Kirjat

Alkuun | Edelliset

1 – 5 / 5

Seuraavat | Loppuun

Luku 14, jossa moikataan hassuja hurjia hirviöitä

Minulta on The Believer-kollektiivin suuruus toistaiseksi jäänyt hahmottamatta ja tilanne on sama myös luettuani Dave Eggersin romaaniversion Spike Jonzen kanssa kirjoittamastaan käsiksestä elokuvaan Wild Things. Rakastin pienenä Maurice Sendakin mestarillista kuvakirjaa Hassut hurjat hirviöt (Where the Wild Things Are) ja olen myös aikamoinen Jonze-fani. Lukaisenpa kerrankin novelisaation ennenkuin menen leffaan, ajattelin.

Ekat sata sivua olivat minusta aika tylsiä, vaikka päähenkilön raivonpuuskissa ja perhetilanteessa olisi pitänyt riittää sisältöä vähän hurjempaankin kerrontaan. Kun Max sitten pääsi hirviöiden saarelle, fiilis koheni välittömästi, mutta hetkeksikään en saanut lupaa unohtaa, että kirja pohjaa elokuvakäsikirjoitukseen.

Eggers ei tunnu kirjoittavan hahmojen sisältä, vaikka raportoikin koko ajan yliselkeästi mitä Max tuntee ja ajattelee. Ja helkkarin monessa kohdassa jopa kommentoi tyyliin “Max huomasi, että Carol oli pahalla päällä, mutta ei nyt ehtinyt miettiä mistä se saattaisi johtua”. Öh, niin: saman asian voi tietysti kommunkoida niinkin, että lukija näkee tilanteen tavallaan Maxin olan yli, mutta Max ei sitten reagoi mitenkään.

Proosa on kelvollista, ja sanoja on paljon, ja tarinassa mennään ja siinä tapahtuu kirjan verran käänteitä, mutta aktuaalista kirjallista kerrontaa jäin kaipaamaan. Sellaista, missä kieltä käytetään muuhunkin kuin sisäisen kuvastonsa kuivaan raportoimiseen. Vähän sitä samaa riemua, jota Sendakin kuvista välittyy.

Wild Thingsin epäonnistuminen on harmillinen varsinkin siksi, että hirviösaari on psykologisesti kiinnostava. Max on jossakin lapsuuden ja varhaisteiniyden rajoilla, siinä kohdassa missä ihastuksia alkaa ilmestyä mutta äiti on vielä maailman keskipiste. Ja Maxilla on joku oikea ongelma, silmittömät raivokohtaukset jotka saattavat olla lapsen reaktioita muuttuvaan perhetilanteeseen – tai jotka saattavat olla orastavan mielenterveysongelman ensimmäisiä oireita.

Saarella, omassa valtakunnassaan, Max heijastuu hyvin selkeästi hirviöiden johtajahahmoon Caroliin, joka paljastuu vaaralliseksi ja pelottavaksi tyypiksi. Tarinan voi lukea niin, että Max käy hirviöiden saarella näkemässä oman käytöksensä ulkoa. Ja että hän päättää ottaa siitä tosimaailmassa vastuun jättäessään hirviöt ja varsinkin Carolin taakseen. Että Carol on se Maxin sisäinen villieläin – leffan mainoksissakin sanotaan “Inside all of us there is a wild thing” – joka pitää taltuttaa aikuisuuden, yhteiskunnan ja perheen puolesta.

Wild Thingsiä myydään kaikenikäisten kirjana, mutta se sijoittuu lastenkirjatraditioon muutenkin kuin juuriltaan. Hirviöiden saari on modernisoitu Mikä-Mikämaa. Maxin susihaalarit tuovat mieleen J.M. Barrien Kadonneet Pojat, mutta tässä tarinassa kaikki heimon jäsenet ovat vastuuttomia Peter Paneja, eikä äiti-Wendyä ole tarjolla pelastamaan päivää. Max joutuu itse skarppaamaan ja tekemään valintoja, ja kehittyy siksi tavalla johon Peter Pan ei koskaan kyennyt. Se on kiinnostavaa. Harmi, ettei kirja ole parempi. Ehkä sen voisi vielä pelastaa oikein runollisella suomennoksella? Leffa toisaalta lupaa hyvää.

Tagit: barrie eggers jonze kirjallisuus sendak

Luku 13, jossa päästään hurmioon

Ruotsinkielisen koulun käyneenä ja kirjallisuutta vain Suomen ulkopuolella opiskelleena runoilijaliike Tulenkantajat oli minulle vain haalistunut lyijärimerkintä yleistiedon marginaalissa. Kuinka ihastuttavaa siis olikaan tutustua ryhmään romaanin kautta – vieläpä romaanin, jossa päästään ryhmän naisten päiden sisään!

