2.2.2012 19:23
Runkkarit ovat nykyisin elokuvien vakiokamaa. Puhun nyt valkokankaan kestohahmosta, joka tilaisuuden tullen, omasta mielestään salaa avaa läppärinsä ja...
...samalla sepaluksensa. Tämä antaa yleensä aiheen ajatella hieman pahastuneena maailman menoa. Ja tietenkin sitä kuinka alas me olemme nyt vajonneet. Tämä miehen ja mobiililaitteen yhteiskuva on sukua 1960-luvun Mission Impossiblelle. Tässä tv-sarjassahan marsitettiin framille jatkuvasti erilaisia tallentavia nauhureita c-kasetteja, videonauhaa yms. 1960-luvun yhteydessä ne ehkä tuntuivat samalta kuin läppäri ja muut digitaaliset härpäkkeet nyt.
www.youtube.com/watch?v=Jhuc9_T4558
Erona tietysti on, ettei Mission Impossiblessä runkattu.
Tässä yleisö joko tuntee katsovansa peiliin, tai sitten ei. Otaksun että on niitäkin joille runkkaaminen on täysin neutraali juttu. Otan tämän puheeksi koska keskusteluissa pornosta unohdetaan, miten porno edistää uusien tekniikoiden omaksumista. Useimmitenhan todetaan että kyllä se internetti on kauhea, kun siellä on niitä sisään-ulos elokuvia. Ehkäpä oikeampi havainto olisi huomata yhteys netin ja 1970-luvun videovallankumouksen välillä. Molemmissa tapauksissa pornon kuluttajat olivat eturintamassa käyttämässä uutta tekniikkaa. Tekniikkaa, joka ei olisi arkipäiväistynyt ilman näitä runkkareita.
kuva: wikipedia
Enkä nyt puhu uusista, innovatiivisista tavoista vetää käteen! Tulin ajatelleeksi tätä nyt, yrittäessäni ostaa Huuto.netistä ensimmäisen Mission Impossiblen VHS-versiota. Voi olla että menen katsomaan perjantaina ensi-illassa olevan Ghost Protocolin. Tai sitten retrovimmassani kuvaan siitä VHS:n. Kuulun nimittäin niihin joiden mielestä on kivaa katsella juttuja videolta. Silleen niiku ennen vanhaan.
Palatakseni aiheeseen: milloinkaan ei ole ollut valkokankaalla näin paljon runkkuja läppäreineen. Tässä usein toistuvassa kuvassa koneen kanssa masturboivasta ihmisestä(useimmiten mies, kuten elokuvassa Shame) on jotain surullista. Mutta samalla jotain, jonka tulee aivan liian helposti sivuuttaneeksi: pornoa ei ole olemassa ilman tekniikkaa. Porno vaatii aina jonkinlaisen materiaalisen muodon: lehti, netti, valokuva, valkokangas, näyttöpääte yms.
Siis tekniikkaa ei ole ilman pornoa.
Piti pornosta tai ei, on kiinnostavaa (vai pitäisikö sanoa kiihoittavaa) tutkia väitettä, jonka mukaan sellaiset yleistyvät tekniikat kuten internet ja tilausvideo olivat ensin käytössä pornoa kuluttavien parissa ja levisivät sitten kaikkien kuluttajien keskuuteen. Vaikuttaa siltä, että kyberavaruus noudattaa samaa mediassa vallitsevaa porno edellä puuhun -reseptiä kuin mikä havaittiin jo 1970-luvun lopulla. On jopa väitetty että videokonferenssin idea sai alkunsa erään aikuisviihdefirman oivalluksesta.
Kun videonauhurit kameroineen tulivat kuluttajien ulottuville, arvatkaa mitä näillä nauhoitettiin? On jo kulunut hokema että video mullisti pornon. Kun sitten VHS- kasetit esiteltiin kotitalouksille, ensimmäiseksi kotona ei katsottu Lassieta, vaan aerobikkiä ja pornoa. Ja koska Hollywood huomasi, että tyypit todella ostavat/vuokraavat näitä halvalla tuotettuja tiiliskivien muotoisia kasetteja koteihinsa, alkoi VHS:nä ilmestyä MYÖS draamaelokuvia.
Näin voidaan siis sanoa, että ilman pornoa emme katselisi Leijonakuningasta eikä isi katsoisi Bondia. Emme ainakaan tässä mittakaavassa.
Tämä tapahtumien järjestys vetää joidenkin kyynikoiden naaman outoon voitonriemuiseen hymyyn. Ehkä siksi että monien mielestä kotiviihde on kaupunkikulttuurin ja länsimaisen sivistyksen syöpä. Suomalaiset käyvät elokuvissa kerran vuodessa, 70%elokuvista katsotaan kotona. Himassaan runkkaava kunnon veronmaksaja on ehkä luonnollinen piste kehityskululle, joka alkoi joskus 1950-luvulla, kun lakkasimme käymästä elokuvissa ja aloimme katsoa telkkaa. Ei vähiten siksi, että pornoa yleensä pidetään semiklandestiinina toimintana tai yhteiskunnan syöpänä. Mutta harvoin uranuurtajana.
Ja yksityisemmäksi käyvä pornon kulutus on tietenkin räjähtänyt käsiin verkossa. On eri asia piilotella Jallua povarissa tai porkkis-VHS:ää kirjahyllyssä, kuin pyyhkiä tahmeat linkit hakuhistoriasta.
