Muutama vuosi sitten luin Etelä-Suomen Sanomista uutisen, jonka mukaan koulujen kielivalikoimat ovat kaventuneet 2000-luvun aikana. Alati vellovan pakkoruotsikeskustelun maalaamaa taustaa vasten vaikuttaa siltä, ettei kielten tuntikehykseen ole tulossa tilaa vastaisuudessakaan.
Kaikki opiskelevat nykyään englantia, ja sitä opitaankin yhä aiemmin ja yhä paremmin. Samalla vaatimustaso kasvaa: elokuvista opituilla fraaseilla tai oppikirjan ilmastonmuutossanastolla voi harrastaa smalltalkia, mutta oikeat keskustelut työasioissa aikuisten kesken vaativat ihan toisen mittaluokan osaamista. Siihen kuuluu mm. se, että adverbien sijoittaminen lauseessa oikeaan järjestykseen ei aiheuta enää sitä voitonriemua, jota se vielä abikeväänä tuotti.
Käyttökelpoinen kielitaito edellyttää myös tottumusta ja erityisesti puheessa itseluottamusta, jota saa esim. matkustamalla. Kaikilla ei ole siihen varaa varsinkaan lapsuudenkodissaan. Niinpä kielitaito karttuu vielä aikuisena huomattavasti.
Toimittaja Seija Sartti kirjoitti taannoin edesmenneestä veroprofessori Kari S. Tikasta, että hän kehotti kaikkia nuoria opiskelemaan hyvää amerikanenglantia koska se on nykyajan lingua franca, maailman yleiskieli. Se edellinen olikin - no, se franca(is).
Ranskaa opiskellaan nyky-Suomessa suurin piirtein yhdessä koulussa per keskisuuri kaupunki. Siltä pohjalta yhteys ranskankieliseen tieteeseen, yhteiskuntafilosofiaan, kulttuuriin (ja varsin laajaan joukkoon maailman väestöä) jää useimmilla suomalaisilla baskeripäisten sarjakuvahahmojen ja Pariisissa vietettyjen pitkien viikonloppujen tasolle. Nyt jo on mahdollista erottaa toisistaan 70- ja 2000-luvuilla tehdyt saman sarjakuva-albumin käännökset sillä perusteella, että 70-luvulla kääntäjä vielä osasi ranskan kieliopin.
Tällä on merkitystä muillakin kielialueilla ja yhteiskunnan aloilla. Kun kansallisvaltioiden taloudellinen valta liikkuu Brysselin kautta Berliiniin ja Frankfurtiin, yhä useamman suomalaisen saksan-sanasto koostuu sanoista hapankaali, panssarivaunu ja nahkahousut.
Kun viime vaalituloksen rahoittajat oli julkistettu, moni toimittaja kirjoitti julkisista salaisuuksista. Kaikkihan tiesivät jo valmiiksi kaiken sen, mistä lööpit - ja silloin tällöin pääuutiset - kirkuivat seuraavat kaksi vuotta.
Niin tiesivätkin. Kaikki, jotka oleskelivat tuolloin työkseen eduskunnassa tai sen puolivirallisisa siipirakennuksissa eri puolilla Helsingin kantakaupunkia, tiesivät.
Samaan tapaan kaikki ministeriöissä hengailevat tietävät tänään, mistä lehdissä kerrotaan toukokuussa 2011. Silloin saman kevään vaalitulokseen perustuvat hallitusneuvottelut on saatu päätökseen, ja demokraattisesti valitut kansanedustajat ovat päättämässä, kuinka maa makaa seuraavat neljä vuotta.
Toistan: tietävät tänään.
Olen nykyään ihan tavallinen opiskelija. Pidin tänään päiväkirjaa.
Aamupäivällä törmäsin sattumalta pariin professoriin ja analysoimme taksissa ajankohtaista kulttuuripoliittista tilannetta. Kommentoin ohimennen muutamaa paperia sekä virantäyttöprosessia ja lounastin - ihan oikeasti sattumalta! - yhden johtajan kanssa jutellen niitä näitä. No, saatoimme ehkä vähän pohtia median tilaa ja hioa hiukkasen jotain strategiaa, mutta ihan pikkuisen vain.
Sitten menin hengailemaan opiskelukavereiden kanssa. Hetken aikaa sivusimme ylioppilaskunnan koulutuspoliittista ohjelmaa ja sen tulevaa päivitysaikataulua sekä päivitystarpeita, mutta muuten pitäydyimme tiukasti arkisissa aiheissa, kuten yliopiston johtamiskuvioiden puimisessa.
Lähdin käymään kahvilla kaverin kanssa ja kuuntelin matkalla päivitystä erään organisaatiouudistuksen ajankohtaisesta tilanteesta. Siihen liittyviä suunnitelmia oli julkistettu äskettäin. Yhtäkkiä muistin, että olin kuullut saman jossain aiemmin. Ei mutta hyvänen aika, sehän olikin [kuin] suoraan puolen vuoden takaisesta tapaamisestani yhden asian kanssa työskentelevän tutun kanssa.
Myöhemmin olin vielä (täysin sattumalta) samassa huoneessa, jossa kirjoitettiin kannanottoa ajankohtaisesta koulutuspoliittisesta aiheesta. Saatoin hiukan vinkata demokraattisesti valituille johtajille, mitä kannattaa sanoa ja millä sanoilla, ja mitä ei kannata sanoa ja miksi. Tai no en nyt kauheasti.
Tämä on kaikki ihan normaalia, kyllä ihmiset saavat tavata tuttaviaan eikä kaikenmaailman poliitikkojen - saati sitten tavallisten kansalaisten - kuulu olla tilivelvollisia menoistaan. Tässä ei ole mitään laitonta ja minä olen yksityishenkilö.
Sitä paitsi ei tässä ole edes mitään salaista. Kaikkihan esimerkiksi tietävät, mitä hallitusohjelmassa 2011 lukee. Se on julkinen salaisuus.
Tähän juuri mitenkään liittymättä:
palanen vaalirahoitustaidetta, siltä varalta ettei ole jollekin tullut vastaan.
2 kommenttia 
Facebook
MySpace
Delicious
Tilaa syöte
Sähköposti
Lisää palveluja...
City Facebookissa
Tilaa uutiskirje
Lähetä palautetta