Kirjat

Alkuun | Edelliset

1 – 2 / 2

Seuraavat | Loppuun

Luku 16, jossa luetaan epäkuollutta kirjallisuutta

En löydä netistä tietoa Pride and Prejudice and Zombies -kirjan suomennoksesta; ehkä kaikki kustantajat arvelevat, että genrekirjallisuudesta innostuvat lukevat kuitenkin mielellään englantia. Ruotsinnos, Stolthet och fördom och zombier, löytyy kyllä – keväässä ilmestyvässä pokkaripainoksesta minun kirjoittamalla esipuheella varustettuna. Ennenkuin kykenen sanomaan kirjasta mitään järkevän pseudotieteellistä haluan kuitenkin ihan vaan AVAUTUA.

Käsittääkseni klassikkokirjallisuuden high concept mashup-versioita tehdään nykyään paljon koska riittävän vanhojen kirjojen copyright on rauennut ja teksteille saa periaatteessa tehdä mitä vaan. Jane Austenin tuotanto on kiitollinen, koska Austen on geekdom (nörttiyden ala) jota monet varsinkin naispuoliset geekit harrastavat tavallisen genrekirjallisuuden sivussa intohimoisesti. Esimerkiksi minä. Ja vaikka ymmärrän toki jo avaamatta Pride and Prejudice and Zombies -kirjaa, että se on taatusti skeidaa, se on silti pakko lukea, koska se on olemassa.

Kestää ehkä viisi sivua tajuta, etteivät Seth Grahame-Smithin kielelliset kyvyt ole läheskään Jane Austenin tasoa (jos nyt kenenkään ovat). Nasevia lauseita saa uudesta materiaalista hakea ja alkuperäisetkin koukerot on tuon tuostakin pilattu. Sitäpaitsi tarinan maailmassa ei ole mitään järkeä. Miten herra Bennetillä perheellä olisi muka varaa koulututtaa tyttärensa Shaolin-temppelissä? (Siis siitä huolimatta ettei kung-fu olekaan yhtä hienoa kuin japanilaiset taistelulajit, ja rahaa on säästetty esimerkiksi siinä, ettei taloudellinen rouva Bennet pidä omia ninjoja). Ja kuinka luontevasti buddhalaisuus oikein uppoutuu englantilaiseen 1800-luvun yhteiskuntaan, jossa ollaan muka samalla kristittyjä?

Kävin kirjan genrestä pienen sisäisen keskustelun ja päätin, että se on eräänlaista BBC:n pukudraama-grindhousea. Jos tyhmyyksiin ja mokiin suhtautuu osana kirjan esteettistä metodia, ninkuin nyt vaikka Quentin Tarantinon Deathproof-elokuvassa, niistäkin voi nauttia. Ja pari aika huvittavaa tuntia Bennetin taistelusisarten seurassa tulikin vietettyä! Mainioitakin oivalluksia löytyy – kuten että zombieita vastaan taistelevaan yhteiskuntaan tietysti ilmaantuu kohteliaan oksentamisen etikettisäännöstö.

Goren ja mätön runsaus ei mitenkään muuta sitä tosiasiaa, että rakkaustarinat kirjan ytimessä ovat todella, todella hyviä. Loppusuoralla pidätän hengitystä – en lopputaistelun toivossa, vaan oikeiden häiden, oikeaan aikaan, kuten aina ennenkin Ylpeyttä ja ennakkoluuloa lukiessa.

Tagit: austen kirjallisuus mashup zombiet

Luku 15, jossa jäädään vanhaan koukkuun

Lupasin viedä vaatteidenvaihtobileitteni jälkeen ylijääneet kamat hyväntekeväisyyteen, mutta laatikot jäivät eteiseen asumaan. Päällimmäisenä ne harvat kirjat ja DVD:t, joille ei ollut löytynyt uutta kotia. Hetken mielijohteesta nappasin työmatkalle lähtiessäni mukaan heppoisen ruotsinnoksen John Grishamin thrilleristä The Broker (suom. Armahdus). Unohdin sen Tukholmaan työpöydän laatikkoon. Viikonloppuna harmitti. Jostakin käsittämättömästä syystä hyllystä löytyi kuitenkin tuliterä kappale Grishamin The Associatea (Avustaja). En muista lainkaan ostaneeni sitä, mutta muistini pätkii toisaalta stressin takia ajoittain. Maanantai-iltaan mennessä olin palannut pääkaupunkiin ja saanut molemmat kirjat loppuun.

Kun John Grisham löi itsensä 90-luvun alussa läpi mainioilla jännäreillään A Time to Kill (On aika tappaa), The Firm (Firma) ja The Pelican Brief(Pelikaanimuistio) hurahdimme koko perheen voimin. Luimme niitä nimenomaan englanniksi, ehkä koska suomennoksia ei malttanut odottaa. Joulu- ja kesälomilta muistan että kirjoista oikein taisteltiin. Maalla perheenjäseniä oli kahdeksan ja uusinta Grishamia vain yksi. Onneksi lukemista oli vaikea keskeyttää, eikä yhteen kirjaan useinkaan tuhrautunut päivää kauempaa.

En tiedä milloin jäin Grisham-junasta jälkeen. Kyse ei ole hienostelusta, taisin kai vaan jotenkin unohtaa kuinka nautinnollisia kirjat olivat. Silti olen ajoittain palannut vanhoille apajille, varsinkin ollessani vielä tavanomaista stressaantuneempi. Jos työpäivien pituudeksi pamahtaa 12, jopa 15 tuntia, huomaan tarvitsevani jaksaakseni nimenomaan jännäreitä. Grishameissa on se etu, että hänen hahmonsa tekevät vielä enemmän töitä. Niissä on vähän samaa kuin TV-sarjassa West Wing, johon myös kriisitilantessa takerrun: korkeasti koulutetut fiksut ihmiset paahtavat niissä kauhean pitkä päivää minun arkeani paljon vaikeammissa olosuhteissa. Silti niissä on myös jännitystä ja romantiikkaa, mitä minulta järjestään puuttuu kun nukkumiseenkaan ei ole aikaa.

The Associate on vanhan kunnon Grishamin oloinen, vaikka siinä hapuillaankin rivien välissä jonkinlaista ajanmukaista Wall Street- ja sotateaollisuus-kritiikkiä, ja vaikka se on rytmiltään jotenkin valjumpi. The Brokerissa taas genre harhautuu vakoilujännärin puolelle. Siinä poliittinen operaattori – Washingtonin salaisia vallanpitäjiä – joutuu ensin vankilaan ja sitten maanpakoon Bolognaan. Päähenkilö piiloutuu salamurhaajilta opiskelemalla italiaa ja syömällä erinomaisia lounaita erilaisissa pikkuravintoloissa. Ylitöistä kärsivälle sekin on miellyttävä fantasia, mutta ei se rauhoita minua läheskään yhtä paljon kuin Associaten tuoreen lakimiehen satatuntiset työviikot.

Tilaan netistä kaikki väliin jääneet Grishamit. Jos niitä lukee syödessä, bussissa ja vessassa, niitä menee viikossa helposti kolme, eikä työtilanteeni näytä helpottuvat ennen kuin aikaisintaan maaliskuussa.

Tagit: armahdus avustaja grisham kirjallisuus

Alkuun | Edelliset

1 – 2 / 2

Seuraavat | Loppuun