Mutta nykykäsitys on, että jopa nykyiset jokapäiväiset internetin maksujenvälitysjärjestelmät kuten Pay Pal ovat laajassa käytössä, koska pornoa ostavat asiakkaat halusivat ostaa mäntänsä anonyymisti. Jopa videokonfrenssien idean ja interaktiivisuuden noin yleensäkin, nähdään syntyneen kyberpornon piirissä.
Mitä tästä kaikesta tulisi sitten ajatella?
Ajattelen, että läppäreiden edessä itsetyydytystä harjoittava massa saa tietämättään aikaan jotain hyvää yhteiskunnalle, kehittyneempien tekniikkojen muodossa.
Toisin sanoen kun sinä runkkaat, minä saan laskut maksettua!
Tagit: mi4 runkkaus tekniikka
26.1.2012 01:21
Rautarouvassa on kohtaus jossa Meryl Streepin esittämä kuuluisa ex-pääministeri toteaa ettei suostu luopumaan helmistään. Tämä on elokuvan tärkein kohtaus.
Maggien tyylinen voimapukeutuminen Salvatore Ferragamon käsilaukkuineen on vuoden 2012 juttu.
Konservatiivisuus ja helmet ovat hyviä ystäviä. Helmikaulakorut ovat kuin talismaani jonka avulla ovet oikealla aukenevat. Kun näin ne killumassa Jenni Haukion kaulassa vaalivalvojaisissa, tiesin että hän flirttaili 1950-lukulaisen varakkaan kotiäidin hahmolla. Ja tietenkin hän herätti henkiin 1980-luvun ja Thatcherin. Mutta ei pidä unohtaa että pearl necklace on myös slangi-ilmaus siemenneestelle, jota ruiskitaan partnerin kaulalle. Helmet ovat kuin Burberry-lippis, niille molemmille on sijansa ala-kulttuurien kapinallisissa fantasioissa.
Tulevaisuudessa on varmaan odotettavissa, että Haukio tulee julkisuuteen Liisa-ihmemaassa-hiuspannassa ja rusetissa.
On kuitenkin vaikea sanoa ovatko helmet cool. Miksi kukaan tahtoisi näyttää 1950-luvun kotirouvalta? Muodissa ne ovat ainakin olleet, siitä lähtien kun Banana Republic julkaisi Mad Men-aiheiset helmikaulakorunsa.
clothesonfilm.com/mad-men-maggie-siff-tweed-suit-season-1/6197/
kuva: kimmo laakso
Mikään ei tietenkään ole koomisempaa että ajattelen näitä koruhommeleita persaukisena S-marketin kassalla. Thatcher mielessä ja euron ravioli kädessä. Se että olen täällä on elokuvaohjaaja Katja Gauriloffin ansiota. Säilöttyjä unelmia-dokumentti alkoi ihan tavallisena tiistaina kun Gauriloff söi purkista raviolia. Gauriloffia vaivasi mistä purkin sisältö on peräisin. Ja yllätys: vei yli vuoden ennen kuin kaikkien aineosien alkuperämaa oli selvitetty. Käsittämättömän pitkä aika!
Siksi minäkin olen nyt inspiroitumassa tästä pian nähtävästä purkitetusta unelmasta.
Gauriloff vieraili Oktoberin tuottajan Joonas Berghällin kanssa kymmenessä maailman maassa vain selvittääkseen mistä purkkiraviolin ainesosat ovat peräisin. Kuten arvaatte ainesosat tekevän retken joka todella on dokumentin arvoinen.
Well, näin tänään Katjan hänen elokuvansa vuoksi järjestetyssä paneelikeskustelussa. Ja arvatkaapa mitä.
Minä en itkenyt siinä kohdassa kun romanialainen romaanityttö sikateurastamolla haaveilee hääpuvusta. Saappaat ovat veressä ja silmät itkuisina koska poikaystävä hakkaa.
Mutta MTK:n ruokakulttuuriasiamies Anni Mari Syväniemi itki. Hänestä oli koskettavaa. Hänestä oli koskettavaa nähdä että "ruoalla on aina tekijä".
Kuullostaa hienolta. Mutta samalla tämä sentimentaalisuus sai vitutuskäyräni sojottamaan. Mihin se raviolipurkki oikein unohtui? Eikö ihmettelyn aiheena ollut se miksi ME SYÖMME TÄTÄ SÖSSÖÄ?
Onko meidän tarkoitus katsoa Gauriloffin dokumenttia, tai dokumentteja yleensä voidaksemme kokea suuria tunteita, niin kuin draamassa. Nyyhkiä (nyyh nyyh) teatterin hämärässä ja palata töiden jälkeen kotiin lapioimaan tölkkiraviolia naamaan niin kuin minä? Puristan purkkia pakkasessa ja voin kuulla vieläkin sikojen huudon parkkipaikalla. Olen kuin dokumentin romanialainen teurastaja: samalla kun viillän kurkkua auki, suunnittelen teddy-karhun ostoa tyttärelleni.
Ryhtykäämme toimintaan. Kotimatkalla käyn selvittämässä K-kaupassa onko heillä säilykeraviolia myynnissä. Ei ole. Mutta S-marketissa on. Se ei ole Gauriloffin raviolia.
