Kirjat

Alkuun | Edelliset

1 – 10 / 10

Seuraavat | Loppuun

Luku 16, jossa luetaan epäkuollutta kirjallisuutta

En löydä netistä tietoa Pride and Prejudice and Zombies -kirjan suomennoksesta; ehkä kaikki kustantajat arvelevat, että genrekirjallisuudesta innostuvat lukevat kuitenkin mielellään englantia. Ruotsinnos, Stolthet och fördom och zombier, löytyy kyllä – keväässä ilmestyvässä pokkaripainoksesta minun kirjoittamalla esipuheella varustettuna. Ennenkuin kykenen sanomaan kirjasta mitään järkevän pseudotieteellistä haluan kuitenkin ihan vaan AVAUTUA.

Käsittääkseni klassikkokirjallisuuden high concept mashup-versioita tehdään nykyään paljon koska riittävän vanhojen kirjojen copyright on rauennut ja teksteille saa periaatteessa tehdä mitä vaan. Jane Austenin tuotanto on kiitollinen, koska Austen on geekdom (nörttiyden ala) jota monet varsinkin naispuoliset geekit harrastavat tavallisen genrekirjallisuuden sivussa intohimoisesti. Esimerkiksi minä. Ja vaikka ymmärrän toki jo avaamatta Pride and Prejudice and Zombies -kirjaa, että se on taatusti skeidaa, se on silti pakko lukea, koska se on olemassa.

Kestää ehkä viisi sivua tajuta, etteivät Seth Grahame-Smithin kielelliset kyvyt ole läheskään Jane Austenin tasoa (jos nyt kenenkään ovat). Nasevia lauseita saa uudesta materiaalista hakea ja alkuperäisetkin koukerot on tuon tuostakin pilattu. Sitäpaitsi tarinan maailmassa ei ole mitään järkeä. Miten herra Bennetillä perheellä olisi muka varaa koulututtaa tyttärensa Shaolin-temppelissä? (Siis siitä huolimatta ettei kung-fu olekaan yhtä hienoa kuin japanilaiset taistelulajit, ja rahaa on säästetty esimerkiksi siinä, ettei taloudellinen rouva Bennet pidä omia ninjoja). Ja kuinka luontevasti buddhalaisuus oikein uppoutuu englantilaiseen 1800-luvun yhteiskuntaan, jossa ollaan muka samalla kristittyjä?

Kävin kirjan genrestä pienen sisäisen keskustelun ja päätin, että se on eräänlaista BBC:n pukudraama-grindhousea. Jos tyhmyyksiin ja mokiin suhtautuu osana kirjan esteettistä metodia, ninkuin nyt vaikka Quentin Tarantinon Deathproof-elokuvassa, niistäkin voi nauttia. Ja pari aika huvittavaa tuntia Bennetin taistelusisarten seurassa tulikin vietettyä! Mainioitakin oivalluksia löytyy – kuten että zombieita vastaan taistelevaan yhteiskuntaan tietysti ilmaantuu kohteliaan oksentamisen etikettisäännöstö.

Goren ja mätön runsaus ei mitenkään muuta sitä tosiasiaa, että rakkaustarinat kirjan ytimessä ovat todella, todella hyviä. Loppusuoralla pidätän hengitystä – en lopputaistelun toivossa, vaan oikeiden häiden, oikeaan aikaan, kuten aina ennenkin Ylpeyttä ja ennakkoluuloa lukiessa.

Tagit: austen kirjallisuus mashup zombiet

Luku 15, jossa jäädään vanhaan koukkuun

Lupasin viedä vaatteidenvaihtobileitteni jälkeen ylijääneet kamat hyväntekeväisyyteen, mutta laatikot jäivät eteiseen asumaan. Päällimmäisenä ne harvat kirjat ja DVD:t, joille ei ollut löytynyt uutta kotia. Hetken mielijohteesta nappasin työmatkalle lähtiessäni mukaan heppoisen ruotsinnoksen John Grishamin thrilleristä The Broker (suom. Armahdus). Unohdin sen Tukholmaan työpöydän laatikkoon. Viikonloppuna harmitti. Jostakin käsittämättömästä syystä hyllystä löytyi kuitenkin tuliterä kappale Grishamin The Associatea (Avustaja). En muista lainkaan ostaneeni sitä, mutta muistini pätkii toisaalta stressin takia ajoittain. Maanantai-iltaan mennessä olin palannut pääkaupunkiin ja saanut molemmat kirjat loppuun.

Kun John Grisham löi itsensä 90-luvun alussa läpi mainioilla jännäreillään A Time to Kill (On aika tappaa), The Firm (Firma) ja The Pelican Brief(Pelikaanimuistio) hurahdimme koko perheen voimin. Luimme niitä nimenomaan englanniksi, ehkä koska suomennoksia ei malttanut odottaa. Joulu- ja kesälomilta muistan että kirjoista oikein taisteltiin. Maalla perheenjäseniä oli kahdeksan ja uusinta Grishamia vain yksi. Onneksi lukemista oli vaikea keskeyttää, eikä yhteen kirjaan useinkaan tuhrautunut päivää kauempaa.

