Eräs laulunopettaja päivitteli, että oppilaat kehittyvät kesälomalla niin kovasti, että sitähän tuntee itsensä pian tarpeettomaksi.
Yliopistojen opetushenkilökunnalla voisi kuvitella olevan samanlaisia mietteitä, kun he lukevat korkeakoulutettujen elämäntarinoita aikakauslehdistä. Aika monesti on käynyt niin, että työelämän kannalta merkittävimmät askeleet on otettu opintojen ulkopuolella.
Siihen nähden, miten valtava merkitys harrastuksilla, luottamustoimilla, spekseillä, järjestelytoimikunnilla ja puoli-ironisilla sikarikerhoilla on verkostojen ja työkokemuksen kannalta (jaksamisesta puhumattakaan), joidenkin ikäihmisten vimma piiskata opiskelijat putkeen on häkellyttävän voimakas.
Jännä kyllä: täsmälleen niin kuin muutamia vuosia sitten ennakoitiin, tiukentunut kontrolli, aikarajat ja paineiden lisääminen ovat pongahtaneet näkyviin erilaisilla negatiivisilla mittareilla, mm. nuorten aikuisten työkyvyttömyyseläkkeissä.
Tyypilliseen tapaan ratkaiseva käänne oli raha, eikä siinä mitään pahaa. Ainakin tehoaa. "Nuorten työttömyys ja työkyvyttömyys aiheuttavat suuria inhimillisiä ja kansantaloudellisia menetyksiä, joihin ei ole varaa olla puuttumatta", Työterveyslaitoksen pääjohtaja Harri Vainio lausuu SYL:n ja TTL:n yhteistiedotteessa.
Se susi on todellinen iso paha susi. Ajanhukka, siis.
Jo ennen naamakirjaa opiskelijan tiellä tenttikirjojen ääreen oli lukuisia sudenkuoppia, kuten sanomalehdet, aikakauslehdet, siivous, hammasvälien puhdistus, ostoslistan teko, vaatekaappien järjestäminen - ja sitten on jo nälkä, pitääkin tästä lähteä syömään.
Tavanomaisen sijaistekemisen ja välttelyn lisäksi hukkaamme kuitenkin uskomattomia määriä aikaa ja energiaa myös moniin tärkeiksi kuvittelemiimme asioihin. Rahaa tarvitaan, totta kai. Silti voimme hyvällä syyllä kysyä, tarvitsemmeko joka ikistä silpputyön palasta, joka kalentereissamme vaeltaa.
Entä jos keskittyisikin vain siihen, mitä pitää kaikkein mielekkäimpänä?
Ajatus on niin pelottava, että sitä paetakseen ihmiset muuttavat maasta toiseen, perustavat perheitä tai jättävät niitä, jumittavat vuosikymmeniä töissä joita vihaavat, ja niin edelleen. Mikä saisi tavallisen pienjumittajan muuttamaan tapojaan ja tottumuksiaan?
Koska elävät ihmiset, joko keksityt tai todelliset, ovat usein tehokkaita vaikuttimia, tässä jatkoajatusten pohjaksi muutama linkki:
Luento unelmien toteuttamisesta:
Luento ajankäytöstä:
Elokuva, jonka pääosassa on aika:
(No joo, on siellä myös Cate Blanchett, ja pakollinen Brad Pitt purjeveneessä, moottoripyörällä, avoautossa...)
Opetusministeri Henna Virkkunen viljeli taannoisen yliopistouudistuksen aikaan lausetta, jonka mukaan kyseinen uudistus on parasta, mitä yliopistoille on tapahtunut sitten niiden perustamisen.
Monet yliopistolaiset, nekin, joiden mielestä uudistuksessa oli enemmän hyviä puolia kuin huonoja, suhtautuivat lauseeseen kärjistyksenä tai jopa lievänä itseironiana (!).