Kun kysyn Katjalta mistä hän osti tuon dokumenttiin johtaneen kohtalokkaan lounastölkkinsä hän ei suostu vastaamaan. Hän sanoo haluavansa välttää turhia kahnauksia isojen firmojen kanssa. Sitä paitsi Gauriloffin mukaan kyse ei ole pelkästä raviolista. Tämä on tölkkiraviolin muotoinen jäävuorenhuippu. Tieto lisää tuskaa. Koko ruokabisnes monimutkainen kuin paskasta puhdistettu eläimen suoli: syödessäsi natriumglutamaatti-ihmettä toivot ettei sieraimiin tule kakan hajua.
Kun tulen sisään yksiööni, suunnittelen pientä kivaa. Mitä jos täyttäisin kylpyammeen raviolilla ja hyppäisin sekaan niin kuin Roger Daltrey.
Tagit: gauriloff necklace pearl rautarouva
18.1.2012 21:07
Tekisi mieli pierrä tyyppien nenään. Ei, ei, en missään nimessä tarkoita näitä kahta hauskaa helsinkiläisveikkoa jotka seisovat kanssani ratikkapysäkillä. He ovat Max Ovaska ja Julius Lavonen. Maxilla on lyhytelokuviin erikoistunut tuotantofirma, Roskakala, jonka produktioissa Lavonen usein näyttelee. Minusta oli hupaisaa kuulla että kumpikin on lopettanut Kallion lukion kesken.
Max ja Julius ovat bestiksiä.
kuva: kimmo laakso
Nyt he näyttelevät elokuvassa jossa tullaan ylioppilaaksi.
Vielä kiintoisampaa oli kuulla että tämä kaksikko on syntynyt samana päivänä ja samana vuonna,1988.
Eivätkä he ole veljeksiä. Ovatko he homoja?
Eivät ole. Tämä kysymys on esitettävä koska heidän ystävyytensä Rat Kingissä, kuten todellisuudessakin on vähintään intensiivinen.
Lavonen on elokuvassa Ovaskan roolihahmon, Jurin kaksoisolento.
Elokuvassa tämä efekti on toteutettu kiitettävästi. Näitä kahta jätkää on valkokankaalla ällistyttävän vaikea erottaa. Ovaskalla on elokuvassa vielä pitkä tukka.
Jo tämä doppelgänger-ilmiö on syy elokuvateatteriin raahautumiseen.
Pieruhaluni nousivat kun kuulin taas maanantaina kahvipöydässä jonkun julistavan snobahtavalla äänellä: En katso kotimaisia elokuvia.
Tämän kommentin olen kuullut useasti. Ja se on tietenkin yhtä tilaston kanssa, yli 60% vuosittain ensi-iltaan tulevista leffoista on amerikkalaisia.
Ja kuten arvaat, minua hiukan nyppii. Minua nyppii se että ihmiset on aivopesty tykkäämään asioista. Ja huomautan että amerikkalaiset elokuvat ovat usein parempia. Huomautan että laatu ei minusta ole ainoa kriteeri tykkäämiselle.
Niin, kun soitin Nyt-liitteeseen, ja tarjosin juttua rottapojista minulle sanottiin ettei kiinnosta. Vallan kääntöpuoli kiinnostaa (kieltämättä se on hyvä elokuva). Rat King ei suoraan sanottuna ole vaivan arvoinen ja siitä ei tule lehteen mitään.
Olin hiukan loukkaantunut Maxin ja Juliuksen puolesta. Ei mitään?
Mutta milloin elokuvasta oikein tuli kansallisuuskysymys? Kysyn tätä, koska minusta tuntuu että olemme taantuneet tässä asiassa. Oli nimittäin aika, elokuvan alkuaikoina, jolloin ihmiset vain katselivat elokuvia, välittämättä kuka ne teki ja missä maassa.
Jopa valtaosa USA:ssa katsotuista leffoista oli ulkomaalaisia.
Mutta sitten amerikkalaiset elokuvantekijät lobbasivat homman niin että "ulkomaisista elokuvista" alettiin julkisuudessa ja kriitikoiden kesken puhua pahaan sävyyn: ulkomaiset leffat olivat moraalittomia ja kerronnallisesti kivikaudelta. Näin saatiin näyttävä tekosyy dumata tuontielokuvat vähemmistöön.
Tästä alkoi Hollywood-imperiumi.
Amerikkalaista sen olla pitää.
Tämä itsevarma kansallisuusajattelu johti nykypäivän tilanteeseen. Sitä voisi kutsua elokuvan kylmäksi sodaksi. Siksi kuulen jatkuvasti kahvipöydässä saman lauseen: En kestä kotimaisten elokuvien katselua.
Ei siksi, että minulle kansallinen elokuva on itseisarvo, oli laatu mikä tahansa. En ole sitä mieltä että meidän pitäisi taantua mihinkään perus-alkuiseen hommaan. En halua Masto D. Onttia presidentiksi. Tämä ei-kotimaiselle-kommentti tuntuu ällistyttävällä tavalla heijastelevan automaattista ajattelua. Koska amerikkalaiset päättivät pitää kotimaisista elokuvista, me lakkasimme pitämästä kotimaisista elokuvista. Ja tämän myötä kotimainen elokuvateollisuus jäi alikehittyneeksi.
Niinpä meistä monet eivät katso kotimaisia koska me emme katso kotimaisia. Ja tämä ei ole kehäpäätelmä.
Tänä perjantaina katsojat joutuvat taas valinnan eteen: Kotimainen vai amerikkalainen. Rat King vai Vallan kääntöpuoli?
Mutta kuten kohta huomaatte, elokuvalla ei ole kotimaata.