En tiedä milloin jäin Grisham-junasta jälkeen. Kyse ei ole hienostelusta, taisin kai vaan jotenkin unohtaa kuinka nautinnollisia kirjat olivat. Silti olen ajoittain palannut vanhoille apajille, varsinkin ollessani vielä tavanomaista stressaantuneempi. Jos työpäivien pituudeksi pamahtaa 12, jopa 15 tuntia, huomaan tarvitsevani jaksaakseni nimenomaan jännäreitä. Grishameissa on se etu, että hänen hahmonsa tekevät vielä enemmän töitä. Niissä on vähän samaa kuin TV-sarjassa West Wing, johon myös kriisitilantessa takerrun: korkeasti koulutetut fiksut ihmiset paahtavat niissä kauhean pitkä päivää minun arkeani paljon vaikeammissa olosuhteissa. Silti niissä on myös jännitystä ja romantiikkaa, mitä minulta järjestään puuttuu kun nukkumiseenkaan ei ole aikaa.

The Associate on vanhan kunnon Grishamin oloinen, vaikka siinä hapuillaankin rivien välissä jonkinlaista ajanmukaista Wall Street- ja sotateaollisuus-kritiikkiä, ja vaikka se on rytmiltään jotenkin valjumpi. The Brokerissa taas genre harhautuu vakoilujännärin puolelle. Siinä poliittinen operaattori – Washingtonin salaisia vallanpitäjiä – joutuu ensin vankilaan ja sitten maanpakoon Bolognaan. Päähenkilö piiloutuu salamurhaajilta opiskelemalla italiaa ja syömällä erinomaisia lounaita erilaisissa pikkuravintoloissa. Ylitöistä kärsivälle sekin on miellyttävä fantasia, mutta ei se rauhoita minua läheskään yhtä paljon kuin Associaten tuoreen lakimiehen satatuntiset työviikot.

Tilaan netistä kaikki väliin jääneet Grishamit. Jos niitä lukee syödessä, bussissa ja vessassa, niitä menee viikossa helposti kolme, eikä työtilanteeni näytä helpottuvat ennen kuin aikaisintaan maaliskuussa.

Tagit: armahdus avustaja grisham kirjallisuus

Luku 14, jossa moikataan hassuja hurjia hirviöitä

Minulta on The Believer-kollektiivin suuruus toistaiseksi jäänyt hahmottamatta ja tilanne on sama myös luettuani Dave Eggersin romaaniversion Spike Jonzen kanssa kirjoittamastaan käsiksestä elokuvaan Wild Things. Rakastin pienenä Maurice Sendakin mestarillista kuvakirjaa Hassut hurjat hirviöt (Where the Wild Things Are) ja olen myös aikamoinen Jonze-fani. Lukaisenpa kerrankin novelisaation ennenkuin menen leffaan, ajattelin.

Ekat sata sivua olivat minusta aika tylsiä, vaikka päähenkilön raivonpuuskissa ja perhetilanteessa olisi pitänyt riittää sisältöä vähän hurjempaankin kerrontaan. Kun Max sitten pääsi hirviöiden saarelle, fiilis koheni välittömästi, mutta hetkeksikään en saanut lupaa unohtaa, että kirja pohjaa elokuvakäsikirjoitukseen.

Eggers ei tunnu kirjoittavan hahmojen sisältä, vaikka raportoikin koko ajan yliselkeästi mitä Max tuntee ja ajattelee. Ja helkkarin monessa kohdassa jopa kommentoi tyyliin “Max huomasi, että Carol oli pahalla päällä, mutta ei nyt ehtinyt miettiä mistä se saattaisi johtua”. Öh, niin: saman asian voi tietysti kommunkoida niinkin, että lukija näkee tilanteen tavallaan Maxin olan yli, mutta Max ei sitten reagoi mitenkään.

Proosa on kelvollista, ja sanoja on paljon, ja tarinassa mennään ja siinä tapahtuu kirjan verran käänteitä, mutta aktuaalista kirjallista kerrontaa jäin kaipaamaan. Sellaista, missä kieltä käytetään muuhunkin kuin sisäisen kuvastonsa kuivaan raportoimiseen. Vähän sitä samaa riemua, jota Sendakin kuvista välittyy.

