Kankaalla

Alkuun | Edelliset

1 – 10 / 15

Seuraavat | Loppuun

Odottakaamme odottamatonta

Mitä elokuvia odotat eniten vuonna 2010?

Tim Burtonin Liisa Ihmemaassa kuulostaa aika kivalta. Tai kuulostaisi ainakin silloin, mikäli se ei olisi 3d. Oliver Stonen Wall Street 2 vaikuttaa mielenkiintoiselta, siis teoriatasolla. Me videopeliharrastajat voisimme olla innoissamme Prince of Persiasta. Pelit ainakin ovat olleet hienoja/hyviä.

Sitten on action-pätkä Green Zone, jota kannattaa pitää silmällä jo ohjaaja Peter Greengrassin vuoksi. Matt Damonilla on myös ollut hetkensä. Jack Ryan palaa valkokankaalle jännärissä Salt. Predatorinkin menivät tekemään uudelleen, mielenkiintoista.

Narnia, Toy Story, Harry Potter, Iron Man ja Shrek ovat tunnettuja brändejä ja niiden jatko-osat lähes varmoja hittejä. Sinkkuelämää 2 menestyy varmasti sekin, vaikka ei itseäni kiinnostakaan.

Expendablesissa kasarin action-tähdet tekevät paluun. Siitä voi syntyä vaikka mitä. Martin Scorsesen uusin on kauhupätkä nimeltään Shutter Island. Robin Hoodistakin on luvassa uusi versio, kun Ridley Scott ja Russell Crowe ryhtyvät jälleen yhteistyöhön.

Arvatkaapa mitä? En odota mitään noista elokuvista erityisen kovasti. Annan innostukselleni peruskouluarvosanan 7+. Nautin varmasti niistä monista. Muutama on varmasti valtava pettymys.

Mutta miksi vaivautua erityisesti odottamaan hypetettyjä suurelokuvia? Ne saapuvat tänne kuitenkin, tulevat meidänkin kotikaupunkimme teattereihin, mistä ne voi sitten aikanaan katsoa. Ja jos ei sinne ehdi, bluray on kaupoissa pari kuukautta myöhemmin. Ei kai dvd-lättyjä kukaan enää itselleen hanki, vai mitä?

Ensi viikon torstai voi olla hieno päivä, mutta ei sitä tarvitse erikseen odottaa. Se saapuu joka tapauksessa sitten ajallaan.

Odotan paljon mieluummin elokuvia, joista ei vielä tiedä juuri mitään, mutta jotka voivat kolahtaa kovastikin. Kuten Johnny Deppin tähdittämää Hunter S. Thomas -filmatisointia Rum Diary. Tai ehkä supersankariparodia Kick Ass iskee kuin 1 000 001 volttia. Tai sarjakuvaan perustuva Jonathan Hex.

Tai sitten nuo kaikki voivat olla kamalaa paskaa.

Odotan positiivisiä yllätyksiä. Mikä parasta, niitä on mahdotonta edes varsinaisesti odottaa. Viime vuonna Moon tuli tyhjästä ja tyhjensi pajatson. Sitä edellisenä vuonna saman teki ruotsalainen vampyyridraama Ystävät hämärän jälkeen (Låt den rätte komma in).

Mikäli kovasti hypetetty elokuva täyttää odotukset, se on business as usual. Mikäli sen tekee kätketty helmi, jonka on ihan itse löytänyt, ehkä jopa täysin vahingossa, se on riemastuttava kokemus, joka ylentää ihmismieltä ja saa sydämen laulamaan hoosiannaa.

Bay, onneton runkkari

Oscar-ehdokkuudet julistettiin parisen päivää sitten, mutta mitäpä siitä? Eipä juuri mitään. Oscareilla ei ole mitään tekemistä vuoden parhaimpien elokuvien kanssa. Palkintojen jakaminen on politiikka ja markkinointia. Toisinaan joku saa pystin siksi, että nyt on hänen vuoronsa.

Eikä tässä mitään. Eivät nämä faktat Oscareiden arvoa vähennä. Kyseessä on hieno perinne, jonka mielelläni näkisin itsekin livenä gaalan kohtuuttomasta pituudesta huolimatta. Tämä tosin on mahdotonta siksi, että en pysy yöllä mitenkään hereillä.

Razzie-palkinnot kiinnostavat Oscareita enemmän. Razziet (www.razzies.com) jaetaan vuoden huonoimmille elokuville ja näyttelijöille. Tai näin ainakin yleensä sanotaan. Parempi olisi puhua alisuoriutujista: lopputulos ei ole ollut lähelläkään sitä, mitä näyttelijältä ja elokuvan tekijöiltä olisi lupa odottaa.