Rat King näyttää sijoittuvan kotimaiseen taajamaan. Rintamamiestaloa myöden homma näyttää selvältä: terveisiä Hämeestä.
Rat King on kokonaisuudessaan kuvattu Virossa. Osa elokuvan tyylikkäästä kotimaisuudesta on virolaisen lavastajan, Jaagup Rometin ansiota.
Osa elokuvan vangitsevuudesta liittyy siihen että ohjaustyö on sukua Stanley Kubrickille, erityisesti Hohdolle.
Tagit: king rat
13.1.2012 00:52
Olen tietysti kuullut tästä aiemminkin, mutta vasta Steve McQueenin
news.bbc.co.uk/2/hi/uk_news/544419.stm elokuva Shame sai minut tajuamaan että seksistä voi olla riippuvainen. Nähtävästi kaikesta johon liittyy mielihyvää voi tulla riippuvaiseksi.
Yleensähän sanotaan että seksi on luonnollista.
Riippuvuus tuo kuitenkin etupäässä mieleen kemikaalit. Täällä kokoontuu SAA-kerho. Sex Addicts Anonymous.
saa-recovery.org
Shamessa Michael Fassbender esittää seksiaddiktia. Hän on monessa mielessä tyypillinen tapaus.
1.Eristynyt.
2.Pakkomielteinen.
3.Elää kaksoiselämää.
Kohta kolme on tärkeä. Se tarkoittaa että seksiin liittyvät harrastukset pidetään piilossa läheisiltä.
Shamen seksikohtauksissa onkin jotain pakkomielteenomaista ja jännittynyttä. Tämä ei ole seksin ilosanomaa.
Seksiriippuvuus on tuhoisaa.
Useille se merkitsee kaikkien läheisten, ei-seksuaalisten suhteiden loppumista.
Shamen ensi-illan myötä monissa lehdissä on nähty entisten seksiriippuvaisten mielipiteitä McQueenin elokuvasta.
Eräs gay-mies paljasti The Guardianille että hänelle Shame on pelottavan tarkka kuvaus seksiriippuvuudesta.
Usein taustalla on liian tiukka, jopa tiukkapipoinen kristillinen kotikasvatus.
Vähän hellyyttä.
Elokuvan nimi, häpeä viittaa useiden seksiriippuvaisten kokemukseen.
Monien mielestä seksiriippuvuus on peilikuva yhteiskunnan pornoistumisesta.
Tätä puolta Shame ei käsittele.
Seksiriippuvuus ei katso ikää.
Luen parhaillani perheenäidistä joka kehitti riippuvuuden 43-vuotiaana.
Monille seksiriippuvuus on kuin alkoholismi. Siitä on vaikea puhua ääneen.
Saatikka katsoa elokuvia siitä.
Tagit: fasbender mcqueen saa steve
4.1.2012 15:42
"Kommunismi on sairaus"
Tämä kommentti avaa Clint Eastwoodin J.Edgarin. Se on elämänkertaelokuva FBI:n pitkäaikaisesta päälliköstä J.Edgar Hooverista. Oikeastaan katsojalle tulee tunne, että tässä meillä nyt on alaston totuus miehestä, joka etenkin vasemmistolaisille oli kuin punalippu härälle.
Kysymys on, ketä tämä kaikki kiinnostaa nyt, kun Hoover on ollut kuolleena vuodesta 1972?
G-miesten kuhertelua oli odotettavissa. J.Edgarin on käsikirjoittanut Dustin Lance Black,tunnettu homojen oikeuksien puolestapuhuja. Näillä resepteillä sopan pitäisi pysyä kuumana ja ajankohtaisena.
Tässä näette Leonardo Di Caprion Hooverin sekä Armie Hammerin (Social Network) Tolsonin samassa kuvassa. Ja näin on oikeastaan koko elokuvan ajan.
Annetaan J.Edgarille mahdollisuus. Elokuvassa on silti jotain tahattoman koomista. DiCaprio esittää Hooveria paitsi parikymppisenä, myös seitsemänkymppisenä. Tämän vuoksi hänen päänsä on kauttaaltaan a kitattu tavalla jota on vaikea katsoa repeilemättä. DiCapriolle hommattiin leffaa varten tekarit täältä:
www.fangsfx.com/main.html
Elokuva alkaa kuvaamalla pommeja pudottelevia radikaaleja. Amerikkalaiset käyttävät nimitystä The Red Scare, punainen vaara.
Kyseessä on historiallinen kuva amerikkalaisesta paranoiasta.
Washingtonissa joku laittoi vuonna 1919 pommin oikeusministeri A. Mitchell Palmerin taloon.
Nyt, kuin silloinkin, iskussa nähtiin vaikuttimena punainen salaliitto. Ja tämä punainen aave sai monet miehet näkemään punaista - joka puolella. Eräs näistä vannoutuneista kotiemme ja raukkojen lasten puolustajista oli J.Edgar Hoover.
Hoover halusi vuoden 1920 tienoilla kiristää maansa maahanmuuttopolitiikkaa. Päättelyketju meni näin: koska yli puolet tavisduunien tekijöistä on maahanmuuttajia ja paljolti itä-Euroopasta, maahanmuuttajat ovat anarkisteja. Tämä huipentui toteamukseen: Amerikka on pidettävä amerikkalaisena.
Luultavasti Amerikka oli pidettävä puhtaana myös suomalaisista.
Tässä on syy miksi tämä elokuva löytää myös tarttumapintaa perus-Suomessa.
