Kirjat

Alkuun | Edelliset

1 – 4 / 4

Seuraavat | Loppuun

Luku 9, jossa käydään epäkuolleissa

Viime viikkoina olen lukenut ainoastaan Dracula-aiheisia kirjoja. Anna Höglundin tuore tohtorinväitöskirja Vampyrer. En kulturkritisk studie av den västerländska vampyrberättelsen från 1700-talet till 2000-talet oli mainio, mutta niin surkeasti oikoluettu että jouduin välillä nousemaan nojatuolista huutamaan ärsytyksestä (ja koska nojatuolini on FatBoy ja istumiseni pikemminkin röhnötystä se ei olekaan mikään pikkujuttu).

Uppsala-arkeologi Anders Kaliffin Dracula och hans arv – myt, fakta, fiktion selvitti, että erään edesmenneen romanialaisen folkloristin (tohtori Paul Binder) mielestä Bram Stoker ei perustanutkaan kreivinsä hahmoa ainoastaan Vlad Tepesiin, kuten yleisesti on kiitos Florescun ja McNallyn sitten 70-luvun ajateltu. Ehkä Stoker olikin kuullut eräistä Draculan jälkeläisistä, jotka asuivat kirjan Draculan linnan alueella, ja jotka olivat 1700-luvulla huhun mukaan vampyyrejä? Tepesistä nimittäin ei, verenhimostaan huolimatta, Romaniassa koskaan kerrottu sellaisia juttuja. Hän on pikemminkin eräänlainen kansallissankari, jota myydään nykyään virallisesti Draculana ainoastaan turismiin liittyvistä syistä.

Joka tapauksessa, minulla oli nyt tekosyy lukea Stokerin Dracula uudestaan, ja hittolainen, sehän oli mainio! Muistin sen teinivuosilta tylsänä kirjeromaanina, jossa vanhanaikaiset leninki- ja heppavaunu-ihmiset taistelivat jotakin yhtä vanhanaikaista goottikreiviä vastaan. En kai ollut pienenä kovin sivistynyt, tai pikemminkin en tiennyt viktoriaanisesta yhteiskunnasta juuri mitään, mutta romaanihan on niin täynnä cutting edge-kamaa että se on suorastaan scifin rajoilla.

Sankarit ovat supermoderneja early adoptereita, jotka matkustavat junilla, lähettävät sähkeitä, lukevat tieteellistä kirjallisuutta ja harrastavat teknologiaa jota tuskin edes löytyi markkinoilta. Kyllä, Anna Höglund, Anne Ricen Interview With the Vampiressa käytetään nauhoitusteknologiaa epäviralliseen The Dracula Tapes-jatko-osaan viitaten, mutta siinä Dracula tekee nauhoituksia koska alkuperäisessä romaanissa tohtori Sewardilla on “phonograph” - laite joka vuonna 1897 on tuskin edes markkinoilla.

Varsinkin Mina Harker on totaalinen geek girl, joka harrastaa pikakirjoitusta, kirjoittaa koneella, unelmoi fonografista ja opettelee huvikseen juna-aikatauluja. Hn on tulevaisuuden airut, jonka kunniaksi herrat sitten kukistavat muinaisen machohirviön – ja jota ilman koko projektista ei olisi tullut niin mitään.

Sitäpaitsi kirja on oikeasti aika jännittävä. Suosittelen!

Okei, joiduin tietysti lukemaan myös sen Dacre Stokerin uuden, virallisen Dracula kakkosen. Hengittelen tässä vähän ja palaan sen kohdalla asiaan kohta…

Tagit: dracula kirjallisuus stoker vampyyrikirjallisuus vampyyrit

Luku 8, jossa kyseenalaistetaan Ollin hiihtoretkeä

Tällä viikolla jouduin, tai pikemminkin pääsin, linnaan. Växjön yliopiston kupeessa (joka muuten vaihtaa vuodenvaihteessa fuusion seurauksena nimekseen Linnaeus-yliopisto) sijaitsee romanttinen satulinna Teleborgs Slott. Jos saatte koskaan kutsua Linnaeus-yliopistoon esim puhumaan, pistäkää ehdoksi yöpyminen linnahotellissa! Lumimyrskyn iskiessä ikkunasta tuuli tosin suoraan sisään (nyt olen kotona kipeänä), ja yöllä kun Bram Stokerin Draculan lukemisen välillä piti käydä veskissä käytävän päässä taisi vähän sukka tutista, vaikka muurien sisällä onkin Teleborgissa kovin viihtyisää. Eikä kimppuun käynyt käytävällä yhtään hehkeätä vampiraa.