Wild Thingsin epäonnistuminen on harmillinen varsinkin siksi, että hirviösaari on psykologisesti kiinnostava. Max on jossakin lapsuuden ja varhaisteiniyden rajoilla, siinä kohdassa missä ihastuksia alkaa ilmestyä mutta äiti on vielä maailman keskipiste. Ja Maxilla on joku oikea ongelma, silmittömät raivokohtaukset jotka saattavat olla lapsen reaktioita muuttuvaan perhetilanteeseen – tai jotka saattavat olla orastavan mielenterveysongelman ensimmäisiä oireita.

Saarella, omassa valtakunnassaan, Max heijastuu hyvin selkeästi hirviöiden johtajahahmoon Caroliin, joka paljastuu vaaralliseksi ja pelottavaksi tyypiksi. Tarinan voi lukea niin, että Max käy hirviöiden saarella näkemässä oman käytöksensä ulkoa. Ja että hän päättää ottaa siitä tosimaailmassa vastuun jättäessään hirviöt ja varsinkin Carolin taakseen. Että Carol on se Maxin sisäinen villieläin – leffan mainoksissakin sanotaan “Inside all of us there is a wild thing” – joka pitää taltuttaa aikuisuuden, yhteiskunnan ja perheen puolesta.

Wild Thingsiä myydään kaikenikäisten kirjana, mutta se sijoittuu lastenkirjatraditioon muutenkin kuin juuriltaan. Hirviöiden saari on modernisoitu Mikä-Mikämaa. Maxin susihaalarit tuovat mieleen J.M. Barrien Kadonneet Pojat, mutta tässä tarinassa kaikki heimon jäsenet ovat vastuuttomia Peter Paneja, eikä äiti-Wendyä ole tarjolla pelastamaan päivää. Max joutuu itse skarppaamaan ja tekemään valintoja, ja kehittyy siksi tavalla johon Peter Pan ei koskaan kyennyt. Se on kiinnostavaa. Harmi, ettei kirja ole parempi. Ehkä sen voisi vielä pelastaa oikein runollisella suomennoksella? Leffa toisaalta lupaa hyvää.

Tagit: barrie eggers jonze kirjallisuus sendak

Luku 13, jossa päästään hurmioon

Ruotsinkielisen koulun käyneenä ja kirjallisuutta vain Suomen ulkopuolella opiskelleena runoilijaliike Tulenkantajat oli minulle vain haalistunut lyijärimerkintä yleistiedon marginaalissa. Kuinka ihastuttavaa siis olikaan tutustua ryhmään romaanin kautta – vieläpä romaanin, jossa päästään ryhmän naisten päiden sisään!

Hurmion tyttäret on, sanottaisiinko, tavallaan suomalaisten naisrunoilijoiden Portrait of an Artist as a Young Man. Siinä kasvetaan Elina Vaaran ja Katri Valan kanssa teineistä naiseuteen, ja tosipohjaisiin romaanihenkilöihin on helppo uskoa – välillä minulle syntyi illuusio, että luin aktuaalisia kirjeitä ja päiväkirjoja (joista tyttöjen äänet ja osa unelmista onkin haettu). Tämän runon haluaisin kuulla-ohjelmaa yli 30 vuotta toimittanut Satu Koskimies lienee työnsä puolesta suurimpia suomalaisia runoudentuntijoita, mutta ennen kaikkea hän tietää nuorten naisten yksityisistä ajatusmaailmoista 1900-luvun alkupuolella enemmän kuin useimmat. Ostin aikoinaan alennusmyynnistä melkein sattumalta (Koskimiehen Katariina Eskolan kanssa toimittaman) kirjekokoelman 50-luvun tyttöjen ystävät ja se on selvinnyt monesta kirjahyllykarsinnasta kunnialla läpi siinä missä fiktiivinen chicklit on heitetty menemään. Tulipa mieleen, että sarjan muut osat pitäisi hankkia sille kaveriksi.

Ajankuva ja tyttömaailma ovat siis kohdallaan, mutta eniten minua Hurmion tyttärissä kuitenkin säväytti kirjoittamisen kuvaaminen, nuorten runoilijoiden usko kielen ja taiteen voimaan taltuttaa pimeä arki ja sosiaalisten konventioiden kahleet. Vertaus saattaa tuntua triviaalilta, mutta minulle tuli Hurmion tyttäristä ajoittain sama tunne kuin L.M. Montgomeryn Pieni runotyttö-kirjoista – että tässä kirjailija kuvaa maagista maailmaa, johon paitsi hänellä itsellään ja päähenkilöllä myös minulla saattaisi olla pääsy. Että kirjoitan tänään työkseni johtuu ainakin osittain kirjallisesta hurmiosta jota koin pienenä Uuden Kuun vintillä (joskin romaanin välityksellä).

Hurmion tyttärissä on sitä samaa taikaa, minkä lisäksi yli sata vuotta nuorempi romaani on tietysti rehellisempi esimerkiksi seksuaalisen hurmion suhteen. Suosittelen kaikille runotytöille – myös teini-ikäisille, vaikka kirja aikuisten kirjallisuutta genreltään tietysti onkin.