J.Edgar on kuva epäluulosta, ahdasmielisyydestä ja vallasta.
Se on myös yllättävän herttainen kertomus kahden miehen ystävyydestä.
Älkää odottako perspanoja labrassa.
Se mikä tekee J.Edgarista niin huvittavan ja myös surullisen on, että nämä kaksi miestä ovat onnellisia saadessaan olla yhdessä. Tämä tuo mieleen tarinat, joissa julma koneisto ehkäisee rakastavaisia toteuttamasta itseään.
Ja tässä jos jossain piilee J.Edgarin nerokkuus. Se saa meidät säälimään tuota estynyttä, vallanhaluista, ja ahdasmielistä homopoliisia.
Mutta historiankirjojen mukaan hän on yksi suurimmista mulkuista.
Ehkä elokuvan sanoma on lopulta: katsokaa kuinka mies voi asettaa maansa edun kaapista tulon edelle.
Eräs syntyperäinen jenkki, 1960-lukulainen puna-opiskelijaradikaali ilmaisi minulle äskettäin kiinnostuksensa tätä elokuvaa kohtaan: I'd be interested in what position the film takes on Hoover, a real son of a bitch and right-winger.
Tämä härkä on ollut nyt kuolleena 39 vuotta. Kuten eräs elokuvakriitikko totesi: suurin osa meistää tietää Hooverista sen, että häntä viehätti cross-dressing, ja että hän piti usein lähintä miestään Clyde Tolsonia kädestä.
J.Edgar tulee ensi-iltaan perjantaina 6.1.
Tagit: eastwood fbi homo
29.12.2011 00:45
Sherlock Holmes : A Game of Shadows on sekoitus Johnia ja Sherlockia. Voiko tästä elokuvasta pitää? Ehkä, jos sietää panomiehen ja eksentrikon risteytyksen. Kyseessä on sian ja siilin risteytys.
Jumala tietää, tarvitseeko katsoa jatko-osia.
Mutta jos vanhat merkit pitävät kutinsa, SH tekee paluun.
Kun Arthur Conan Doyle tappoi Sherlockin, kirjoittaessaan novellin The Final Problem ei kulunut aikaakaan, kun Holmes taas heräsi henkiin, kahdesti. Ensimmäinen kerta oli Baskervillen Koirassa vuonna 1902. Ja sitten taas 1903 kokoelmassa The Return of Sherlock Holmes. Ja sitten hän tekikin hommia aina vuoteen 1927 asti.
2010-luvun versio on kenties anteeksiantamaton yhdistäessään Holmesin Matrix-elokuvista tuttuun hidastettuihin taistelukohtauksiin. Niissä kohde on jähmettynyt kuin valtavan pause-näppäimen toimesta.
Bullet time-hidastukset ovat nykyään klisee joihin voi törmätä 3d-animaatioissakin.
Meille jotka pidämme Sherlockia herrasmiehenä moinen ei sovi.
Game of Shadowsissa nämä otokset joissa kamera kiertää paikalleen jähmettyneitä hahmoja ovat parasta antia, mukavasti gotiikkaan vivahtavan kuvauksen ohella. Kameran ympyräliike on illuusio, joka todellisuudessa ei onnistu elokuvakameralla, vaan vaatii tuntitolkulla kikkailua still-kameroilla.
Mielenkiintoista on, että tämä erikoistehoste keksittiin itse asiassa jo 1880-luvulla, ennen elokuvaa ja Sherlock Holmesia. Silloin Edward Muybridge kuvaili hevosenkavioita selvittääkseen koskettavatko ne maata. Hän käytti useita peräkkäin asetettuja kameroita. Kun näitä ruutuja on myöhemmin elokuvattu, on oivallettu moni asia uudestaan. Muybridgen juttuja kehitti uuteen kukoistukseen 1990-luvulla Dayton Taylor.
www.glasseyepix.com/html/tt.html Ja sitten tuli Matrix. On vain mietittävä mitä efektillä on tekemistä Sherlock Holmesin kanssa. Huomautan että kyse on tyylitajusta, enkä aio paasata siitä miten vähän Game of Shadows on uskollinen alkuperäiselle. Siitä lähtien kun ACD:n eli Arthur Conan Doylen hahmoa on muokattu näyttämölle ja muuhun mediaan asenne on yleensä ollut: tehkää mitä huvittaa. Ja itse asiassa, juuri näin ACD sanoi kirjeessä kun Holmesista tehtiin ensimmäinen näyttämösovitus vuonna 1899: Tehkää mitä huvittaa murhatkaa, tai naittakaa.
Mutta tässä vaiheessa ACD ei tiennyt että Robert Downey Jr. tulisi esittämään Holmesia. En tiedä mitä mieltä te olette. Minusta Robertilta puuttuu etikettiä, vähintään. Tässä vaiheessa voisimme pitää vaalit: kenestä valitaan vuosisadan Sherlock Holmes? Basil Rathbone? Tai ehkäpä tsekkiläinen Radovan Lukavský joka esittää SH:ta tsekkiläisessä elokuvassa Touha Sherlocka Holmese?
Yksi asia on selvä: silloin kun ACD kirjoitti Holmesin, sankarilla ei ollut kuuluisaa deerstalker-hattua. Kuten tässä kuvassa Basil Rathbonella. Tämä päähine on nyt kadonnut myös Game of Shadowsista.
Päähine ilmestyi alunperin vasta Strand-lehdessä johon Sidney Paget teki piirrokset kuvittaakseen ACD:n stooreja.