Steve Martin on ehdolla Vaalenpunainen pantteri 2:sta, joka on surkea elokuva. Martin kuitenkaan silti tuskin on vuoden huonoin näyttelijä tai huonoin koomikko. Siinä paskaläjässä ei olisi voinut loistaa kukaan. Jeesus itse pääroolissa ei olisi voinut pelastaa tätä elokuvaa. Martin veti rutiiniesityksen, koska pystyi tekemään niin usean miljoonan tilin. Helppoa rahaa. Olisitko sinä kieltäytynyt miljoonista siksi, että lopputulos ei ehkä olekaan kovin hyvä? En minäkään.

Sen sijaan Vaaleanpunainen pantteri 2:n taustajoukkoja kokonaisuudessaan olisi voinut syyttää välinpitämättömyydestä, yrityksen puutteesta ja kyynisyydestä. "Kun edellinen osa tuotti X dollaria, niin jatko-osa tuottaa tilastojen mukaan voittoa, mikäli se tehdään Y dollarilla. Mistään muusta meidän ei tarvitse huolestua, kaikkein vähiten käsikirjoituksesta."

Eniten Razzie-ehdokkuuksia ovat keränneet Transformers: Kaatuneiden kosto, Land of the Lost ja G.I. Joe. Land of the Lost oli taloudellinen floppi, mutta siinä sentään edes yritettiin tehdä jotain massasta poikkeavaa. Suuri yleisö ei campista kuitenkaan innostunut. Enkä innostunut minäkään. Pitäisin kuitenkin Land of the Lostia enemmän mielenkiintoisena epäonnistumisena kuin huippusurkeana elokuvana.

G.I. Joe ei ollut missään nimessä mielenkiintoinen, mutta sekin oli rehti kahden tähden elokuva. Nippanappa. Kiitos vauhdin ja tehosteiden, eli kyse on puhtaasti teknisestä suorituksesta. Homma meni pieleen, mutta ei nyt mitenkään katastrofaalisesti. Sattuuhan näitä paremmissakin piireissä ja pari muuta klisettä.

Sen sijaan Trasformers: Kaatuneiden kosto oli loukkaus katsojia kohtaan. Se ei ollut enää vain huono elokuva, se oli suoranaista vittuilua. Kaksi ja puoli tuntia erikoistehosteita, eikä mitään muuta. Mikä pahinta, huijaus meni läpi. Elokuvasta tuli suurmenestys! Siksi olisi hyvä perustaa yksi uusi Razzie-kategoria: typerimmän yleisön palkinto. Pystin jakavat kollektiivisesti kaikki Transformers II:een omalla rahalla menneet.

Itse asiassa kaikki muutkin Razziet voisi antaa Transformersille, myös ne, joista se ei ole edes ehdolla. Trannies, Too oli ehdottomasti vuoden huonoin elokuva. Huonoimman miesnäyttelijän palkinnon voisi antaa vaikka niille rodullisia stereotypioita edustaneille roboteille. Huonoin naisnäyttelijä oli Megan Fox, joka näytteli pelkästään tissejään. Tästä tosin saamme syyttää ohjaaja Michael Baytä. Enkä minä nyt valtavasti voi valittaa. Ilman niitä tissejä elokuvassa ei olisi ollut mikään nähtävää.

Bay saisi tietenkin myös huonoimman ohjaajan tittelin. Ajatella, että meillä on tässä toimintaelokuvaspesialisti, joka ei osaa ohjata toimintakohtauksia. Käytössä on valtavat summat rahaa, eikä taisteluista saa selvää edes siitä, ketkä siinä taistelevat ja kuka on pahis ja kuka hyvis. Mitä action-ohjaamiseen tulee, pelkässä James Cameronin esinahassa on enemmän kyvykkyyttä kuin koko Bay-pellessä. Tämä pätee myös siinä tapauksessa, että Cameronilla ei esinahkaa syystä tai toisesta enää ole.

Uusi Transformers sai minut masentumaan ja kaivoi esiin sisäisen kyynikkoni. Jos tällainen sianoksennus menee läpi maksavien katsojien parissa, niin ehkä emme ole ansainneet elokuvia lainkaan. Ehkä meidän pitäisi mieluummin ottaa nyrkkiä perseeseen, ilman liukuvoidetta. Se kun sattuu vähemmän kuin Kaatuneiden kosto.

40-tuntinen elokuva

Tarinan mukaan elokuvaohjaaja John Ford esitteli itsensä näin: "Minä olen John Ford ja teen länkkäreitä." Tuota mukaillen: "Minä olen Marko Ahonen ja katson elokuvia."

Tai näin ainakin luulin tähän saakka.

Viime aikoina olen ryhtynyt epäilemään itseäni määritteleviä perusasioita.

