Kirjat

Alkuun | Edelliset

1 – 4 / 4

Seuraavat | Loppuun

Luku 5, jossa luetaan Neurovelhoa museossa

Olen lomalla New Yorkissa parin tanskalaisen taiteilijakaverin kanssa, jotka tekevät maailmalla aika paljon yhteistyötä täkäläisen Brody Condon-nimisen miekkosen kanssa. Sunnuntaina ajauduimme siksi New Museumiin katsomaan erästä Brodyn omaa työtä, joka oli osa Performa 09-festareita. Case oli kuusituntinen esitys, jossa näyttelijät lukivat ääneen William Gibsonin Neuromanceria museon teatterissa, samalla kun Brody siirteli avustajineen näyttämöllä erivärisiä kuutioita heidän ympärillään, ja Indonesian suurlähetystöstä lainattu 23-henkinen gamelan-orkesteri tykitti Balilaista rämpytysminimalismia niin kovaa ettei tekstistä saanut heidän osuuksien aikana mitään selvää.

Tämä juonen hämärtäminen audiosekamelskalla oli ilmeisesti tarkoituksellista, mutta palveli lähinnä niitä yleisön jäseniä joille teksti oli kokonaisuudessaan tuttu. Niitä oli toisaalta kovin, kovin paljon. Eteläisen Manhattanin taideskenelle tyypillisesti sali täyttyi pääasiallisesti nuorista aikuisista, jotka olivat pukeutuneet samankaltaiseen univormuun kuin esimerkiksi Gibsonin Pattern Recognitionin päähenkilöllä on aina – kalliin näköisiin mustiin neutraaleihin ilman näkyviä logoja.

Toisaalta noin neljäsosa yleisöstä oli selkeästi, no, upmarket-kyberpunkkareita. Ihmisiä joille Gibson on selvästi jollakin tapaa profeetta, ja joiden vatteiden ja kampausten pienet yksityiskohdat muistuttivat tulevaisuudesta sellaisena kuin me sen 90-luvulla näimme. Useimmilla alakulttuuri ilmeni hyvin, hyvin diskreetisti, mutta olipa paikalla esimerkiksi yksi ajanmukaistettu Billy Idol-variaatio erinomaisessa nahkarotsissa, ja nuori lyhythiuksinen blondi hopeanvärisessä Comme des Garçons-takissa joka oli ilmeisesti jotakin nylonia ja joka olisi 15 vuotta sitten aiheuttanut minussa muotihurmiollisen sydänkohtauksen. (Se oli nytkin sairaan hieno).

Seurasin näitä ihmisiä yhtä tarkasti kuin näyttämöä, sillä minua rupesi hämäämään etten ihan osannut määritellä olivatko he todiste siitä, että Gibsonin visio on nyt lopullisesti toteutunut, vaiko jonkinlaisia pastisseja tai kunnianosoituksia. En ole vieläkään varma. (Nämä ihmiset olivat minusta lähinnä taiteilijoita, mediaihmisiä ja Mac/Google-akselin dev-porukkaa, eli kysmys on onko heidän elämässään kyberin lisäksi oikeasti myös punkkia; tuntemani hacktivistit ja muut aktuaaliset elämäntapakyberpunkkarit eivät yleensä näytä ulkoa samalla tapaa tuskallisen cooleilta). Tavallaan kyberpunkarjen ilmentyminen toteuttaa siis toisenkin 80-lukulaisen profeettaklusterin vision. Mikä olisi postmodernimpaa kuin se, että Gibsonin katveessa kasvama sukupolvi toistaa tarkoituksellisesti hänen kodifioimia signaaleja kommentoidakseen toteutuneen tulevaisuuden dystooppisempia piirteitä?