Ja kaikkihan me tiedämme että Paget inspiroitui oman veljensä piirteistä piirtäessään. 1960-luvulla, kun Peter Cushing näytteli Holmesia brittiläisessä tv-sarjassa hän vaati käyttää silinterihattua ja lievetakkia.
Ei deerstalkeria eikä inverness-viittaa.
Tagit: bullet holmes richie time
20.12.2011 16:26
Kuten tiedätte, David Fincherin mainiossa elokuvassa Fight Club leikitteltiin Swedes are gay-läpällä. Elokuvan testosteronivajauksesta kärsivä sankari oli lempinimeltään Ikea Boy .Häntä kiehtoo skandinaavisten huonekalujen kiillottelu ja tietenkin hengailu mieluummin Mr. Pittin kuin neiti Bonham-Carterin seurassa. Minusta tuntuu että tänä vuonna ympyrä on sulkeutunut kun Sevenin ja Social Networkin ohjaaja Fincher on ohjannut The Girl With a Dragon Tattoon Hollywood-version. Fincher on palannut Ruotsiin. TGWDT:ssä ei kylläkään viitata Ikeaan. Ehkä se on hänelle pakkomielle jonka hän on saanut vaivoin pidettyä nyt aisoissa.
FC:ssä on klassikkokohtaus jossa Ikea Boy asuu katalookissa. Tätä painajaista mukaillen löysin Apartment Therapy-sivustolta tämän:
www.apartmenttherapy.com/ny/style/living-inside-an-ikea-catalog-162164
Fight Club luokiteltiin punk-elokuvaksi. Ja kyllä tässä uudessakin on vähän sitä punkkia. Eräs ohikiitävä mutta huvittava punk-viba: alussa katsojaa vaivaa hiukan että tässä elokuvassa puhutaan englantia, vaikka lokaatio on Ruotsi. Daniel Craig=Mikael Blomkvist, haloo? Mutta minä pääsin kielisosiaalisten barrikaadien yli viimeistään kun lävistyksin koristeltu Rooney Mara sanoi eräässä kohtauksessa "TACK" vastauksena virkailijalle.
Aivan loistavaa.
Tämä elokuva kannattaa nähdä jo sen alkutekstien takia. Siis vaikka et ehtisi edes kolmasosan tienoille jossa Fincher todella alkaa hehkuttaa Ruotsi-gotiikkaa, nämä visualisoinnit yhdessä musiikin kanssa imuroivat kyllä sinut toiseen ulottuvuuteen. Ne toivat mieleeni parhaimpien Bondin alkukuvien musavideomaiset psykedeeliset trippailut. Ehkäpä tämä oli hatunnosto Daniel Craigille. Tittelisekvenssissä on paljon yhtäläisyyksiä FC:n alkutekstien kanssa. Molemmissa on ikään kuin tracking shot pään sisällä. TGWDT:n alkutekstit ovat Den of Geekin (http://www.denofgeek.com) mukaan seurausta Fincherin halusta visualisoida Salanderin painajainen.
Siis tuollaisia unia näkee jos sossusetä sitoo sänkyyn ja raiskaa.
Mutta arvatkaa mikä on vielä kauheampaa kuin hyvinvointivaltion heitteillejätetyn lapsen hyväksikäyttö?
Tietenkin Ikea-katalookin selailu. Ja jos sieltä löytyy mies jolla on IKEA-tatuointi, tiedät että haluaisit herätä.
www.ikeafans.com/home/so-called-ikea-boy-tattoos-hand/Tagit: boy fincher ikea katalooki
14.12.2011 15:30
Niin, televisiota katsomalla oppii kaikenlaista. Esimerkiksi maantiedettä. Ja tietysti uusia sanoja. Ja uusia tapoja elää ja näyttää paremmalta.
Mutta edetäänpä järjestyksessä.
Essex on Lontoon naapurikunta jossa on 1,5 miljoonaa asukasta. Se on jakautunut 8 pienempään hallintoyksikköön joista jokainen on noin Vantaan kokoinen.
Ja Essexin pojista ja tytöistä on monia vitsejä. Luultavasti kaikki alkoi Margaret Thatcherin aikakaudella 1980-luvulla. Syntyi Essexin mies. Hän on materialisti. Ja viimeistään 1990-luvulla hänelle luotiin stereotypioiden kylkiluusta pari: Essexin nainen. Hän on kyltymätön, tyhmä, hyvännäköinen ja pitää miehistä joilla on BMW.
kuva: Kimmo Laakso
Essexiä voisi pitää jättimäisenä Espoona.
The Only Way is Essex, eli Glamourelämää Essexissä sijoittuu Essexiin. Olen ihmetellen seurannut tämän sarjan huimaa suosiota. Johtuuko se siitä että sarjassa kuvataan kalapedikyyrejä ja botox-partyja? TOWIE on voittanut tänä vuona Broadcast Digital Awardsin parhaan viihdeohjelman palkinnon. Se on voittanut British Academy of Television Artsin eli Baftan yleisöpalkinnon 2011.
Turha sanoa: tilanne on saanut jotkut huolestumaan länsimaisen sivistyksen tilasta.(Huoli liittyy siihen että TOWIE ei ole parodia, vaan sen elämäntyylistä ollaan tosissaan ylpeitä).
Eräitä BDA:n kriteereitä ohjelman parhaudelle:
1. TOWIE esittelee hokemia joista tulee paitsi katsojien myös kriitikoiden hokemia, esimerkiksi anaalin valkopesu kuuluu tähän genreen.