Tagit: kirjallisuus koskimies montgomery runotyttö tulenkantajat

Luku 12, jossa luetaan kauhea ja runollinen Push

Minun piti yöjunassa tiistai-iltana ihan vähän vaan lukea Sapphiren Push-romaania. Kello kaksi yöllä laitoin kirjan kiinni ja pohdin että saakohan tässä lainkaan nukuttua. Vaikka loppu olikin tavallaan onnellinen, tai ainakin toiveikas, kirjan kuvaama todellisuus on todella kauhea. Tekee mieli sanoa "sanoinkuvaamattoman", vaikka totuus on tietysti ihan päinvaistainen: kyllä sanoin voi kuvata, sikäli kun osaa, ja Sapphire joka on myös runoilija hallitsee kielen muodot ja nyanssit.

Romaanin päähenkilö, 16-vuotias Precious, on erittäin ylipainoinen ja erittäin tummaihoinen, eikä haluaisi olla kumpaakaan, sillä hänen kaltaisensa ihmiset ovat maailmassa näkymättömiä. Erilaisena Preciousia rakastettaisiin, hän arvelee. Nyt kukaan ei rakasta; Precious on insestin uhri ja odottaa (jo toisen kerran) väkivaltaisen isänsä lasta. Koska ylä-asteella ei saa olla raskaana, Precious saa koulusta kenkää. Ihan sama, tavallaan, sillä hän ei osaa lukea, eikä ole saanut koulusta vuosikausiin oikein mitään selvää.

Kauheuden tasoja paljastuu tarinan edetessä enemmänkin, niin monia että sydämestä ottaa, eikä lukemista aina tahtoisi jatkaakaan. Silti Precious on jo kirjan ensimmäisellä sivulla yksilö ja todellinen ihminen, jota lukijan on helppo rakastaa, kunnioittaa ja myös ihailla. Vähitellen tyttö pääsee nimittäin vaihtoehtoiseen kouluun ja saa kirjainten maailmasta kiinni – ja romaani on hänen oma tarinansa, hänen omalla äänellään kirjoitettuna, niin huteran oikeinkirjoituksen kuin välillä järkyttävienkin rehellisten ajatusten puolesta. Tarinan pointiksi paljastuu, että näkymättömyyden voi kumota valloittamalla itselleen äänen. Huomaan, että tämä näyttää tässä kliseeltä, mutta romaanissa ei ole mitään pikkunättiä tai yksinkertaista, eikä Precious saa siinä mitään ilmaiseksi.

Kehytty Push on nyt myös bestselleri, koska siitä tehty indie-elokuva Precious niittää tällä hetkellä maailmalla palkintoja ja Yhdysvalloissa suunnatonta kassasuosiota. Elokuva näyttää loistavalta ja kannattaa varmaankin katsoa, mutta anna itsellesi lainaan toinen maailma ja toiset silmät ja lue ensin tämä kirja. Ebonics-väritteinen englanninkieli ei tuottane amerikkalaisen popkulttuurin kuluttajille kauheasti ongelmia. Selaa ja kokeile; ellet suomennosta välttämättä tarvitse, kirja kannattaa lukea ennen elokuvan katsomista.

Tagit: kirjallisuus precious push sapphire

Luku 11: Shakespearen Lebowski ja Chaucerin blogi

LEBOWSKI
Make me to understand, sir, for you are slow of speech as I of step, and I am unsatisfied in motive. When any rug is micturated upon within these city walls, must I stand accountable? Or are you as one of a thousand rogues, fishing for sixpence betwixt another man’s pursestrings? Are you a labourer, Master Lebowski, earning that you eat, getting that you wear?

THE KNAVE
Let me not to the marriage of false impressions deny impediments. I am not Master Lebowski; thou art Master Lebowski. I am the Knave, called the Knave. Or His Knaveness, or mayhap Knaver, or mayhap El Knaverino, in the manner of the Spaniard, if brevity be not in thy soul nor wit. A Knave by any other name would abide just as well.

LEBOWSKI
Have you employment, sir? Surely you hope not to pledge fealty nor till the earth in such roughly fashioned armour, invested in thy motley, clad as a jack-a-dandy on a Sunday?

Viikon kirjallinen meemi on Adam Bertoccin mainio Two Gentlemen of Lebowski, Coenin veljesten The Big Lebowskin käsikirjoituksen rakastava käännös William Shakespearen tyyliin. Bertocci hallitsee renesanssienglannin melko hyvin ja lainailee reippaalla kädellä virkkeitä ja kappaleita bardin näytelmistä. Tuloksena sellaista kirjallisuutta, jota on pakko liimailla Facebook-statukseensa, lukea ääneen kämppiksille ja esittää näyttämöillä yliopistojen nörteimmissä harrastekerhoissa.