En nyt tarkoita nimeäni, josta olen yhä melko varma. Sen tylsyydestä huolimatta. Tarkoitan tuota elokuva-kohtaa.

Älkää ymmärtäkö väärin. Olen nähnyt aika monta elokuvaa elämäni varrella, eikä tahti ole edes hidastunut viime aikoina. Nautin elokuvista suunnattomasti. Mutta ehkä ihastukseni elokuvaan ei sittenkään johdu pelkästään elokuvasta itsestään. Olen ryhtynyt epäilemään, että olenkin koukussa tarinoihin.

Suurin syyllinen itse-epäilyyni on videopelit. Varsinkin seikkailu- ja roolipelit. Olen niihin koukussa, vaikka en itse asiassa ole edes kovin hyvä pelaaja. Esimerkiksi japanilaiset vuoropohjaiset roolipelit ovat yksi paheistani, vaikka koko tyylilajia pitäisi nykyään coolin länsipelaajan inhota. Genre on vanhanaikainen ja paikalleen jämähtänyt. Pelisysteemi oli sama jo 1980-luvulla. Vain grafiikka on nykyään hienompaa.

Tämä on aivan totta. Myös tarinat ovat kliseisiä, voin myöntää. Hahmoista puhumattakaan. Tämä kaikki on niin nähty, niin nähty. Silti haluan nähdä omin silmin, mitä hahmoille ja tarinalle tapahtuu seuraavan taistelun jälkeen. Itse asiassa se taistelu on minulle vain pakollinen paha, joka pitää läpäistä, jotta tarina etenisi. Minulla ei olisi mitään sellaista roolipeliä vastaan, jossa ei tarvitsisi taistella lainkaan.

Aina parempi tietenkin on, mikäli tarina on kaiken lisäksi omaperäinen ja yllättävä. Juuri ilmestynyt länsirope Mass Effect 2 (http://masseffect.bioware.com/agegate/) toimii näin. Se on parasta scifiä aikoihin, kaikki tekniikat ja mediat huomioiden. Tarina on suorastaan FANTASTINEN.

Myönnän, että elokuvien tarinat eivät ole useinkaan kovin kummoisia. Nekään. Hyvän ja huonon elokuvan eroa ei näe yhteen virkkeeseen tiivistetystä tarinasta. Miettikää vaikkapa sellaista perusasiaa kuin murhaa. Murhaa on selvitelty tuhansissa elokuvissa, joista osa on silkkaa paskaa, osa mestariteoksia ja suurin osa sijoittuu noiden ääripäiden väliin. Kyse on tarinan toteutuksesta.

Harvan elokuva tarina sinällään yllättäisi. Juoniyllätys-elokuvat ovat oma tyylilajinsa, jonka onnistuneita edustajia ilmestyy noin yksi vuodessa. Lähes jokaisen romanttisen tarinan tai jännärin juonen pystyy ennustamaan loppuun saakka, kun leffaa on kulunut 10-15 minuuttia.

Mutta oikeastaan tuo ei haittaa. Elokuvan ja katsojan välisiin kirjoittamattomiin sääntöihin kuuluu, että katsoja uskoo ikään kuin elokuvan olevan totta. Mikäli katsoja ajattelisi vain elokuvan teknistä toteutusta, hän on turha katsoa elokuvaa lainkaan.

Toki tarinan sankari on vain työtään tekevä näyttelijä, mutta juuri nyt uskomme hänen etsivän veljensä murhaajaa. Kyky nauttia elokuvasta perustuu siis itsepetokseen.

Tiedämme toki, että murhaaja löytyy lähes sataprosenttisella varmuudella elokuvan lopussa, mutta emme ajattele asiaa tietoisesti. Matka on päämäärää tärkeämpi. Mikäli matka on nautinnollinen, annamme arvoa myös päämäärälle, murhaajan löytymiselle ja hänen kukistumiselleen.

Nyt tämä poika lähtee pelaamaan Mass Effect 2:sta. Se "elokuva" kestää noin 40 tuntia. Nautin suuresti myös niistä noin 20:sta seuraavasta elokuvasta, jotka näen ja jotka vievät elämästäni suunnilleen yhtä monta tuntia.

Tagit: effect mass

Ihana tohtori Kauhea

Elokuva on muotonsa ja perinteidensä vanki. Miksi elokuvan pitää kestää lähes aina 1,5-2 tuntia? Joku komedia selviää toki vähemmällä ja historiallinen eepos saattaa vaatia enemmän aikaa mutta ymmärtänette, mitä tarkoitan. Elokuvan muoto on pituutta myöten tarkasti, joskin epävirallisesti säädelty.

