina ei ole käynyt flaksi baarissa tai ei ollut jaksanut edes lähteä baariin. Sunnuntaina kahviloissa paikalle saapuvat pussailevat pariskunnat, äänekkäät lapsiperheet, rauhallisen tasaiset vanhat pariskunnat. Koko heteronormatiivisen perheihailun perussetti. Minä yritän sanoa, että onhan siellä naisporukoita, ihmisiä yksikseen kirjan tai läppärin kanssa, homoporukoita, riitaisia perheitä ja yön bulevardeilta palaavia onnekkaita tai onnettomia. Koko elämän kirjo.
Sunnuntaiangsti on omanlaisensa mielentila, minulle varsin vieras. Ainut angstaamisen syy voi olla se, että edellisenä iltana on ollut ns. pikkuisen liian hauskaa, mikä saa luterilaisen luonteenlaadun vaatimaan katumusharjoituksia ja muuta vastaavaa. Muuten sunnuntai yksin tai kaveriporukassa ei ole mitenkään ahdistavaa. Toinen sunnuntaiangstin syy voi olla se, että maanantain työpäivän vuoksi pitää työskennellä koko päivä. Se siitä lepopäivän pyhittämisestä oleilulle sitten...
*
Nautin vesisaateessa kävelystä pimenevässä illassa. Annoin sateen kastella kasvoni ja pyörin tuulessa ympyrää, vaikka vastaantulijat katsoivatkin kummasti.
Kävelin Kaisaniemen puiston poluilla ja ajattelin, miten olin öisellä bulevardillani astellut puiston poikki matkallani kotiin ja tajunnut irrottaa kädestä, josta kiinnipitämisen jatkaminen olisi taannut varman sunnuntaiangstin.
6.11.2011 23:47 Ystäväni tilittää puhelimessa, että ei pysty tuntemaan yhteisöllisyyttä kenenkään kanssa tai mistään. Hän on ollut suorastaan hipsterimäisen ylpeä omasta muka-persoonallisuudestaan ja muka-ainutlaatuisuudestaan - ja se on alkanut viime aikoina ottaa päähän. Keikoillakaan mitään sellaista fiilistä ei tule, vaikka minä aina niin sanon. Olen hiljaa, sillä hän tietää vastauksen. Käymme yhdessä klassisen musiikin konserteissa ja kuuntelemassa jazzia, mutta muuten keikkamakumme eroavat.
*
Kuuntelen uljasta melodiaa ja katselen ympärilläni rytmikkääsi pyöriviä hiuspropelleja ja huomisaamuna jumissa olevia niskoja. Lavalla tukkapölly on vielä komeampaa kuin yleisön joukossa. Keikka on loppuunmyyty, Nosturi on täpösen täynnä, bändi soittaa hurmoksessa toisen kitaristinsa viimeistä keikkaa. Mietin, miltä ystävästäni tuntuisi tämän kaiken keskellä.
Seison yksin vieraiden ihmisten keskellä, mutta se ei haittaa. Tiukassa puristuksessa seisova ihmismassa velloo samaan tahtiin, pitti pyörii riemuisalla raivolla ja fiilis on loistava.
Ajatukseni palaavat menneeseen, kuten usein keikoilla tapahtuu. Alan muistella aiempia keikkoja, musiikki tuo mieleen muistoja ja erilaiset sattumuksen liittyvät toisiinsa helminauhan tapaan. Musiikki imaisee mukaansa ja muu maailma unohtuu.
*
Kävelen kotiin aamuyön hiljaisina tunteina keikan jälkeen. Askeleeni kopisevat katuun. Keikkafiilis on addiktoivaa. Musiikkielämämyksiä haluaa aina vain lisää.
4.11.2011 21:40 Onnistumisen ilo.
Oman osaamisen näyttäminen.
Vaikean asian jakaminen.
Kehut.
Kannustava taputus olkapäälle.
Hymy.
Rento läppä.
Ujo kuiskutus.
Pieni luottavainen käsi omassa kädessä.
Suuri salaisuus.
Kurkkua kuristava luottamus.
*
Vihaan sanaa voimaannuttava. Silti joudun käyttämään sitä usein. Puhun yleensä silloin työstäni.