Jos vanhempikin englanti kiinnostaa, myös vanha tuttu Geoffrey Chaucer Hath A Blog on edelleen olemassa ja tuntuu voivan hyvin, vaikka Geoffrey väittääkin, että “Ich have but litel vim or vigor, and my corage ys all yspent. Ywis, myn eyen are ringed wyth red from long vigiles and wakinges, and many a box of pizza doth clutter the smal room yn which Ich wryte, and eek my poore brayne ys moore tired than Goweres metaphors.” Kun en ollut pitkään aikaan lukenut, jäin tuntikausiksi hihittelemään esimerkiksi Chaucerin Snakes on a Plane-käännökselle Serpentes on a Shippe! (spoylerez).

Postauksessa Ich pwne noobs, Chaucer tutustuu tv-peleihin (Ludi di Visionibus): “thes merveilous stories, the which aren peyntures that moue and haue sounde and often are made yn Japan, and aren controllid by a small devyce or engine ycovered wyth buttones that ys helde yn the hand.” Hän esittelee mieluisimmat pelinsä, kuten Donkey-Kynge (jossa aatelinen käy aina varastamassa pelaajan aasin), Civilisatioun (jonka lopussa tulee maailmanloppu), Trojan Kombat (jonka Chaucer aina häviää pojalleen, joka pelaa aina Akillesta), Tyger Woodses Huntinge and Hawkinge (jota Chaucer, joka on nähnyt ylhäisten hupeja, kehuu hyvin realistiseksi) sekä Grande Thefte,Collusioun, and Mayntenance (josta Chaucer on kuullut parlamentissa pahaa, mutta joka paljastuukin ovelaksi yhteiskunnalliseksi satiiriksi).

Auriolen Chaucer kertoo olevan FPS “or ‘firste-persone sermon,’ in whiche ye see as yf out of the eyes of a noble prechour named Mayster Cheeve, and ye traverse the countree prechynge to manye folke.” Saarnauspeliä voi pelata myös muita vastaan online, whatte ys callid a ‘dethe matche.’

Ther ys a maner of speche vsid by thos who playe Auriole in ‘deth matches’– to winne a game ys to ‘pwne’ the othir playeres; conversiones thurgh yower prechynge are called ‘fragges,’ and thos who are of litel experience (lyk myself) are yclepede ‘noobs,’ or novices.

Chaucerin blogin kautta löytyy muitakin keskienglannin julkkiksia. Margery Kempen raportti konferenssimatkaltaan on puhdasta kultaa. Keskiaikaisen masennuksen oma posterboy Thomas Hoccleve ja hänen fleimikumppaninsa John Gower eivät enää blogaa, mutta kirjailijoiden fanit lukevat vanhojakin postauksia mielellään.

Okei, loppuun vielä ihan vähän Lebowskia!

WALTER
In sooth, then, faithful friend, this was a rug of value? Thou wouldst call it not a rug among ordinary rugs, but a rug of purpose? A star in a firmament, in step with the fashion alike to the Whitsun morris-dance? A worthy rug, a rug of consequence, sir?

THE KNAVE
It was of consequence, I should think; verily, it tied the room together, gather’d its qualities as the sweet lovers’ spring grass doth the morning dew or the rough scythe the first of autumn harvests. It sat between the four sides of the room, making substance of a square, respecting each wall in equal harmony, in geometer’s cap; a great reckoning in a little room. Verily, it transform’d the room from the space between four walls presented, to the harbour of a man’s monarchy.

Tagit: biglebowski chaucer coen kirjallisuus shakespeare

Luku 10, jossa rienataan haudoilla

Kiinnostavinta Dracula The Un-Deadissa ovat kilometripitkät jälkisanat, joista käy ilmi että “maailman suurin Dracula-fani” Ian Holt joka on “käsikirjoittaja” (hm joo, IMDbn mukaan kuitenkin lähinnä pöytälaatikkoon) halusi aina kirjoittaa Draculasta nimenomaan virallisen jatko-osan ja nimenomaan leffan. Dacre “Bramin jälkeläinen” Stoker lähti seikkailuun mukaan ilman minkäänlaista kokemusta, ja sen kyllä huomaa.

Uskaltaisinpa jopa sanoa, ettei Holtkaan ole ehkä kirjoittanut kauheasti kaunokirjalisuutta. Tai ehkä edes lukenut sitä, sillä alkuperäisen romaanin logiikka ja paikat pistetään sillä vissiin uusiksi, että heikompaa hirvittää. (Pojat jopa myöntävät, että romaanin funktio on lähinnä ansaita mahdollisimman paljon rahaa, toimia elokuvakäsiksen pohjana, ja saada aikaiseksi mahdollisimman laaja kansainvälinen copyright Stokerin perheen nimeen). Minusta on joka tapauksessa selvää, etteivät Ian ja Dacre ymmärrä Stokerin Draculasta juuri mitään. Siksi onkin koomista, että he pitävät tuotostaan erikoisen hyvänä koska se kunnioittaa Bramin visiota.