Ajatella miten hienoa olisi nähdä sähäkkä toimintaleffa, joka kestäisi vain tasan tunnin. Siihen aikaan ei mahtuisi mitään pitkäveteistä eikä turhaa halimista ja selittelyjä. Liput 5 euroa. Elokuvateollisuuskin voittaisi, kun budjetit pienenisivät minuuttien vähentymisen myötä.

Vaan eipä tv muodoltaan juuri vapaamielisempi ole. On se tunnin tv-sarja ja on se puolen tunnin tv-sarja. Amerikkalainen tv-tunti on noin 42 minuuttia ja puolituntinen 22 minuuttia mainoskatkojen vuoksi. Mitä jos jollakin olisi mainio idea kahdeksan minuutin draamaan? Tee siitä sitten lyhytelokuva, joka ei kukaan näe.

Yksi viime aikojen positiivisimmista katsomiskokemuksista on ollut nimeltään Dr. Horrible's Sing-along Blog. Tämä Joss Whedonin (Buffy, Serenity, Dollhouse) ideoima humoristinen scifi-musikaali kestää 42 minuuttia. Katsoimme sen jenkki-dvd:ltä scifi-seuramme elokuvaillassa, jossa oli enemmän porukkaa kuin viimeiseen kahteen vuoteen koskaan aiemmin. Mitään yhtä miellyttävää en muista aikoihin nähneeni. Juttu on toteutettu pienellä rahalla mutta suurella sydämellä.

Mutta Dr. Horrible's Sing-along Blog onkin tehty alunperin nettilevitykseen. Lisäksi se on ilmainen. Tosin viralliset kotisivut (http://www.drhorrible.com/) suostuvat näyttämään Dr. Horriblen vain jenkeille, joten aivan täydellisesti homma ei vieläkään hanskassa ole. Ehkä tuon voi jotenkin ohittaa, en tiedä.

Yksi parhaista viime aikoina näkemistäni sarjoista ei ole tv-sarja. The Guild on tehty myös nettilevitykseen. Sympaattinen komediasarja kertoo nettiroolipelikillan värikkäistä jäsenistä. Yksi jakso kestää 4-8 minuuttia, ja koossa on jo kolme mainiota esityskautta. Tällä kertaa homma näkyy netissä suomalaisillekin vallan mainiosti: www.watchtheguild.com Suosittelen ilman varauksia.

Sitä paitsi sekä Dr. Horriblessa että Guildissä esiintyy kummassakin naispääosassa ihanainen Felicia Day (http://feliciaday.com/), joka olisi täydellisessä maailmassa suuri tähti.

Elokuva pullikoi aikojen muuttumista vastaan mm. 3d:llä, josta en ole vieläkään innostunut lainkaan. Mitäpä jos elokuva ei taistelisikaan katsojista tivolitemppujen avulla, vaan sisällöllä ja muodolla? Yhteen Transformers 2:een mahtuu ajallisesti 3,5 Dr. Horriblea ja budjetillisesti muutama sata. En keksi yhtään syytä, miksi jonkun pitäisi katsoa Transformers 2, kun taas Dr. Horrible on suuri nautinko, joka tekee maailmasta paremman paikan meille kaikille.

Tagit: day dr felicia guild horrible

Minun elokuvani

Myöntäkää pois, tekin olette sitä joskus pohtineet. Nimittäin oman elokuvan tekemistä. Harvat meistä ovat sitä todella tekemässä, mutta jo pelkkä kuvittelu on kivaa. Sama kuin pohtisi, mitä tekisi loton päävoitolla. Oikeastaan kuvittelu taitaa olla kivempaa kuin elokuvan tekeminen oikeasti olisi.

Itse olen jo siirtynyt kuvittelun seuraavaan vaiheen, pohtimaan sitä, millainen elokuvani ei olisi. Koska olen päässyt itsetunnosta täydellisesti eroon jo aikoja sitten, voisin keskittyä itse elokuvaan egoni sijaan. Olen turha olento ja ylpeä siitä.

Elokuvastani ei tulisi omaelämäkerrallinen, koska en halua kiusata ihmisiä tylsällä elokuvalla. En kuvittele, että ne harvat elämäni vähän dramaattisimmat vaiheet muita kiinnostaisivat. Ja vaikka kiinnostaisivatkin, mielikuvitukseni keksii kyllä jotain vielä kiinnostavampaa.

En koskaan puhuisi luomisesta, taiteesta tai itseilmaisusta. Tuollaisia termejä käyttävät vain omahyväiset ja teennäiset taidepellet, joille elokuva on pelkkä masturbointiväline. Elokuva on liian hyvä ja kallis keksintö, jotta sitä kannattaisi käyttää pelkästään itseilmaisuun ja taiteilemiseen. Mikäli elokuvantekijä ei itse maksa koko lystiä, hänen velvollisuutensa on ajatella ensisijaisesti katsojia. Niin tekisin minäkin.