En ole vielä koskaan nähnyt kriitikoiden yhtä mielellään hokevan ilmausta "vajazzle" - se tarkoittaa vaginan seudun koristelua, usein itävaltalaisilla Swarovski-kristalleilla. Se että kriitikot hokevat tätä on TOWIEn ansiota.
Mutta tietysti pikku kiiltohileitä voi laittaa muuallekin. (Jos haluat tietää lisää vieraile täällä:
www.vajazzle.me.uk/. )
2. TOWIE on luonut uuden genren: saippua-realityn. Tätä genreä pidetään 2010-luvun määrittävänä juttuna. Koska viimeiset kymmenen vuotta televisiosta on sytkinyt ilmoille tuhansia tosipösilöitä nyt on aika siirtyä toiselle tasolle. Tässä hybridigenressä tosi ja epätosi yhdistyvät tavalla johon Big Brother ei pysty. Käsikirjoitus on, mutta kukaan ei osaa näytellä. Tulos: vuosikymmenen viihdettä. Ja genrellä on nimikin: dramality.
Minusta suomalaiset tv-tuottajat voisivat seurata mallia. Monet menestyneet tv-sarjat pohjautuvat siihen kulttuuriin jota maantieteellinen alue yleisön mielessä edustaa. Tietysti on selvää että ilonpilaajat alkavat heti puhua stereotypioista. Hyvä esimerkki on toinen lokaatiolla pelaava käsikirjoitettu reality, Made In Chelsea.
Made In Espoo-sarjassa voitaisiin seurailla start-up tyyppien edeottamuksia sekä vapaalla että liike-elämässä, miten seksi luistaa. vai luistaako, yms.
Tagit: essex vajazzle
7.12.2011 12:36
Myönnän teille että rakastan rumia kerrostaloja. Aina silloin tällöin rumat kerrostalot hyökkäävät blogiini mutta nyt ne ovat vallanneet sen kokonaan. Apua!
Tämä allaoleva on ehkä Lontoon kaunein kerrostalohirviö joka on Wikipedian mukaan ollut myös Oasiksen "Morning Glory" -videossa. Onnistuin kuvaamaan 27-kerroksisen Balfron Towerin sekunti ennen matkustajakoneen kuvitteellista uppoamista sen kaksoistorneihin.
kuva: kimmo laakso
Osaksi tämä hehkutukseni on perjantaina leffateatteriin tulevan Attack The Block-elokuvan ansiota.
www.youtube.com/watch?v=cD0gm7dHKKc Tämän ajankohtaisen Lontoon mellakoita kommentoivan elokuvan ansioista ollaan monta mieltä. Minun mielestä katsomisen kannalta on mahtavaa että pääosassa ovat rumat kerrostalot. Tässä scifi-leffassa alienit hyökkäävät paikalliseen Jakomäkeen Lontoossa. Siellä diilataan dullaa, räpätään ja tapetaan. Monien lontoolaisten mielestä elokuva on tärkeä koska siinä tulee autenttisesti esiin keskustaslummien nuorten rivo puhetapa. Ohjaaja Joe Cornish kierteli etelä-Lontoossa nimenomaan haastattelemassa hupputakkeja saadakseen todentuntuisia läppiä elokuvaan.
Kyse on siis teinit vs. alienit-komediasta.
Paras anti on arkkitehtuurin suhde elokuvaan. Monet loistavat elokuvat eivät olisi mitään ilman kekseliäitä kuvauspaikkoja tai lavasteita. Esittelen tässä ottamiani valokuvia Attack The Blockin kuvauspaikasta joka on siis aito asia todellinen purkua odottava Pasila. (Syy purkamiselle ovat liialliset sosiaaliset ongelmat.)
kuva:kimmo laakso
Alien-elokuvien Nostromo-avaruusalus on monessa mielessä kuin Attack the Blockin kerrostalot. Se on on yhtä ahdistavan suljettu kuin Die Hard-elokuvan Nakatomi Plaza. Ja kun rumat kerrostalot ovat elokuvassa pääosassa nämä elokuvat usein kommentoivat tapojen ja sääntöjen rapistumista. Kellopeli Appelsiini ei varmaan olisi ollut yhtä yhteiskunnallinen scifi -elokuva ellei mukana olisi ollut todellista kuvauspaikkaa silloin ihkauutta Thamesmeadin lähiötä itä-Lontoossa.
kuva: kimmo laakso
Oikeastaan rumat kerrostalot tekevät Kellopeliappelsiinista juuri niin mehukkaan elokuvan kuin se on.
Kubrickista on myös tajuton aasinsilta Attack The Blockiin. Ohjaajan koti oli samoilla kulmilla etelä-Lontoossa kuin Heygaten tyhjennetty lähiö jossa Attack The Block on kuvattu. Olin jokin aika sitten haltioituneella kävelyretkellä Heygatessa. Siellä on kuvattu monia muitakin elokuvia. Paikkaan tullaan valtavan liikenneympyrän kautta jota ympäröi Elephant& Castlen ostarirumilus. Olin kuullut suomalaistytöstä joka asui Heygaten aavelähiössä. Ajattelin kysyä tytöltä miltä tuntuu olla asukas kymmenen asukkaan Pihlajistossa.
kuva: minä
Lähdin siis etsimään tyttöä betoniviidakosta. Ikkunat hitsattu umpeen. Postinkantaja ei suostu jakamaan postia koska häntä on uhkailtu ohjuksilla. Tällaista meininki oli vuosi sitten Heygatessa. Ja tietenkin paikka vilisi kuvausryhmiä. Siellä oli myös Joe Cornish tekemässä elokuvaansa Attack the Block.