Hurmion tyttäret on, sanottaisiinko, tavallaan suomalaisten naisrunoilijoiden Portrait of an Artist as a Young Man. Siinä kasvetaan Elina Vaaran ja Katri Valan kanssa teineistä naiseuteen, ja tosipohjaisiin romaanihenkilöihin on helppo uskoa – välillä minulle syntyi illuusio, että luin aktuaalisia kirjeitä ja päiväkirjoja (joista tyttöjen äänet ja osa unelmista onkin haettu). Tämän runon haluaisin kuulla-ohjelmaa yli 30 vuotta toimittanut Satu Koskimies lienee työnsä puolesta suurimpia suomalaisia runoudentuntijoita, mutta ennen kaikkea hän tietää nuorten naisten yksityisistä ajatusmaailmoista 1900-luvun alkupuolella enemmän kuin useimmat. Ostin aikoinaan alennusmyynnistä melkein sattumalta (Koskimiehen Katariina Eskolan kanssa toimittaman) kirjekokoelman 50-luvun tyttöjen ystävät ja se on selvinnyt monesta kirjahyllykarsinnasta kunnialla läpi siinä missä fiktiivinen chicklit on heitetty menemään. Tulipa mieleen, että sarjan muut osat pitäisi hankkia sille kaveriksi.

Ajankuva ja tyttömaailma ovat siis kohdallaan, mutta eniten minua Hurmion tyttärissä kuitenkin säväytti kirjoittamisen kuvaaminen, nuorten runoilijoiden usko kielen ja taiteen voimaan taltuttaa pimeä arki ja sosiaalisten konventioiden kahleet. Vertaus saattaa tuntua triviaalilta, mutta minulle tuli Hurmion tyttäristä ajoittain sama tunne kuin L.M. Montgomeryn Pieni runotyttö-kirjoista – että tässä kirjailija kuvaa maagista maailmaa, johon paitsi hänellä itsellään ja päähenkilöllä myös minulla saattaisi olla pääsy. Että kirjoitan tänään työkseni johtuu ainakin osittain kirjallisesta hurmiosta jota koin pienenä Uuden Kuun vintillä (joskin romaanin välityksellä).

Hurmion tyttärissä on sitä samaa taikaa, minkä lisäksi yli sata vuotta nuorempi romaani on tietysti rehellisempi esimerkiksi seksuaalisen hurmion suhteen. Suosittelen kaikille runotytöille – myös teini-ikäisille, vaikka kirja aikuisten kirjallisuutta genreltään tietysti onkin.

Tagit: kirjallisuus koskimies montgomery runotyttö tulenkantajat

Luku 12, jossa luetaan kauhea ja runollinen Push

Minun piti yöjunassa tiistai-iltana ihan vähän vaan lukea Sapphiren Push-romaania. Kello kaksi yöllä laitoin kirjan kiinni ja pohdin että saakohan tässä lainkaan nukuttua. Vaikka loppu olikin tavallaan onnellinen, tai ainakin toiveikas, kirjan kuvaama todellisuus on todella kauhea. Tekee mieli sanoa "sanoinkuvaamattoman", vaikka totuus on tietysti ihan päinvaistainen: kyllä sanoin voi kuvata, sikäli kun osaa, ja Sapphire joka on myös runoilija hallitsee kielen muodot ja nyanssit.

Romaanin päähenkilö, 16-vuotias Precious, on erittäin ylipainoinen ja erittäin tummaihoinen, eikä haluaisi olla kumpaakaan, sillä hänen kaltaisensa ihmiset ovat maailmassa näkymättömiä. Erilaisena Preciousia rakastettaisiin, hän arvelee. Nyt kukaan ei rakasta; Precious on insestin uhri ja odottaa (jo toisen kerran) väkivaltaisen isänsä lasta. Koska ylä-asteella ei saa olla raskaana, Precious saa koulusta kenkää. Ihan sama, tavallaan, sillä hän ei osaa lukea, eikä ole saanut koulusta vuosikausiin oikein mitään selvää.

Kauheuden tasoja paljastuu tarinan edetessä enemmänkin, niin monia että sydämestä ottaa, eikä lukemista aina tahtoisi jatkaakaan. Silti Precious on jo kirjan ensimmäisellä sivulla yksilö ja todellinen ihminen, jota lukijan on helppo rakastaa, kunnioittaa ja myös ihailla. Vähitellen tyttö pääsee nimittäin vaihtoehtoiseen kouluun ja saa kirjainten maailmasta kiinni – ja romaani on hänen oma tarinansa, hänen omalla äänellään kirjoitettuna, niin huteran oikeinkirjoituksen kuin välillä järkyttävienkin rehellisten ajatusten puolesta. Tarinan pointiksi paljastuu, että näkymättömyyden voi kumota valloittamalla itselleen äänen. Huomaan, että tämä näyttää tässä kliseeltä, mutta romaanissa ei ole mitään pikkunättiä tai yksinkertaista, eikä Precious saa siinä mitään ilmaiseksi.