Elokuvanani ei sijoittuisi menneisyyteen eikä tulevaisuuteenkaan. Jokaiselle menneisyyteen sijoittuvalle suomalaisleffalle pitäisi määrätä rangaistusvero. Sota-aikaa ja menneen ajan maaseutu-Suomea on käsitelty jo aivan tarpeeksi. Palataan asiaan sitten taas 2100-luvulla uudelleen.

Elokuvani ei sijoittuisi talveen. Tämä on silkka käytännön juttu. En halua kylmään ja pimeään tekemään pitkiä työpäiviä. Sitä paitsi kesä on muutenkin nätimpi juttu kuin julma talvi. Kesä on myös talvea seksikkäämpi. Lyhyt hame ja napapaita.

En tekisi lastenelokuvaa, sillä arvostan lapsia aivan liikaa. Tulen lasten kanssa toimeen ja itsekin olen yhden sellaisen siittänyt, mutta tuon hommat muut osaavat hoitaa paremmin. Aivan ehdottomasti elokuvastani ei tulisi suomalaiskansallisen synkkää. Kaikkein vaikeinta olisi tehdä onnistunut räkänaurukomedia. Niin kovaan urakkaan en halua laiskana ihmisenä ehkä ryhtyä.

Päähenkilöni ei olisi sen paremmin mies tai nainen siinä mielessä, että sukupuoli olisi se kaikkein tärkein juttu. Näin siksi, että en halua suunnata elokuvaani ensisijaisesti mies- tai naiskatsojille. Tai jos pitää valita, niin sitten naisille. Heitä on kuitenkin katsojista puolet, mutta elokuvista vain murto-osa on tehtyä nimenomaan naisia ajatellen. Kilpailua olisi siis vähemmän.

En haluaisi elokuvani pääosaan suurta tähteä, sillä haluaisin, että varsinainen tähti olisi elokuvan tarina. En haluaisi sanoa tai julistaa mitään, opettamisesta puhumattakaan. En lähtisi parentamaan maailmaa. Nämä motot eivät mielestäni estä sitä, että elokuvassa olisi silti joku pointti. En haluaisi, että katsojalla ei olisi lainkaan löytämisen ja keksimisen iloa. Älykkään ja tyhmän välissä on monta välivaihetta, joista voi valita.

En haluaisi, että elokuvaani vain kehuttaisiin, mutta se ei löytäisi katsojiaan. Elokuva, jolla ei ole katsojia, on turha elokuva. Hyväkin. Tosin uskon, että laatu aina nousee tavalla tai toisella pintaan. Jos ei muuten, niin ajan kanssa kulttisuosikiksi.

Suurin ongelma tässä on, että en oikeastaan halua tehdä koko elokuvaa. Se kuulostaa niin vaivalloiselta prosessilta. Elokuvan tekemisessäkin olen Groucho Marxin linjoilla: En halua olla mukana seuroissa, jotka hyväksyvät kaltaiseni ihmisen jäsenekseen.

Tagit: elokuvan tekeminen

Sankari, tappaja, McClane

Vuodenvaihteessa Suomessa tapahtui ampumavälikohtaus, jossa kuoli kuusi ihmistä, kun ampuja itse lasketaan mukaan. Tämä oli tietenkin valtava uutinen Suomessa, ja tapahtuma noteerattiin myös ulkomailla. Kauppakeskus Sello tuo ensimmäisenä mieleen verilöylyn vielä kymmenenkin vuoden kuluttua. Herkimmät ja viisaimmat meistä eivät unohda tuota koskaan.

Vuonna 1990 terroristit ottivat haltuunsa Dullesin lentokentän Washingtonissa. He mm. tuhosivat lentokoneen matkustajineen ihan vain näyttääkseen voimaansa. Newyorkilainen poliisi John McClane oli sattumalta paikalla ja nousi terroristeja vastaan.

Lentokoneessa kuoli noin 230 ihmistä. Yleensä kahakassa kuoli noin 270 ihmistä. McClane tappoi kolmisenkymmentä roistoa omin käsin ja asein ja ansoin.

Okei, jälkimmäinen on tietenkin elokuvasta Die Hard 2, ei tosielämästä. Todellista ja kuvitteellista verilöylyö ei ole järkevää vertailla keskenään, enkä niin teekään. Pointtini on siellä elokuvan puolella. Die Hard 2:n fiktiiviset tapahtumat sijoittuvat kuitenkin tähän meidän reaalimaailmaamme.

Mitä jos Die Hard 2 olisikin totta?

