Opintoputki

Vaikea laji

Olen viimeisten kahden vuoden ajan kirjoittanut tähän blogiin ajatuksia - omia ja välillä muidenkin - jotka ovat Opintoputki-otsikon mukaisesti liittyneet tavalla tai toisella opiskeluun ja opiskelijoihin.

Aloitin kirjoittamisen syksyllä 2009 ollessani Suomen ylioppilaskuntien liiton puheenjohtajana, minkä vuoksi blogi sai vahvan koulutuspoliittisen pohjavireen. Koulutuksesta kirjoittaessa arkisistakin asioista on löytynyt syvällisiä puolia. Se on luonnollista, sillä koulutus koskee ihmiseen syvältä: aina kun oppii uutta, pitää samalla myöntää, että oli opittavaa - suostua muutokseen ja myöntämään vajavaisuutensa.

Koulutuspolitiikka on myös sukupolvien dialogia: vanhat ihmiset elävät vanhassa maailmassa ja nuoret vähän uudemmassa. Vanhemmat ihmiset kummeksuvat sukupolvi toisensa jälkeen nuorten outoja kiinnostuksen kohteita ja naiivia, hyväuskoista idealismia esimerkiksi kansainvälisissä kysymyksissä. Samalla tavoin nuoret sukupolvet voivat vain ihmetellä vierestä, millainen älämölö nousee yhden etanapostitoimiston sivutoimipisteen sulkemisesta (Helsingissä, 80 toimipaikkaa).

Paitsi opiskelijoiden arkea ja sukupolvien dialogia, koulutuspolitiikka on nimensä mukaisesti myös politiikkaa. Itse olen sitoutumaton, ja kokemukseni mukaan poliittisella kentällä ymmärretään aika nihkeästi toimijoiden puoluepoliittista sitoutumattomuutta. Puoluekirjatonta epäillään kaikesta, ja veikataan vuorollaan niin demariksi, kokkariksi kuin vihreäksi - näiden jälkeen sentään harvemmin enää perussuomalaiseksi.

Toisaalta, vaikka koulutuspolitiikkaa tekevät instituutiot ovat pääsääntöisesti sitoutumattomia, käytännössä monet niistä ovat enemmän tai vähemmän kallellaan Kokoomuksen suuntaan. Kaikki eivät tätä haluaisi myöntää, ja etäisyyden ottaminen historiaan tai toimijoiden puoluekantaan on välillä kömpelöä. Esimerkiksi OAJ:n nykyinen puheenjohtaja oli ensin Kokoomuksen eduskuntavaaliehdokas ja sen jälkeen kuitenkin sitoutumaton puheenjohtajaehdokas. Ei se silti väärin ole - muut puolueet ovat vain auliisti luovuttaneet kentän Kokoomukselle, jolla onkin usein tarjota ainoat riittävän asiantuntevat ja osaavat ehdokkaat alan johtotehtäviin. Tätä sitten häveliäästi piilotellaan.

Asiantuntemuksen vaatimus on todennäköisesti suurin syy myös siihen, miksi niin iso osa koulutuspolitiikasta tehdään eduskunnan ulkopuolella. Alan järjestöt ja ministeriö määrittävät työpöydän ja pyörittävät vaaleilla valittuja edustajia mennen tullen. Todellisen vaikutusvallan saavuttaminen vaatii hyvin perusteltuja, järkeviä mielipiteitä ja syvällistä ymmärrystä. Niitä taas on vaikea saada ilman loputonta työryhmämuistioiden ja kehittämissuunnitelmien lukemista ja toimimista alalla vuosikausia, mieluiten useammassa eri roolissa.

Muun muassa Suomen opetusministereillä on ollut vaikeuksia riittävän asiantuntemuksen saavuttamisessa, josta heitä on myös kurmootettu julkisesti. Heikkoja kohtia on ollut myös elinkeinoelämän pampuilla ja toimittajilla, mistä seuranneita kämmejä olen täälläkin kommentoinut, mm.
Vieraissa: www.city.fi/yhteisot/blogit/jussirauvola/114937/
Triplasuperhypermegatohtori: www.city.fi/yhteisot/blogit/jussirauvola/110557/
Zip it, fossiilit: www.city.fi/yhteisot/blogit/jussirauvola/107842/

Ratkaisukeskeisen ajattelun tuloksena asiantuntemuksen haasteesta syntyi Unidea, koulutuspolitiikan asiantuntijaorganisaatio, jonka nettisivut aukeavat lähiviikkoina osoitteessa www.unidea.fi.

Tämä blogi päättyy tällä erää tähän. Kiitos kaikille lukijoille! Hyvää jatkoa ja mahdollisiin palaamisiin jossakin toisessa julkaisussa.

Tagit: alanvaihto blogit iloinen loppu

---

Selvännäkijät

Seurasin vastikään facebookissa keskustelua siitä, miten yliopisto oli kopioinut ylioppilaskunnalta oppimansa hyvän käytänteen. Alan piireissä viljelläänkin taajaan ajatusta, jonka mukaan yliopiston tulevat muutokset voi parhaiten ennustaa ylioppilaskunnan ajamista kehittämistoimista.

Välillä kehityskulku on sen verran hidas, että toimijoilla meinaa mennä hermot. Kuitenkin vuosien saatossa on vaikuttanut siltä, että hyvät ajatukset toteutuvat viimeistään viiden vuoden sisällä niiden esittämisestä. Ihan jees.

Yksi suurimmista Suuren Yliopistouudistuksen (2009/2010) tuomista muutoksista oli se, että yliopistojen hallituksiin tuli 40 prosentin vähimmäisvaatimus yliopiston ulkopuolelta tuleville jäsenille. Se, nähtiinkö muutos perkeleenä vai pelastajana, riippui paitsi puoluekirjasta, myös iästä ja virka-asemasta. Professorit eivät tuntuneet kaipaavan ulkopuolisia sotkemaan omia keskinäisiä vääntöjään.

Kuinka ollakaan, ulkopuolinen - joskin lainvastaisesti ja valitettavan paljon elinkeinoelämään painottuva - asiantuntijajoukko on tuonut yliopistoihin aika paljon järjenkäyttöä. Yhtäkkiä rehtorin alaisten pitää toteuttaa ne uudistukset, joista sisäpuoliset jäsenet, erityisesti opiskelijat, ovat hallituksissa vuosikausia meuhkanneet.

Sisäinen hallintorakenne on mennyt uusiksi miltei kaikkialla. Valintoihin, rekrytointeihin ja alatason päätöksentekoon on tullut mielekkyyttä, sidosryhmäyhteistyöhön ja viestintään uutta virtaa.

Tämä on mahdollista pitkälti sen vuoksi, että yliopistohallituksissa ei itse asiassa ole 40 prosenttia vaan 60 prosenttia ulkopuolisia. Sisäpuolisista kolmannes kun on opiskelijoita, joilla on tallella tuore katsantokanta ja hyvät näköalat yliopiston ulkopuoliseen maailmaan.

Samasta syystä parhaiden aineyhdistelmien pähkäily ja kehittämistyön aloite on syytä pitää jatkossakin opiskelijoiden käsissä. Uusimmat heistä ovat syntyneet 90-luvulla, ja ovat siksi selvännäkijöitä.

Tagit: enemmistö opiskelijalähtöinen opiskelu sivuvaikutukset

---