Kehytty Push on nyt myös bestselleri, koska siitä tehty indie-elokuva Precious niittää tällä hetkellä maailmalla palkintoja ja Yhdysvalloissa suunnatonta kassasuosiota. Elokuva näyttää loistavalta ja kannattaa varmaankin katsoa, mutta anna itsellesi lainaan toinen maailma ja toiset silmät ja lue ensin tämä kirja. Ebonics-väritteinen englanninkieli ei tuottane amerikkalaisen popkulttuurin kuluttajille kauheasti ongelmia. Selaa ja kokeile; ellet suomennosta välttämättä tarvitse, kirja kannattaa lukea ennen elokuvan katsomista.

Tagit: kirjallisuus precious push sapphire

Luku 11: Shakespearen Lebowski ja Chaucerin blogi

LEBOWSKI
Make me to understand, sir, for you are slow of speech as I of step, and I am unsatisfied in motive. When any rug is micturated upon within these city walls, must I stand accountable? Or are you as one of a thousand rogues, fishing for sixpence betwixt another man’s pursestrings? Are you a labourer, Master Lebowski, earning that you eat, getting that you wear?

THE KNAVE
Let me not to the marriage of false impressions deny impediments. I am not Master Lebowski; thou art Master Lebowski. I am the Knave, called the Knave. Or His Knaveness, or mayhap Knaver, or mayhap El Knaverino, in the manner of the Spaniard, if brevity be not in thy soul nor wit. A Knave by any other name would abide just as well.

LEBOWSKI
Have you employment, sir? Surely you hope not to pledge fealty nor till the earth in such roughly fashioned armour, invested in thy motley, clad as a jack-a-dandy on a Sunday?

Viikon kirjallinen meemi on Adam Bertoccin mainio Two Gentlemen of Lebowski, Coenin veljesten The Big Lebowskin käsikirjoituksen rakastava käännös William Shakespearen tyyliin. Bertocci hallitsee renesanssienglannin melko hyvin ja lainailee reippaalla kädellä virkkeitä ja kappaleita bardin näytelmistä. Tuloksena sellaista kirjallisuutta, jota on pakko liimailla Facebook-statukseensa, lukea ääneen kämppiksille ja esittää näyttämöillä yliopistojen nörteimmissä harrastekerhoissa.

Jos vanhempikin englanti kiinnostaa, myös vanha tuttu Geoffrey Chaucer Hath A Blog on edelleen olemassa ja tuntuu voivan hyvin, vaikka Geoffrey väittääkin, että “Ich have but litel vim or vigor, and my corage ys all yspent. Ywis, myn eyen are ringed wyth red from long vigiles and wakinges, and many a box of pizza doth clutter the smal room yn which Ich wryte, and eek my poore brayne ys moore tired than Goweres metaphors.” Kun en ollut pitkään aikaan lukenut, jäin tuntikausiksi hihittelemään esimerkiksi Chaucerin Snakes on a Plane-käännökselle Serpentes on a Shippe! (spoylerez).

Postauksessa Ich pwne noobs, Chaucer tutustuu tv-peleihin (Ludi di Visionibus): “thes merveilous stories, the which aren peyntures that moue and haue sounde and often are made yn Japan, and aren controllid by a small devyce or engine ycovered wyth buttones that ys helde yn the hand.” Hän esittelee mieluisimmat pelinsä, kuten Donkey-Kynge (jossa aatelinen käy aina varastamassa pelaajan aasin), Civilisatioun (jonka lopussa tulee maailmanloppu), Trojan Kombat (jonka Chaucer aina häviää pojalleen, joka pelaa aina Akillesta), Tyger Woodses Huntinge and Hawkinge (jota Chaucer, joka on nähnyt ylhäisten hupeja, kehuu hyvin realistiseksi) sekä Grande Thefte,Collusioun, and Mayntenance (josta Chaucer on kuullut parlamentissa pahaa, mutta joka paljastuukin ovelaksi yhteiskunnalliseksi satiiriksi).

Auriolen Chaucer kertoo olevan FPS “or ‘firste-persone sermon,’ in whiche ye see as yf out of the eyes of a noble prechour named Mayster Cheeve, and ye traverse the countree prechynge to manye folke.” Saarnauspeliä voi pelata myös muita vastaan online, whatte ys callid a ‘dethe matche.’

Ther ys a maner of speche vsid by thos who playe Auriole in ‘deth matches’– to winne a game ys to ‘pwne’ the othir playeres; conversiones thurgh yower prechynge are called ‘fragges,’ and thos who are of litel experience (lyk myself) are yclepede ‘noobs,’ or novices.