Dacren ja Ianin tulkinnassa tästä visiosta, Dracula ei ollut koskaan pahis, vaan väärinymmärretty soturi ja kristiuskon puolustaja. Varsinainen pahantekijä oli koko ajan Elizabeth Báthory, 1500-luvun kuuluisan verenhimoinen pornokreivitär! Jack the Ripper oli myös vampyyri mutta Van Helsing oli murhista epäilty! Mina Harker antoi Draculalle neitsyytensä ja harmitteli sitten vuosikymmeniä viktoriaanis-angstisen Jonathanin seksuaalisen osaamisen vähyyttä. Takaa-ajokohtauksia, sisälmyksiä, miekkailua kalliokielekkeillä ja Titanicin neitsytmatkakin mahtuu kansien väliin. Ja seksiä.

Bram Stokerin Draculassakin on tietysti hirveästi seksuaalista ahdistusta ja energiaa, mutta se jää rivien väliin; joidenkin tutkijoiden mielestä kirjailija itsekään ei liene huomannut kuinka seksuaalisväritteisiä hänen kielensä ja kuvansa ovat – mitä tukee pikantti yksityskohta, etteivät aikalaiskriitikot puuttuneet kirjan siveettömyyten sanallakaan.

Dacre Stokerin Draculassa taas on vampyyriprostituoituja, jotka uhkaavat puraista mieheltä peniksen irti. Ja lesboseksiä kohtauksissa, jotka taitavat olla nörttipoikien mielestä feministisiä, mutta jotka valahtavat kyllä ihan turvallisesti sinne runkkueksploitaation puolelle. Nörttipojilla viittaan tässä kirjailijoihin, sillä Ian Holtin kiitokset pursuavat Star Trek-viittauksia. Star Trek-fanina ja feministinä tämä nolostuttaa minua.

Tagit: dracula holt jatko-osat kirjallisuus stoker

Luku 9, jossa käydään epäkuolleissa

Viime viikkoina olen lukenut ainoastaan Dracula-aiheisia kirjoja. Anna Höglundin tuore tohtorinväitöskirja Vampyrer. En kulturkritisk studie av den västerländska vampyrberättelsen från 1700-talet till 2000-talet oli mainio, mutta niin surkeasti oikoluettu että jouduin välillä nousemaan nojatuolista huutamaan ärsytyksestä (ja koska nojatuolini on FatBoy ja istumiseni pikemminkin röhnötystä se ei olekaan mikään pikkujuttu).

Uppsala-arkeologi Anders Kaliffin Dracula och hans arv – myt, fakta, fiktion selvitti, että erään edesmenneen romanialaisen folkloristin (tohtori Paul Binder) mielestä Bram Stoker ei perustanutkaan kreivinsä hahmoa ainoastaan Vlad Tepesiin, kuten yleisesti on kiitos Florescun ja McNallyn sitten 70-luvun ajateltu. Ehkä Stoker olikin kuullut eräistä Draculan jälkeläisistä, jotka asuivat kirjan Draculan linnan alueella, ja jotka olivat 1700-luvulla huhun mukaan vampyyrejä? Tepesistä nimittäin ei, verenhimostaan huolimatta, Romaniassa koskaan kerrottu sellaisia juttuja. Hän on pikemminkin eräänlainen kansallissankari, jota myydään nykyään virallisesti Draculana ainoastaan turismiin liittyvistä syistä.

Joka tapauksessa, minulla oli nyt tekosyy lukea Stokerin Dracula uudestaan, ja hittolainen, sehän oli mainio! Muistin sen teinivuosilta tylsänä kirjeromaanina, jossa vanhanaikaiset leninki- ja heppavaunu-ihmiset taistelivat jotakin yhtä vanhanaikaista goottikreiviä vastaan. En kai ollut pienenä kovin sivistynyt, tai pikemminkin en tiennyt viktoriaanisesta yhteiskunnasta juuri mitään, mutta romaanihan on niin täynnä cutting edge-kamaa että se on suorastaan scifin rajoilla.

Sankarit ovat supermoderneja early adoptereita, jotka matkustavat junilla, lähettävät sähkeitä, lukevat tieteellistä kirjallisuutta ja harrastavat teknologiaa jota tuskin edes löytyi markkinoilta. Kyllä, Anna Höglund, Anne Ricen Interview With the Vampiressa käytetään nauhoitusteknologiaa epäviralliseen The Dracula Tapes-jatko-osaan viitaten, mutta siinä Dracula tekee nauhoituksia koska alkuperäisessä romaanissa tohtori Sewardilla on “phonograph” - laite joka vuonna 1897 on tuskin edes markkinoilla.