Yliopiston joulujuhlassa soittaneen Beatles-soundalike-bändin paksumpi laulaja kyllä katsoi vähän sillä silmällä, mutta minua ei napannut. Vaikka he olivatkin pelottavan taitavia, suhtaudun firmajoulujuhlaviihdyttäjiin foobisesti, samalla tapaa kuin jotkut pelkäävät klovneja: liian hyvät sosiaaliset skillit, liian sulava pinta, liian hyvä känniääliöiden sietokyky, liian vähän tarvetta omaan taiteelliseen tulkintaan. Minulle tulee mieleen Body Snatchers ja, no, vampyyrit. Niistä lisää ensi viikolla.

Olin Växjössä puhumassa lastenkirjallisuuskonferenssissa, jossa lähestyttiin tekstejä postkolonialistisin ottein. Oman paperini nimi oli Saving the World from Southern California: Global Girl Power in Buffy the Vampire Slayer, eikä siitä nyt sen enempää. Muut puhujat olivat about kaikki älyttömän kiinnostavia. Vahvimmin minulle jäi mieleen kaksi esitelmää, jotka yhdistyivät eeppiseen mitähittoa-hetkeen.

Rutgers Universityn Lynne Vallone piti tiistaina tunnin mittaisen keynoten pygmeistä – niiden historiasta, mediakuvasta lännessä (millä tarkoitetaan käytönnössä: pohjoisessa), ja roolista kolonialistisessa mielikuvituksessa. Hän selvitti, kuinka ajatus pygmeistä koodaantuu lastenkirjallisuudessa kokoeroihin. Niin “erirotusia muukalaisia” (tälle lienee sulavampi suomennos – “the racialised Other” on termi jota haen) ja asiaanliittyvien tarinoiden perintö näkyy lastenkirjallisuuden isoissa ja pienissä hahmoissa edelleen. Oli kyse sitten oompa-loompista tai (kuten Maria Ceciren erinomaisessa paperissa) C.S. Lewisin näkymättömistä yksijalkaisista tai Harry Potterin puutarhatontuista, näennäisesti harmittomat koomiset miniatyyrimiehet kertaavat kolonialistista kuvastoa, jossa pienikokoiset muukalaiset ovat kuin lapsia, joita valkoisen normiyhteiskunnan pitää sivistää.

Växjön Astrid Lindgren-professuurin haltija Astrid Surmatz, joka oli myös konferenssin pääjärjestäjä, on muun muassa subarktisen kirjallisuuden asiantuntija. Hän puhui omassa paperissaan Selma Lagerlöfin Nils Holgerssonista ja Elsa Beskowin Ollin hiihtoretkestä. Molemmat kirjailijat ovat Ruotsissa käyt kats pyhimyksiä, ja heidän tuotantonsa olivat ja ovat tärkeitä kansallisidentiteetin rakentajia. Surmatzia kuitenkin kiinnosti, kuinka näissä kahdessa pohjoiseen vahvasti kytkeytyvässä teoksessa saamelaiset ovat näkymättömiä, nimettömiä ja/tai ennakkoluuloisesti esitettyjä.

Ollin hiihtoretki jäi eniten vaivaamaan, varsinkin kun luimme esitelmän jälkeisessä keskustelussa kaikki yhteistoimin kirjan kuvia Lynne Vallonen esitelmän valossa. Talvikuninkaan linnassa nimittäin asuu pieniä punalakkisia tyyppejä, joiden aikuiset ovat saman mittaisia kuin pikku Olli itse. Kuvista on selvää, että he ovat saamelaisia. Teksti ei nimeä heitä tai esittele heitä sen kummemmin, mutta kertoo, että he valmistavat siellä kaikki joululahjat. Pohjoisen alkuperäisväestön kommodifikaatio jouluturismin osaksi jaksaa aina hämätä minua Lapissa käydessäni, mutta saamelaisten ja tonttujen yhteensulautuminen pohjoismaisessa lastenkirjassa hätkähdytti minua silti aikalailla.

Surmatz siteeraasi kustantamojen ja kriitikkojen esittelyjä ja mielipiteitä Olli-klassikosta (josta tuli juhlaversioita käsittääkseni vuonna 2003, 50 vuotta kirjailijan kuoleman jälkeen). Kirjan saamelaiset eivät esiinny niissä sanallakaan - aivan kuten kirjan tekstissäkään, vaikka niitä on kuvissa enemmän kuin ketään muita päähenkilöä lukuunottamatta. Ollin suomalainen kustantaja Gummerus seuraa samaa perinnettä.