Chaucerin blogin kautta löytyy muitakin keskienglannin julkkiksia. Margery Kempen raportti konferenssimatkaltaan on puhdasta kultaa. Keskiaikaisen masennuksen oma posterboy Thomas Hoccleve ja hänen fleimikumppaninsa John Gower eivät enää blogaa, mutta kirjailijoiden fanit lukevat vanhojakin postauksia mielellään.

Okei, loppuun vielä ihan vähän Lebowskia!

WALTER
In sooth, then, faithful friend, this was a rug of value? Thou wouldst call it not a rug among ordinary rugs, but a rug of purpose? A star in a firmament, in step with the fashion alike to the Whitsun morris-dance? A worthy rug, a rug of consequence, sir?

THE KNAVE
It was of consequence, I should think; verily, it tied the room together, gather’d its qualities as the sweet lovers’ spring grass doth the morning dew or the rough scythe the first of autumn harvests. It sat between the four sides of the room, making substance of a square, respecting each wall in equal harmony, in geometer’s cap; a great reckoning in a little room. Verily, it transform’d the room from the space between four walls presented, to the harbour of a man’s monarchy.

Tagit: biglebowski chaucer coen kirjallisuus shakespeare

Luku 10, jossa rienataan haudoilla

Kiinnostavinta Dracula The Un-Deadissa ovat kilometripitkät jälkisanat, joista käy ilmi että “maailman suurin Dracula-fani” Ian Holt joka on “käsikirjoittaja” (hm joo, IMDbn mukaan kuitenkin lähinnä pöytälaatikkoon) halusi aina kirjoittaa Draculasta nimenomaan virallisen jatko-osan ja nimenomaan leffan. Dacre “Bramin jälkeläinen” Stoker lähti seikkailuun mukaan ilman minkäänlaista kokemusta, ja sen kyllä huomaa.

Uskaltaisinpa jopa sanoa, ettei Holtkaan ole ehkä kirjoittanut kauheasti kaunokirjalisuutta. Tai ehkä edes lukenut sitä, sillä alkuperäisen romaanin logiikka ja paikat pistetään sillä vissiin uusiksi, että heikompaa hirvittää. (Pojat jopa myöntävät, että romaanin funktio on lähinnä ansaita mahdollisimman paljon rahaa, toimia elokuvakäsiksen pohjana, ja saada aikaiseksi mahdollisimman laaja kansainvälinen copyright Stokerin perheen nimeen). Minusta on joka tapauksessa selvää, etteivät Ian ja Dacre ymmärrä Stokerin Draculasta juuri mitään. Siksi onkin koomista, että he pitävät tuotostaan erikoisen hyvänä koska se kunnioittaa Bramin visiota.

Dacren ja Ianin tulkinnassa tästä visiosta, Dracula ei ollut koskaan pahis, vaan väärinymmärretty soturi ja kristiuskon puolustaja. Varsinainen pahantekijä oli koko ajan Elizabeth Báthory, 1500-luvun kuuluisan verenhimoinen pornokreivitär! Jack the Ripper oli myös vampyyri mutta Van Helsing oli murhista epäilty! Mina Harker antoi Draculalle neitsyytensä ja harmitteli sitten vuosikymmeniä viktoriaanis-angstisen Jonathanin seksuaalisen osaamisen vähyyttä. Takaa-ajokohtauksia, sisälmyksiä, miekkailua kalliokielekkeillä ja Titanicin neitsytmatkakin mahtuu kansien väliin. Ja seksiä.

Bram Stokerin Draculassakin on tietysti hirveästi seksuaalista ahdistusta ja energiaa, mutta se jää rivien väliin; joidenkin tutkijoiden mielestä kirjailija itsekään ei liene huomannut kuinka seksuaalisväritteisiä hänen kielensä ja kuvansa ovat – mitä tukee pikantti yksityskohta, etteivät aikalaiskriitikot puuttuneet kirjan siveettömyyten sanallakaan.

Dacre Stokerin Draculassa taas on vampyyriprostituoituja, jotka uhkaavat puraista mieheltä peniksen irti. Ja lesboseksiä kohtauksissa, jotka taitavat olla nörttipoikien mielestä feministisiä, mutta jotka valahtavat kyllä ihan turvallisesti sinne runkkueksploitaation puolelle. Nörttipojilla viittaan tässä kirjailijoihin, sillä Ian Holtin kiitokset pursuavat Star Trek-viittauksia. Star Trek-fanina ja feministinä tämä nolostuttaa minua.

Tagit: dracula holt jatko-osat kirjallisuus stoker

Alkuun | Edelliset

1 – 5 / 5

Seuraavat | Loppuun