En ole lukenut Neuromanceria ainakaan kymmeneen vuoteen, ja oli kiinnostavaa huomata, että se on edelleen sairaan hyvä teksti. Kaiken maailman Matrixien ja muun moskan jälkeen alkulähteille palaaminen tuntui hyvinkin tuoreelta. Sitäpaitsi oli aika viehkoa kuinka kirja avasi päänsisäisiä ikkunoita aikaan jolloin asuin Suomessa, tutustuin vaihtoehtoulttuuriin City-lehden välityksellä (se oli, lapset, silloin ei vain mahdollista vaan melkein ainoa tapa) ja eräs ohjelmoinnista innostunut luokkatoverini halusi hirveän, hirveän mielellään, että kutsuisimme häntä nimellä Case. Luulen, että kuvittelin itselleni silloin merkittävästi tylsempää aikuiselämää kuin mihin olen nyt päätynyt. Uskonkin, että päädyin melko nopeasti hakkeroimaan oman tulevaisuuteni ainakin osittain Neuromancerin kaltaisten kirjojen innoittamana.

Casessa Mollyn osan luki – vallan mainiosti – pornotähti Sasha Grey, joka suhtautui koko esitykseen superammattimaisesti ja oli älyttömän mukavaa seuraa jälkibileissä. Sasha antoi Brodylle kiitoslahjaksi teräksisen tupladildon, jonka Brody kuitenkin kohteliaasti palautti, sillä hänen äitinsä istui samassa pöydässä, eikä coolien taitelijoidenkaan särmä riitä rajattoman pitkälle.

Luku 4, jossa suositellaan japanilaista väkivaltaa

Hitomi Kaneharan Käärmeitä ja lävistyksiä ilmestyi vihdoinkin suomeksi ja suosittelen sitä kaikille! Tai ehkä ei ihan kaikille; se on väkivaltainen tarina tatuoinneista, lävistyksistä ja destruktiivisesta seksistä, ja ymmärrän hyvin lukijoita joiden on silloin vaikeata repiä rivien välistä mitään runollista tai suuria tunteita. Suhtauduin itsekin varsinkin kirjan alkumetreillä koko ideaan aika kielteisesti. BDSM-seksistä ja bodymodifikaatiosta kirjoitetaan niin älyttömän paljon puppua ja ilmiöitä käytetään usein tusinametaforina: “Ooh, teinityttö angstailee, katsokaas, nyt se antautuu rappiomiesten hyväksikäytettäväksi ja goottiviulu soi.” Todellisuudessa rajuimpienkin alakulttuurien psykologia on aika paljon monimutkaisempi.

Kaneharalla on kuitenkin sekä henkilökohtaisia kokemuksia elämästä yhteiskunnan reunalla että rutkasti kirjallisia lahjoja. Ei kestä kauhean montaa sivua ennenkuin lukija kiinnostuu Barbietyttö Luista ja hänen kahdesta sairaasta rakastajastaan oikeasti, eikä käänteitä tai loppua voi noin vaan ennakoida. Minusta kirja käsittelee kiinnostavasti myös nuorten naisten asemaa japanilaisessa yhteiskunnassa. Saatan ylitulkita. Eräs tuntemani miespuolinen lukija ei huomannut kirjassa sellaista juovaa lainkaan.

Romaanin suomennos vaikuttaa selauksen perusteella aika mainiolta – olen itse lukenut sen englanniksi (hyvä) ja ruotsiksi (heikompi). Keskustelin itse asiassa romaanista FST:n Boktid-ohjelmassa jo kun se viime keväänä ilmestyi ruotsiksi. Samasta ohjelmasta löytyy myös Hitomi Kaneharan haastattelu, ja jos oikein muistan klippejä Käärmeitä ja lävistyksiä -elokuvasta ja kuvamateriaalia sen mangaversiosta. Käy tsekkaamassa YLE:n elävästä arkistosta.

Tagit: japani kanehara kirjallisuus lävistykset

Luku 3, jossa puolustetaan Prinsessapäiväkirjoja

Ymmärrän, ettei tämä ole normaalimaailmassa tämän päivän suurin kirjallisuus-uutinen, mutta haloo, Meg Cabotin sarja Princess Diaries on loppu! Minulta taisi itse asiassa jäädä yhdeksäs kirja välistä, mutta finaalipläjäys Ten Out of Ten selittää ihan riittävän hyvin missä mennään. Michael palaa Japanista, Lilly on TV-tähti Korean markkinoilla ja Sean Penn tulee katsomaan JP:n koulunäytelmää. Prinsessa Mia on hermostuksissaan valehdellut kaikille ystävistään suunnilleen kaikista elämänsä asioista, jotka pitää sitten selvittää ennen juonen huipentumaan iltana, jolloin on sekä Albert Einstein Highn Senior Prom että Genovian ensimmäiset demokraattiset vaalit.