Lynne Vallone muistutti puheessaan Dr. Dolittle-kirjojen yhteydessä, että lienee parempi julkaista vanhoja lastenkirjoja sellaisenaan, jolloin lapset ainakin saattavat tunnistaa ja kyseenalaistaa ilmeisen rasismin, kuin tehdä sensuroituja versioita, joissa vaikeammin havaittava arvoihin ja symboleihin piiloutuva syrjintä on silti kirjoissa tallella. Kontekstia voi tarjota esipuheilla ja muilla kirjoilla. Yritimmekin joukolla keksiä lastenkirjallisuutta, jossa saamelaisia ei eksotisoitaisi tai infantilisoitaisi, ja joka ehkä jopa esittelisi modernia saamelaiselämää. Mitään ei tullut mieleen.

Tagit: beskow kirjallisuus lastenkirjallisuus postkolonialismi saamelaiset

Luku 7, jossa ei olla luettu Jan Guillouta

Kilpailen tänä vuonna Ruotsin suosituimmassa tietovisassa. Sen nimi on På spåret ja siinä kysytään yleistietokysymyksiä jotka liittyvät löyhästi johonkin kaupunkiin. Jokaisessa jaksossa yksi kaupungeista sijaitsee Ruotsissa, ja viime perjantaina kauden ensimmäisessä jaksossa (jossa en siis itse esiintynyt) tuo oli juustomaakunta Västerbottenin Falköping. Ohjelmassa kysyttiin muun muassa, minkä niminen luostari, myös Arn-romaaneista tuttu, sijaitsi keskiajalla Falköpingissä?

Meillä Riihimäellä kotikatsomossa (kaapelipaketista kun löytyy myös SVT 1) kukaan ei osannut vastata kysymykseen, sillä kukaan meistä ei ole lukenut Jan Guilloun keskiaikaseikkailubestsellereitä. Televisiossa muuten hyvässä iskussa oleva joukkue, johon kuului pitkän linjan uutistoimittaja Helene Benno ja kuvataiteilija/koomikko Peter Apelgren olivat ihan yhtä uunona. He eivät suoraan sanoneet, että helvetti, emmehän me nyt SELLAISIA KIRJOJA LUE, mutta jotakin sen suuntaista taisi päästä lipsahtamaan.

Bennoa ja Apelgrenia vastaan kilpailivat 70-luvun Tukholman yökerhokuningatar Alexandra Charles sekä kirjailija Björn Ranelid. Ranelidkaan ei ollut lukenut Guillouta, mutta Charles oli – "tietysti". Hän muisti tosin luostarin nimen väärin, eikä kysymyksestä herunut pisteitä. Whatever. Kiinnostavaa tässä on, ettei Arn-tuntemus nolottanut Charlesia lainkaan. Charles on nykyään arvostettu kansanterveyslobbyisti, mutta hän ei ole korkeasti koulutettu kulttuurisnobi; hän on normaali ihminen.

Jaksoa seurasi Ruotsissa yli kaksi miljoonaa katsojaa (sekä jokunen tuhat Norjassa, Tanskassa ja meillä Suomessa). Niistä ehkä miljoona lienee Guillou-faneja, monet agentti Hamiltonista kertovien Coq Rouge-kirjojen ajoilta asti. Fiktiivisen Arnin seikkailuja voi seurata Ruotsissa mm. Arn-ryhmämatkoilla tai kotona ihan DVD:ltä – kirjoistahan tehtiin kaksi huiman kallista seikkailuelokuvaa. Minua, muka popkulttuurin puolestapuhujaa, hävettää myöntää, etten minäkään ole lukenut Guilloun fiktiota riviäkään. Leffoista olen nähnyt pari kivan näköistä taistelukohtausta ja Timotei-shampoomainokselta näyttävän nuoriparisöpöilyn.

Tämä on sikäli erikoista, että pidän genrekirjallisuudesta paljon. Tällä hetkellä seuraan historiallisista sarjoista esim C.J. Sansomin Shardlake-kirjoja, jotka sijoittuvat Henrik VIII:n Englantiin, ja rakastin aikoinaan Scottin typerää Ivanhoeta silmittömästi. (Olen totaalisesti TEAM REBECCA, Rowena on ääliö). Luen ajoittain typerääkin fantasiakirjallisuutta, ja hätätapauksessa aika särmittömiä dekkareita. Guillouhun en kuitenkaan ole alentunut, koska… niin… no. Arnithan ovat sivistyneiden ihmisten mielestä huonoja. Mutta mistä minä tietäisin? En käsittääkseni tunne ketään, joka olisi niitä oikeasti lukenut. En ole myöskään lukenut niistä yhtään arvostelua.