Ja mikä uskomattominta: tyttö joka haastattelin oli perhepäivähoitaja joka haaveili valokuvaajan työstä. Attack The Blockissa huligaanit aikovat ryöstääraiskata Sam-nimisen tytön joka on sairaanhoitaja. Mitä sinunlaisesi tyttö tekee tällaisessa...
Mutta sitten ulkoavaruus puuttuu peliin ja entisistä vihamiehistä tulee ystäviä.
kuva:kimmo laakso
Ja nyt kun Attack the Block on tullut elokuviin ihmiset ovat alkaneet pohtia ennakoiko tämä elokuva jotenkin yliaistillisella tavalla Lontoon mellakoita. Monien lontoolaisten mielestä tämä elokuva tarttui osuvasti ajan henkeen kuvatessaan lähiönuorten ja poliisin huonoja suhteita.
En voinut olla myös miettimättä outoa sattumaa. Rumista kerrostaloista paljon ammentaneen Kubrickin arkisto sijaitsee London College of Communicationsin kampuksella, Heygatea vastapäätä. Ja pyhiinvaellukseni Heygateen kruunasi vierailu tässä harvinaisen rumassa mutta kiehtovassa paikassa. Siellä voi lukea Kellopeli Appelsiinin alkuperäiskäsikirjoitusta tai kannatella kädessään samaa kirvestä kuin Jack Nicholson Hohdossa.
kuva: KL
Tagit: block kubrick mellakka tower
30.11.2011 12:58
100 sanaa minuutissa on puheentuoton keskiarvo elokuvissa. Minuuttiin siis mahtuu sanoja suunnilleen saman verran kuin napakkaan blogimerkintään. Tämä määrä ylitettiin noin 200% elokuvassa His Girl Friday joka ilmestyi vuonna 1940. Joidenkin arvioiden mukaan elokuvassa puhutiin melkein 250 sanaa minuutissa. Miksi?
kuva:wikipedia
Varhaisesa äänielokuvassa puhuttiin paljon koska puhe oli elokuvissa jotain uutta ja ihmeellistä. Puhe ikään kuin keksittiin uudelleen.Se asetti näyttelijöille myös uusia vaatimuksia.
Lapsella, joka on juuri oppinut puhumaan on täysi syy aukoa päätään,koska se nyt vaan on niin hieno homma olla äänessä maailmassa jota vaivaa puheen paranoia.
Ja näistä puheliaista ja läpäntäytteisistä screwball- komedioista(toim.huom.Tässä blogimerkinnässä on nyt tasan 101 sanaa.) nousi silmiinpistävimmin esiin puhuvan naisen hahmo josta tuli samalla amerikkalaisen naisen protyyppi. Näissä elokuvissa naiset puhuvat ja nopeasti. Siitä nimitys fast talking dame.
Fast talking dame on nyt ajankohtainen Suomessakin. Kävin äskettäin tapaamassa Varasto-elokuvan ohjaajaa ja me puhuimme mm. siitä miksi tämä elokuva on "epäromanttinen" komedia. No, se selviää katsellessa melko nopeasti että pariskunta Rousku (Kari-Pekka Toivonen) ja Karita (Minttu Mustakallio) eivät ole luotuja toisilleen. Elokuva toistaa amerikkalaisten screwball-komedioiden perusjuonen: nainen on näppärämpi kuin mies ja saa lopulta miehen juoniteltua liiton satamaan monenlaisten kepposten kautta. Tässä komediagenressä ei useinkaan ole mitään romanttista vaan pariskunta on koko ajan yhtä etäällä toisistaan kuin vasen ja oikea tennari. Olennaista on että jännite syntyy pisteliäästä läpänheitosta, jossa on suuren urheilujuhlan tuntua. Voittaja on useimmiten nainen.
kuva:suomen filmikamari
Ja mielenkiintoiseksi Karitan tekee hänen suhteensa fast talking dame-perinteeseen. Ohjaajan mainitsemista Varaston esikuvista ainakin Howard Hawksin Hätä ei lue lakia (1940) tuo mieleen myös Varaston asetelman. Linkki sovimismin ja puheentuottamisen välillä syntyy siitä että että vähäsanaisuutta pidetään yleensä miesten kulttuurissa hyveenä. Ehkä siksi Gary Grant ei näytellyt länkkäreissä. Mitä miehisempi kulttuuri sitä enemmän arvostetaan vaivihkaista murahtelua. Tämän vuoksi lännenelokuvissa ei ole paljon vuorosanoja. Ne jotka tahtovat saada joululahjaksi latinankielisen ilmauksen: mulieur loquax, suomeksi räpätäti tarkoittaa puheliasta naista. Tämä on ehkä maailman vanhimpia stereotypioita. Se sai alkunsa Kreikkalaisen reettorin Libaniuksen (314ekr) satiirista. Pointti on että Karita ei ole mikään räpätäti. Hän on koko Varaston kingi.
fi.filmtrailer.com/cinema/8155/Tagit: dame fast talking varasto
6 kommenttia 
Facebook
MySpace
Delicious
Tilaa syöte
Sähköposti
Lisää palveluja...
City Facebookissa
Tilaa uutiskirje
Lähetä palautetta