Nyt kun pöly on laskeutunut ja ensimmäinen uuden lain mukainen toimintavuosi takana, yliopistomaailma ja etenkin sen tulevaisuudennäkymät näyttävät hyvin erilaisilta kuin vielä pari vuotta sitten. Monet sellaiset kivet ja kannot, joiden kukaan ei olisi uskonut liikahtavan paikoiltaan ikimaailmassa, ovat lähteneet nitkahtelemaan uusiin asentoihin.
Toki aina välillä joku urpo avautuu mielipidesivuilla siitä, miten yliopistokoulutus pitäisi kahlita 80-luvun reaganilais-thatcheriläisen muinaismarkkinatalouden muistomerkkeihin, mutta se on pelkkä väärinkäsitys.
Ehkä Henna oli silti oikeassa. Muutos parempaan on oikeasti tapahtunut.
Alkuvuoden paras koulutuspoliittinen uutinen oli, kun kuulin yliopiston hallintovirkamiehen ehdottavan pommin asettamista erään keskeisen, hienon, kalliin - ja täysin käyttökelvottoman - toiminnanohjausprosessin alle.
Siinä on sitä asennetta, mitä yliopistot tarvitsevat. Jos henkilökunnan ajattelu notkistuu tätä vauhtia, suomalaiset yliopistot voittavat seuraavissa olympialaisissa voimistelun kultamitalin.
Suomeen tulvii vaihtareita kaikista maailmankolkista. Lukioaikana brassi valitti, kun suomalaiset kuulemma lopettavat juhlat siihen aikaan kun heillä vasta aloitellaan. Nyt kuuntelen, kun vielä aikaerosta toipuva kanadalainen smalltalkkaa suomalaisten kanssa smalltalkista. Lisäksi istun yhden korealaisen kanssa kuukausittain samoissa kokouksissa, ja ghanalaisten opiskelijakollegoiden kanssa olen pelannut silloin tällöin jalkapalloa.
Opetusministeriö potkaisi vuonna 2008 kirjoitetun Korkeakoulujen kansainvälistymisstrategian yhteydessä korkeakouluja takapuolille: kansainvälisty tai kuole. (Ei sitä ihan näin ole taidettu missään ääneen sanoa, mutta...)
Viesti on mennyt hyvin perille. Sellaisetkin oppilaitokset, joiden nimeä ei vuosituhannen vaihteessa vielä ollut käännetty englanniksi, julistavat nyt olevansa kansainvälisiä, monikielisiä ja laajasti eri puolille maailmaa verkostoituneita alansa johtavia eurooppalaisia korkeakouluja.
Tästä on seurannut paljon hauskoja sattumuksia.
Eräässä maakuntayliopistossa kampukselle pölähti Aasiasta opiskelijaryhmä valmiina osallistumaan koulutusohjelmaan, jota ei paha kyllä ollut kukaan muistanut järjestää.
Viime keväänä ministeriön virkamiehet antoivat ajankohtaisseminaarissa kylmää kyytiä niille ammattikorkeakouluille, joiden joihinkin koulutuksiin oli alle yksi (!) ensisijaista hakijaa per aloituspaikka. Samojen oppilaitosten komeasti nimettyihin englanninkielisiin koulutusohjelmiin oli runsaasti hakemuksia sellaisista Afrikan maista, joista postitulva on aiemmin kohdistunut turvapaikkahakemusten luukulle.
Toisaalta esimerkiksi nykyisen Aalto-yliopiston eräät osastot ovat vuosia imuroineet englanninkielisiin, aidosti kansainvälisiin koulutuksiinsa kansainvälisen opiskelijajoukon lisäksi Suomen ylioppilaiden terävimmän kärjen. Ja sieltä mennään töihin ihan muualle kuin kotikylän ykkösfirman puhelinvaihteeseen.
Kommentoi 
Facebook
MySpace
Delicious
Tilaa syöte
Sähköposti
Lisää palveluja...
City Facebookissa
Tilaa uutiskirje
Lähetä palautetta