Kerran kyllä teki vähän mieli vilkaista tuota ruotsalaista ristiritaria. Nimittäin kun luin netistä miehestä, joka oli ottanut nimekseen Julius Andreas Gimli Arn MacGyver Chewbacka Highlander Elessar-Jankov. Hei, tuo kundihan pitää monista samoista asioista kuin minä, ajattelin. Vaikuttaa tykkäävän myös Arnista. Kummallista. Sitten katsoin kuvaa ja päätin jättää tyypin tarkoituksellisen emuloimisen vähemmälle. Mikä on silkkaa, lapsellista nörttijuudastelua. “Mä ole ehkä nörtti, mutta mä en ole yhtä nörtti kuin tuo.” Olenpas. Aargh.

Oletteko te lukeneet Arn-kirjoja? Pitäisikö minun? Valaiskaa minua! Ja jos teillä näkyy SVT, tervetuloa nauramaan mun tiedonpuutteelle huomenna perjantaina kello yhdeksän illalla.

Luku 6, jossa keskustellaan kirjallisuudesta

Finlandia-voittaja Uunin synopsikseen verrattuna Alastalon salissa on Michael Crichton-thrilleri. Päättelen tästä, etten ehkä tule lukemaan sitä. Ei niin, että olisin lukenut kaikkia Crichtoneitakaan – arvostelujen perusteella kuolinpesästä löytynyt (ja viime vai olisikohan ollut toissaviikolla ilmestynyt) merirosvoseikkailu Pirate Latitudes on ns. hirveätä skeidaa. Steven Spielberg on silti ostanut elokuvaoikeudet. Ja miksikäs ei: jos setä osaa tehdä hyvästä novellista kamalan elokuvan (AI), ehkä hän saisi rakennettua paskasta romaanista edes hyvän lyhärin. Mitä Uunin elokuvaoikeuksiin tulee, niiden myynti lienee vain ajan kysymys. Uskon itseassa ihan oikeasti meditatiivisenkin romaanin kääntyvän visuaalisesti hyväksi leffaksi.

Olen Helsingissä töissä tämän viikon ja kuulin aamulla baarissa kulttuurityöläisjuorun, että Antti Hyryn valinta on merkkaus Sofi Oksasta vastaan. Tämä ei tietenkään ole uskottavaa, mutta toisaalta en osannut myöskään odottaa maanmiesteni reaktioita Oksasen Tanskan haastatteluun. Siis, anteeksi, mutta luuleeko kansakunta oikeasti, että Suomikuva on Pohjoismaissa niin huono, ja niin heikko, että yksi haastattelu voisi sitä heiluttaa? Minusta Oksanen ei itse asiassa sanonut mitään sopimatonta, mutta jos olisikin sanonut, so what? Ensinnäkin, myös hänen fiktionsa käsittelee hänen käsitystään maastaan ja ajastaan, joten kysymyksistä julkisesti keskusteleminen on täysin luontevaa. Toiseksi Oksanen puhui tämänkesäisessä Vi läser-lehden haastattelussa kriittiseen sävyyn Venäjästä, koska siellä oltiin tekemässä valtion kritisoinnista laitonta. Ei ole suinkaan mahdotonta, että Oksanen on kokeillut poliittisista syistä kepillä jäätä.

Uunista vielä: parasta siinä on, että se on oikeasti herättänyt keskustelua! Helsingin Yliopiston Radiokemian laboratorio on esimerkiksi täynnä Hyryfaneja, joiden mielestä uusi kirja onkin se, josta kannattaa aloittaa. Ja äitini huutaa tuolta takavasemmalta, että kävi tänään Akateemisessa lukemassa Uunia sieltä sun täältä, mutta ei saanut oikein ostopäätöstä aikaan. Hän haluaisi ehdottomasti tietää minkälaista uunia siinä muurataan. Onko se leivinuuni? Mutsi nimittäin entisöi uutta mökkiään ja tahtoisi kai ryhtyä itsekin muurailemaan, mutta ei halua investoida väärään kirjallisuuteen. Ehkä kirjan kohdeyleisökin löytyykin keski-ikäisistä DIY-reustauroijista.

Tagit: finlandia-palkinto hyry oksanen

Alkuun | Edelliset

1 – 4 / 4

Seuraavat | Loppuun