Suurin vale on hupsuin ja kiinnostavin, sillä Mia on salaa kirjoittanut kirjan. 400-sivuinen kouluessee muka Genovian öljyjalostuksen historiasta on oikeasti harlekiiniromanssi Ransom My Heart, josta lukijoille tarjotaan hekumallisia makupaloja. Kirjan loppusivuilla paljastuu itse asiassa, että Meg Cabot on kirjoittanut Mian puolesta koko romaanin, joka löytyy siis nyt myös tosimaailman kauppojen hupsuhyllyistä.

En itse ole erityisemmin romanssien fani, mutta naisten halveksutut genret kiinnostavat minua paljon. Cabot, joka aloitti itse uransa romanssikirjailijana ja on nyt puolifiksun tyttöjen teiniseikkailuviihteen suurimpia kuningattaria, puolustaa romaanissaan paitsi alkuperäistä kotigenreään myös epäsuorasti itse Prinsessapäiväkirjoja. Minä ainakin epäröin taas sekunnin verran ennenkuin luin julkisessa paikassa shokkipinkkiä tyttökirjaa, jonka kannessa on räikeästi sydämiä ja kruunuja. Ja minä olen sentään seurannut sarjaa viitisen vuotta ja suositellut sitä monille muillekin aikuisille high school-viihteen faneille.

Rehellisesti sanoen etsin aikoinaan ekan kirjan käsiini mollatakseni sitä. Arvostelin sarjaan hyvin löyhästi perustuvat Disney-elokuvat jonnekin ja arvelin saavani hauskemman tekstin aikaiseksi jos kritisoisin leffan lisäksi myös alkuteosta. Yllätyksekseni prinsessa Mia oli aika loistotyyppi, Buffy-fani ja Greenpeace-aktivisti, ja kirjassa oli paljon elokuvasta siivottuja särmiä (prinssi-isän naiskenelu ja kivessyöpä yllättävän prinsessastatuksen syynä tulevat päällimmäisenä mieleen). Päädyin itse asiassa pitämään ekaa PD-leffaakin jotenkuten hyvänä. Jäin jopa pariksi vuodeksi koukkuun Meg Cabotin blogiin, luettuani siellä kasuaalin moottoripyörälesbomaininnan – ei mitenkään jokapäivästä amerikkalaisten astenkirjailijoiden fanikommunikaatiossa.

Jos harlekiinifeminismi kiinnostaa, Ten out of Ten on tietysti aika heppoista kamaa. Suosittelisin tähän Janice Radwayn legendaarista ja erittäin luettavaa tutkielmaa Reading the Romance.

Luku 2, jossa jaetaan avokätisesti muiden rahoja

Tällä Ruotsissa – ja nopeasti muuallakin maailmassa – tämän viikon kirjallinen lööppiaihe on ollut Stieg Larssonin perikunnan (isän ja veljen) tarjous maksaa edesmenneen dekkarikirjailijan avovaimo Eva Gabrielssonille 20 miljoonaa kruunua. Onko tarjous jalomielinen vai ylimielinen? Tekijänoikeuskorvauksista kasatut summat eivät ole julkista tietoa, mutta ammattilaisarvioiden perusteella Larssonin herrat ovat toistaiseksi netonneet noin 130 miljoonaa kruunua – summa, joka ei sisällä elokuvaoikeuksista saatuja tuloja. Rahasammio myös kasvaa koko ajan, koska Millenium-trilogiasta on esimerkiksi englanninkielisessä maailmassa ehditty vasta toiseen kirjaan. Viime vuonna Stieg Larsson oli maailman toisiksi myydyin kirjailija. Kun ne royaltyt rapsahtavat tilille, heikompaa saattaisi hirvittää.