Teen työtä nuorten parissa, niiden juuri "pahimmassa iässä" olevien. Niiden, jotka haistattelevat, potkivat mummoja, saavat kaiken haluamansa ja ovat rapakunnossa. Juuri niiden. Silti menen sinne töihin mielelläni - välillä voimaantumaan, välillä vittuuntumaan. Työ ei ainakaan jätä kylmäksi.
Arjen kultareuna syntyy pienistä asioista, pienistä hetkistä. Ne ovat niitä suurimpia.
15.9.2011 22:26 Teen paljon töitä, puhun paljon työstä ja pohdin paljon työjuttuja. Ihan mielelläni. Moni pitää minua tietynlaisena työnarkomaanina.
Osaan kuitenkin olla myös vapaalla ja unohtaa kaiken työhön liittyvän. Silti työ on tärkeä osa minua ja identiteettiäni.
*
En pystyisi olemaan työssä, josta en pitäisi. Eräs ystäväni vihaa työtään, mutta pysyy työpaikassa hyvän palkan ja etujen vuoksi. Tienaan yhden neljäsosan hänen kuukausituloistaan, mutta työhön meno ei ota päähän käytännössä koskaan. Hän ei voisi tehdä työtä minun mitättömällä ansiotasollani. Hän ei voisi koskaan pitää työstään yhtä paljon kuin minä omastani, koska se on hänen mielestään sairasta. Minä en koskaan voisi kuvitella tekeväni hänen työtään. En koskaan voisi tehdä työtä, jota vihaisin koko sydämestäni.
*
Totta kai haluaisin tienata enemmän. Haluaisin myös saada parempikuntoisen työympäristön. Haluaisin, että nuorispuolen resurssit olisivat kunnossa.
Kaikesta huolimatta lähden aamulla töihin tyytyväisenä, sillä työkaverit ovat kivoja, teinit suurimmaksi osaksi mukavia ja työlläni on merkitystä. Ei ihan pieniä asioita mikään.
14.9.2011 22:49 "Mä en ymmärrä, miksi Väyrynen ei kelpaa keskustalaisille!"
"Mä olen dokannut KOKO viikonlopun, hee!"
"Mä olen ollut tänään kolme tuntia salilla ja syönyt vain puuroa!"
"Se suuttu mulle. No, oma moka! Siis ei kandee mun kaa!!!!"
"Mä olen niiiiiiin väsynyt!"
"Äitiys tekee naisesta Naisen!!!!"
"On toi sit komee!"
"Lähdetään nyt voimaannuttavaan kerhotapaamiseen!!!"
*
Istun kotona tekemässä töitä teemuki vieressä, lainakoira jaloissa ja kasa papereita pöydällä. Ilta tummenee ulkona yöksi. Tehtyjen töiden paperikasa kasvaa hyvää vauhtia. Niska on jumissa, joten haen Buranan ja lisää teetä. Vielä kun jaksaisi parisen tuntia.
Vilkuilen välillä Facebookista ja Skypestä, josko kaveri ehtisi jutustelemaan työnsä ääreltä. Kun käyn läpi papereitani, kiinnitän huomiota muutamaan tuttavaani, joiden päivitystahti on hämmentävä.
Olen varmasti estoinen, nynny ja yrmy, mutta kaiken mahdollisen asian jakaminen verkossa (ja muutenkin) hämmentää minua. En silti saa napsautettua näitä konekivääripäivittäjiä pois listoiltani. Siskoni on jo deletoinut uutisvirrastaan kaikki äitilässyiksi luokittelemansa tuttunsa, joista osa päivittää myös kuulemma Twitteriin kaiken mahdollisen lapsensa suolen toiminnasta alkaen. (Voi paska, etten sanoisi...) Eräs ystävättäreni on poistanut kaiken huomiohuoraukseksi luokittelemansa päivitysmatskun ja toinen ne kaikki, jotka harrastavat 78 youtube-linkin lisäämistä kerralla.
Minä en vain lue niitä, jotka minua eivät kiinnosta. Se ei silti estä minua ihmettelemästä.
Sosiaalisen median tarkoituksena on yhdistää ihmisiä virtuaalisesti. Se myös korostaa tiettyjä piirteitä uskomattoman paljon...
|
|
Kommentoi 
Facebook
MySpace
Delicious
Tilaa syöte
Sähköposti
Lisää palveluja...
City Facebookissa
Tilaa uutiskirje
Lähetä palautetta