Tapahtunutta muisteltaisiin yhä vuosittain uutisissa ja muualla mediassa. Tänä vuonna vietettäisiin tragedian 20-vuotispäivää. McClane ei olisi sankari läheskään kaikille, vaan häntä syytettäisiin tarpeettomasta voimankäytöstä. Eikä voi olla sattuma, että sama mies joutuu tappamaan suuren joukon ihmisiä jo toisen kerran muutaman vuoden aikana. 3. ja 4. kerrasta puhumattakaan.

Toki tappaja-McClanella olisi myös faninsa. Facebook-ryhmissä McClanen ronskeja otteita ihailtaisiin suurin joukoin. Asehulluille McClane olisi sankari. Kuinka monta ihmistä lisää olisi kuollut, ellei McClane olisi tarttunut toimeen?

Toiset taas pitäisivät McClanea malliesimerkkinä länsimaiden täydellisestä rappiosta ja väkivaltakulttuurin ihannoinnista. McClanea pidettäisiin sadistina, joka nautti tappamisesta. Tietenkin hänet pistettäisiin terapiaan käsittelemään tapahtunutta. Mutta normaalielämään ei olisi enää koskaan paluuta.

McClane olisi tietenkin haastettu oikeuteen - monta kertaa ja monesta eri aiheesta. Joku raja on silläkin, montako roistoa poliisi saa ampua, vaikka roistot olisivat syyllisiäkin. Suomessa puhuttaisiin hätävarjelun liioittelusta. En tiedä, tuntevatko amerikkalaiset sellaista termiä lainkaan.

Fakta ja fiktio ovat kuitenkin kaksi eri asiaa, vaikka monilla onkin vaikeuksia erottaa niitä toisistaan.

Tagit: die hard mcclane toimintaleffa

Ja vuoden paras elokuva on...

On vuoden viimeinen päivä, joten elokuvakriitikon pitäisi kai valita vuoden paras elokuva. Joillekin tällaiset valinnat ovat helppoja, minulle ei. Elokuvia on niin monenlaisia, että niiden arvosteleminen samassa sarjassa on yksinkertaisesti väärin.

Toisaalta, samaa voidaan sanoa kirjallisuudesta. Silti joka vuosi valitaan tasan yksin Finlandia-voittaja. Voittaja on tosin monien mielestä väärä, jo ehdokkaat olivat vääriä. Mutta kun valinta on tehty, se on sitten tehty. Pulinat pois. Joten karaisen itseni ja kerron teille, mikä on tämän vuoden paras elokuva.

Eikä valintani ole subjektiivinen mielipide, vaan totuus. Aivan yhtä suuri totuus kuin kaikki muutkin valinnat vuoden parhaaksi elokuvaksi.

Vuoden huonointa elokuvaa en valitse, sillä se on fakta. Transformers: Revenge of the Fallen (http://akas.imdb.com/title/tt1055369/) ei ole oikeasti elokuva lainkaan, vaan henkilökohtainen loukkaus katsojaa kohtaan. Ihan kuin Michael Bay olisi kussut niskaani kesken esityksen. Sillä erolla tosin, että jotkut kuulemma tykkäävät tällaisista pissaleikeistä.

Koskaan ennen en ole nähnyt moista "millään mitään väliä, haistakaa katsojat vittu, te maksoitte tästä paskasta, kärsikää, halveksin teitä, meikä nauraa koko matkan pankkiin" -elokuvaa. Suutun yhä pelkästä ajatuksestakin. Antaa olla, en aio pilata uudenvuodenaattoani tämän enempää Transformers 2:lla.

Koska tänäkin vuonna on nähty monia hyviä elokuvia, annan lisäpisteitä positiivisesta yllätyksestä. Siksi vuoden paras elokuva ei ole Kunniattomat paskiaiset. Tarantinolta voi jotain jo odottaakin.

Vuoden paras elokuva tuli aivan yllättäen, täysin vailla minkäänlaista hypeä. Se ei ole suurta taidetta tai syviä ihmissuhteita, vaan on itseasiassa tyylipuhdas genre-leffa. Vuoden parasta elokuvaa ei nähnyt juuri kukaan, vaikka sitä kehuttiinkin kovasti.

Itse asiassa en ole nähnyt vuoden parasta elokuvaa valkokankaalta lainkaan, vaikka se olisi ollut Helsingissä hetken ajan mahdollistakin. Vuoden paras elokuva ei ole kotoisin mistään Aasian ihmemaasta tai Bulgarian alakulttuuripiireistä, vaan on aito Made in USA -tuote.

Hyvät naiset ja herrat ja näiden määritteiden väliin jäävät tai ulkopuolelle kuuluvat homo sapiens -lajin edustajat, esittelen nyt teille vuoden parhaan elokuvan.

Se on Moon.