Varsinkin Mina Harker on totaalinen geek girl, joka harrastaa pikakirjoitusta, kirjoittaa koneella, unelmoi fonografista ja opettelee huvikseen juna-aikatauluja. Hn on tulevaisuuden airut, jonka kunniaksi herrat sitten kukistavat muinaisen machohirviön – ja jota ilman koko projektista ei olisi tullut niin mitään.

Sitäpaitsi kirja on oikeasti aika jännittävä. Suosittelen!

Okei, joiduin tietysti lukemaan myös sen Dacre Stokerin uuden, virallisen Dracula kakkosen. Hengittelen tässä vähän ja palaan sen kohdalla asiaan kohta…

Tagit: dracula kirjallisuus stoker vampyyrikirjallisuus vampyyrit

Luku 8, jossa kyseenalaistetaan Ollin hiihtoretkeä

Tällä viikolla jouduin, tai pikemminkin pääsin, linnaan. Växjön yliopiston kupeessa (joka muuten vaihtaa vuodenvaihteessa fuusion seurauksena nimekseen Linnaeus-yliopisto) sijaitsee romanttinen satulinna Teleborgs Slott. Jos saatte koskaan kutsua Linnaeus-yliopistoon esim puhumaan, pistäkää ehdoksi yöpyminen linnahotellissa! Lumimyrskyn iskiessä ikkunasta tuuli tosin suoraan sisään (nyt olen kotona kipeänä), ja yöllä kun Bram Stokerin Draculan lukemisen välillä piti käydä veskissä käytävän päässä taisi vähän sukka tutista, vaikka muurien sisällä onkin Teleborgissa kovin viihtyisää. Eikä kimppuun käynyt käytävällä yhtään hehkeätä vampiraa.

Yliopiston joulujuhlassa soittaneen Beatles-soundalike-bändin paksumpi laulaja kyllä katsoi vähän sillä silmällä, mutta minua ei napannut. Vaikka he olivatkin pelottavan taitavia, suhtaudun firmajoulujuhlaviihdyttäjiin foobisesti, samalla tapaa kuin jotkut pelkäävät klovneja: liian hyvät sosiaaliset skillit, liian sulava pinta, liian hyvä känniääliöiden sietokyky, liian vähän tarvetta omaan taiteelliseen tulkintaan. Minulle tulee mieleen Body Snatchers ja, no, vampyyrit. Niistä lisää ensi viikolla.

Olin Växjössä puhumassa lastenkirjallisuuskonferenssissa, jossa lähestyttiin tekstejä postkolonialistisin ottein. Oman paperini nimi oli Saving the World from Southern California: Global Girl Power in Buffy the Vampire Slayer, eikä siitä nyt sen enempää. Muut puhujat olivat about kaikki älyttömän kiinnostavia. Vahvimmin minulle jäi mieleen kaksi esitelmää, jotka yhdistyivät eeppiseen mitähittoa-hetkeen.

Rutgers Universityn Lynne Vallone piti tiistaina tunnin mittaisen keynoten pygmeistä – niiden historiasta, mediakuvasta lännessä (millä tarkoitetaan käytönnössä: pohjoisessa), ja roolista kolonialistisessa mielikuvituksessa. Hän selvitti, kuinka ajatus pygmeistä koodaantuu lastenkirjallisuudessa kokoeroihin. Niin “erirotusia muukalaisia” (tälle lienee sulavampi suomennos – “the racialised Other” on termi jota haen) ja asiaanliittyvien tarinoiden perintö näkyy lastenkirjallisuuden isoissa ja pienissä hahmoissa edelleen. Oli kyse sitten oompa-loompista tai (kuten Maria Ceciren erinomaisessa paperissa) C.S. Lewisin näkymättömistä yksijalkaisista tai Harry Potterin puutarhatontuista, näennäisesti harmittomat koomiset miniatyyrimiehet kertaavat kolonialistista kuvastoa, jossa pienikokoiset muukalaiset ovat kuin lapsia, joita valkoisen normiyhteiskunnan pitää sivistää.

Växjön Astrid Lindgren-professuurin haltija Astrid Surmatz, joka oli myös konferenssin pääjärjestäjä, on muun muassa subarktisen kirjallisuuden asiantuntija. Hän puhui omassa paperissaan Selma Lagerlöfin Nils Holgerssonista ja Elsa Beskowin Ollin hiihtoretkestä. Molemmat kirjailijat ovat Ruotsissa käyt kats pyhimyksiä, ja heidän tuotantonsa olivat ja ovat tärkeitä kansallisidentiteetin rakentajia. Surmatzia kuitenkin kiinnosti, kuinka näissä kahdessa pohjoiseen vahvasti kytkeytyvässä teoksessa saamelaiset ovat näkymättömiä, nimettömiä ja/tai ennakkoluuloisesti esitettyjä.