Gabrielsson ei ole saanut vielä mitään, sillä hän ilmoitti välittömästi elämänkumppaninsa kuoleman jälkeen hakevansa tarvittaessa rahoja juridisin keinoin – jolloin perikunnan mielestä tuntui järkevimmältä olla antamatta hänelle mitään: eihän kukaan vapaaehtoisesti ryhdy rahoittamaan oikeusjuttuja jossa itse on vastapuolena. Tai näin perikunta asian ilmaisi. Toinen vaihtoehto olisi tietysti ollut sopia asiasta kitsailematta ja välttää oikeusjuttu kokonaan.

Minusta tuntuu aika ilmeiseltä, ettei poliitisesti radikaali Larsson, joka kuoli äkilliseen infarktiin ehtimättä saada selville minkälaisen maailmanlaajuisen dekkari-ilmiön oli luonut, yrittänyt aktiivisesti estää avovaimoaan perimästä jättämällä hänen statuksensa yli kolmikymmenvuotisen suhteen ajaksi formalisoimatta. Larsson ei vaan uskonut avioliittoon. Hyvänen aika, kirjojen sankari Blomqvist, jossa on Larssonin tuttujen mukaan paljon omaelämänkerrallisia piirteitä, elää V-muotoisessa polysuhteessa naimisissa olevan naisen kanssa! Eikä testamentin tekemisessä tietenkään ole kauheasti mieltä ellei omista juuri mitään. Rahat tulivat myöhemmin, kirjojen ilmestyttyä, kirjailijan kuoleman jälkeen.

“Olisimme voineet sanoa 100 tai 200 miljoonaa, näitä mielikuvitussummia on kaikenlaisia. Nyt piti vaan sanoa joku numero,” Erland-isä selvensi tarjoustaan Expressenille. Ja ylimielisen puolelle se minusta kalahtaa.

Antifasistien EXPO-järjestö, jonka perustajajäsenenä Larsson teki journalistisen elämäntyönsä, on saanut perikunnalta toimintaansa suuren apurahan – viisi miljoonaa kruunua. Gabrielssonin mielestä tämäkään ei riitä. Perhe ei hänestä tiedä yhtä hyvin kuin leski (sovitaan, että sanaa saa tällä vuosituhannella soveltaa myös avovaimoihin, okei?) mihin Larsson itse olisi nappulaa investoinut. Tämäkin lienee totta. Ennen kaikkea perheenjäsenille ei välttämättä olisi päätynyt juuri mitään.

Larsson valitsi vaikean ja vaarallisen elämän, koska häntä ajoi sama aatteen palo, joka hehkuaa monisanaisten ja rönsyilevien Millenium-romaanien rivien välistä. Minusta on mukava kuvitella, että hän olisi sallinut itselleen välivuoden paratiisisaarella ja ostanut isälleen urheiluauton. Mutta todennäköisesti hän olisi jakanut rahat poliittisten vakaumustensa mukaisesesti maailman tarvitseville. Vuonna 1977, ennen matkaansa Etiopiaan kouluttamaan EPLF-gerilloja, Larsson kirjoitti testamentin, jonka mukaan hänen vähäinen omaisuutensa tulisi lahjoittaa Uumajan kommunistien nuorisoliitolle. Testamentti ei ole enää validi, mutta antaa jonkinlaista osviittaa siitä minkälaisen aatteen palon kanssa ollaan tekemisissä.

Herrat Larsson eivät omien sanojensa mukaan ole juurikaan koskeneet rahoihin. He miettivät, mitä Stieg olisi halunnut. Arvelisin, että Stieg olisi halunnut, että perhe ja leski olisivat hyvissä väleissä. Gabrielsson itse sanookin, ettei hae oikeudesta rahoja, vaan oikeutta hallinnoida niitä Larssonin toiveiden mukaisesti. Tästä huolimatta, perintövaikeilussa leski on yhtälailla osallisena, ja niin kauan kuin konflikti on kesken, hyväntekeväisyyteen ja aktivismiin Larssonin omaisuudesta ei investoida juuri mitään.

Alkuun | Edelliset

1 – 4 / 4

Seuraavat | Loppuun