Kuulen lukijoiden antikliimaksin tänne saakka. Siis mikä ihmeen Moon? Blogiäijä joko hienostelee, vittuilee tai on olevinaan joku originaali ilterletkuelli. Ei, olen ihan tosissani. Ei mitään jippoja tai ihmeellisyyksiä tässä. Moon on vuoden 2009 paras elokuva. Vilpittömästi.

Duncan Jonesin ohjaama science fiction -draamajännäri Moon oli täydellinen floppi USA:ssa. Kriitikoiden kehuista huolimatta. Elokuva on jo ilmestynyt Suomessa dvd:llä ja on siten kaikkien nähtävillä. En nyt lähde spoilaamaan juonta tämän enempää. Sen verran voin kertoa, että nimi Moon ei suinkaan ole hihasta vedetty.

Olen scifi-fani, mutta en anna elokuvalle lisäpisteitä scifistisyydestä. Minä vain todennäköisemmin katson scifi-pätkän kuin vaikkapa viereisen hyllyn romanttisen komedian. Scifi-elokuvat ovat usein, melkein aina lapsellista tehostemekkalointia. Käsikirjoittajille on maksettu tasan yksi banaaniterttu. Sisältö ja juoni vastaavat sitä.

Moon on älykäs ja aikuismainen scifi-elokuva. Siinä ei silti ole mitään vaikeasti ymmärrettävää. Juoni on loppujen lopuksi ovela, mutta ei mitään varsinaisesti nerokasta. Kysymys on kokonaisuudesta.

Jos Transformers 2 piti katsojaa idioottina ja oli lipputuloista päätellen vieläpä oikeassa, Moon on täsmälleen päinvastaista. Kohtalaisen pienellä rahalla tehty elokuva luotti katsojan älykkyyteen ja sai maksaa siitä kalliin hinnan. Siis taloudellisesti. Itse elokuva on kuitenkin nyt olemassa ja kaikkien nähtävissä.

Moon on vuoden paras elokuva. Ugh, olen puhunut.

Tagit: fiction moon paras science vuoden

Minä näin Avatarin

Nyt se on sitten nähty, Avatar (http://akas.imdb.com/title/tt0499549/) nimittäin. James Cameronin ensimmäinen elokuva sitten kohtalaisen hyvin menestyneen Titanicin (1997) on ollut valtavan hypetyksen kohteena. Lonkalta arvioiden voisin heittää, että viimeisen kahden vuoden aikana olen lukenut ja nähnyt Avatar-hypeä vähintään kerran viikossa. Enkä minä ole edes metsästänyt sitä mitenkään erityisesti.

Oliko Avatar sitten hypensä arvoinen?

Avatar ei hypännyt ulos valkokankaalta, ottanut suihin, laihduttanut minua 30 kiloa ja parantanut yhtäkään syöpään sairastunutta lasta, joten se ei ollut hypensä arvoinen. Mutta on se vaan silti aika komea elokuva.

Näinä aikoina pääsette lukemaan varsinkin netistä juttuja siitä, miten Avatar oli aivan anuksesta. Tänä on monien ihmisten reaktio aina kaikkeen liikaa hypetettyyn. Tomppelit haluavat päteä näin ja saada huomiota. He ovat kuitenkin väärässä kuten tomppelit yleensäkin. Uskokaa minua, kun vakuutan, että Avatar on katsomisen arvoinen elokuva.

Älkää pelätkö, en spoilaa mitään. Itse en ole koko spoilerikammoa koskaan ymmärtänyt, mutta yritän ymmärtää toisinajattelijoita. Voin lukea vaikka koko elokuvan käsikirjoituksen etukäteen, eikä se pilaa elokuvakokemustani mitenkään.

Myös yli 2,5 tuntia kestävän Avatarin juoni on täysin selvä kymmenisen minuuttia alkamisen jälkeen. Eikä tämä tarkoita sitä, että juoni olisi jotenkin huono. Sama pätee lähes jokaiseen elokuvaan. On oikeastaan loukkaus elokuvaa kohtaan latistaa se vain juoneksi.

Avatar on äärimmäisen näyttävä elokuva. Teknisesti emme ole koskaan nähneet mitään vastaavaa. Vieraan planeetan tunnistaa vieraaksi oikeastaan vain siitä, että tiedämme, että tuollaista planeettaa ei ole oikeasti olemassa.

Mutta vaikka vasta oikeanlainen tekniikka on mahdollistanut Avatarin tekemisen, elokuvan hyvyys ei johdu siitä. James Cameron ei ole tehnyt kylmää teknologiademoa. Hän kertoo mielenkiintoisen tarinan, joka sijoittuu mielenkiintoiseen miljööseen ja siinä esiintyy mielenkiintoisia ihmisiä. Yksinkertaista, kun sen osaa.