Ollin hiihtoretki jäi eniten vaivaamaan, varsinkin kun luimme esitelmän jälkeisessä keskustelussa kaikki yhteistoimin kirjan kuvia Lynne Vallonen esitelmän valossa. Talvikuninkaan linnassa nimittäin asuu pieniä punalakkisia tyyppejä, joiden aikuiset ovat saman mittaisia kuin pikku Olli itse. Kuvista on selvää, että he ovat saamelaisia. Teksti ei nimeä heitä tai esittele heitä sen kummemmin, mutta kertoo, että he valmistavat siellä kaikki joululahjat. Pohjoisen alkuperäisväestön kommodifikaatio jouluturismin osaksi jaksaa aina hämätä minua Lapissa käydessäni, mutta saamelaisten ja tonttujen yhteensulautuminen pohjoismaisessa lastenkirjassa hätkähdytti minua silti aikalailla.

Surmatz siteeraasi kustantamojen ja kriitikkojen esittelyjä ja mielipiteitä Olli-klassikosta (josta tuli juhlaversioita käsittääkseni vuonna 2003, 50 vuotta kirjailijan kuoleman jälkeen). Kirjan saamelaiset eivät esiinny niissä sanallakaan - aivan kuten kirjan tekstissäkään, vaikka niitä on kuvissa enemmän kuin ketään muita päähenkilöä lukuunottamatta. Ollin suomalainen kustantaja Gummerus seuraa samaa perinnettä.

Lynne Vallone muistutti puheessaan Dr. Dolittle-kirjojen yhteydessä, että lienee parempi julkaista vanhoja lastenkirjoja sellaisenaan, jolloin lapset ainakin saattavat tunnistaa ja kyseenalaistaa ilmeisen rasismin, kuin tehdä sensuroituja versioita, joissa vaikeammin havaittava arvoihin ja symboleihin piiloutuva syrjintä on silti kirjoissa tallella. Kontekstia voi tarjota esipuheilla ja muilla kirjoilla. Yritimmekin joukolla keksiä lastenkirjallisuutta, jossa saamelaisia ei eksotisoitaisi tai infantilisoitaisi, ja joka ehkä jopa esittelisi modernia saamelaiselämää. Mitään ei tullut mieleen.

Tagit: beskow kirjallisuus lastenkirjallisuus postkolonialismi saamelaiset

Luku 4, jossa suositellaan japanilaista väkivaltaa

Hitomi Kaneharan Käärmeitä ja lävistyksiä ilmestyi vihdoinkin suomeksi ja suosittelen sitä kaikille! Tai ehkä ei ihan kaikille; se on väkivaltainen tarina tatuoinneista, lävistyksistä ja destruktiivisesta seksistä, ja ymmärrän hyvin lukijoita joiden on silloin vaikeata repiä rivien välistä mitään runollista tai suuria tunteita. Suhtauduin itsekin varsinkin kirjan alkumetreillä koko ideaan aika kielteisesti. BDSM-seksistä ja bodymodifikaatiosta kirjoitetaan niin älyttömän paljon puppua ja ilmiöitä käytetään usein tusinametaforina: “Ooh, teinityttö angstailee, katsokaas, nyt se antautuu rappiomiesten hyväksikäytettäväksi ja goottiviulu soi.” Todellisuudessa rajuimpienkin alakulttuurien psykologia on aika paljon monimutkaisempi.

Kaneharalla on kuitenkin sekä henkilökohtaisia kokemuksia elämästä yhteiskunnan reunalla että rutkasti kirjallisia lahjoja. Ei kestä kauhean montaa sivua ennenkuin lukija kiinnostuu Barbietyttö Luista ja hänen kahdesta sairaasta rakastajastaan oikeasti, eikä käänteitä tai loppua voi noin vaan ennakoida. Minusta kirja käsittelee kiinnostavasti myös nuorten naisten asemaa japanilaisessa yhteiskunnassa. Saatan ylitulkita. Eräs tuntemani miespuolinen lukija ei huomannut kirjassa sellaista juovaa lainkaan.

Romaanin suomennos vaikuttaa selauksen perusteella aika mainiolta – olen itse lukenut sen englanniksi (hyvä) ja ruotsiksi (heikompi). Keskustelin itse asiassa romaanista FST:n Boktid-ohjelmassa jo kun se viime keväänä ilmestyi ruotsiksi. Samasta ohjelmasta löytyy myös Hitomi Kaneharan haastattelu, ja jos oikein muistan klippejä Käärmeitä ja lävistyksiä -elokuvasta ja kuvamateriaalia sen mangaversiosta. Käy tsekkaamassa YLE:n elävästä arkistosta.

Tagit: japani kanehara kirjallisuus lävistykset

Alkuun | Edelliset

1 – 10 / 10

Seuraavat | Loppuun