Näin 3D-version, mutta Avatar toimisi luultavasti suunnilleen yhtä hyvin myös 2D:nä. Ehkä 3D tuo jotain uutta Pandora-planeetan upean luonnon kuvaamiseen, mutta 3D tuskin tuo mitään lisäarvoa draamaan tai tarinaan sinällään. Up oli hyvä elokuva 2D:nä ja 3D:nä, ja Matka maan keskipisteeseen huono sekä 2D:nä että 3D:nä.

Muuten, olenko ainoa, jonka mielestä navi-heimon siniset kolmemetriset ja timmissä kunnossa olleet naiset ovat aika sexyjä?

Tämä tarina on tosi

Muuten, miksi elokuvateattereissa ei nähdä enempää dokumentteja? Okei, onhan meillä yksi alan brändi, Michael Moore, mutta missä ovat kaikki muut? Tätä pohdin juuri äsken ollessani leffateatterisalissa katsomassa dokumenttia Planeettamme Maa -elokuva.

Kyseessä on vuonna 2006 valmistuneen BBC:n suurdokumentin Planeettamme Maa leffaversio (http://akas.imdb.com/title/tt0393597/). Elokuvaan oli koottu kaikkein mahtipontisimmat ja komeimmat luontonäkyvät ympäri planeettaamme. Mukana oli tietenkin vihreää sanomaa, mutta en minä siinä niin välittänyt. Enemmänkin ihailin kerrassaan upeita kuvia ja maisemia.

Jopa tällainen pinnallinen kulutushysteerikko joutui kuitenkin tunnustamaan, että tältä planeelta löytyy aika hienoja juttuja. Ehkä olisi ihan jees, mikäli ne eivät katoaisi minnekään. Ehkä tätä planeettaa pitäisi sittenkin suojella. Niitä kun on valmistettukin vain yksi kpl, eikä lisää ole tulossa. Se valkoisten hiirien tilaama Maa-kopio oli vain kirjailija Douglas Adamsin mielikuvitusta.

Ei, en aio ryhtyä brändätyksi luonnonsuojelijaksi jatkossakaan. Syy on sama kuin siihen, miksi en ostanut iPodia, vaikka mieli teki: en halua ottaa osaa mihinkään niin muodikkaaseen ja suosittuun. Mutta näin meidän kesken voin tunnustaa Planeettamme Maan riipaisseen sielusta muutenkin kuin vain kauniiden kuvien vuoksi. Ehkä todella voisin elää hieman vastuullisemmin.

Leffateatteriin ajoin omalla autolla, yksin. Tai paremminkin parkkihalliin teatterin alla. Leffan jälkeen ajoin saman tien takaisin kotiin, koska juttu pitää saada lehteen perjantaiksi.

Ihan kohta ajan samaisella autolla kauppaan, yksin, ja ostan ruokaa koko perheelle. Mukana on myös tarpeettomia elintarvikkeita enkä suosi lähiruokaa mitenkään erityisesti. Jos suosisin, saisin nähdä nälkää.

En myöskään suosi kotimaista, sillä sekin on yksi rasismin muoto. Minulla ei ole mitään ruotsalaistakaan maidontuottajaa vastaan. Ihmisiä hekin ovat.

En osta valmiiksi seuraavan päivän ruokia säästääkseni yhtä kauppareissua, koska ruokakaupassa käyminen on niin rakas rituaali. Ruokakaupasta ajan sitten takaisin kotiin.
Taas on tuhottu luontoa ihan mukavasti. Ero eiliseen on siinä, että nyt kärsin siitä huonoa omatuntoa, toisin kuin ennen Planeetta Maa -elokuvan näkemistä.
Olen huono ihminen.

Elokuvatonta elämää

En ole käynyt leffateatterissa lähes kahteen viikkoon, mikä on poikkeuksellisen pitkä aika olla puutteessa. Ei ole sattunut työkeikkoja kohdalle, tai sitten en ole ennakkonäytöksiin jostakin syystä päässyt ja kollegat ovat.

Olisin toki voinut käydä normaalinäytöksissä, mutta enpä vaan ole viitsinyt käydä. Katsottavaa toki olisi ollut, kuten vaikkapa kehuttu erilainen romanttinen komedia 500 Days of Summer.

Normaalinäytöksissä on kuitenkin yksi huono puoli: niissä on yleensä yli kymmenen ihmistä. Pilalle hemmoteltu kriitikko kärsii keskellä elokuvarahvasta. Lähistöltä löytyy aina ainakin yksi hullu höpöttäjä, kännykkäaddikti tai karkkipaperiterroristi.

Uskokaa pois, kun vakuutan, että niitä kännykkäviestejä ei tarvitse tarkastaa kesken elokuvan. Ette te ole niin tärkeitä ihmisiä. Ketään ei kiinnosta juonikommenttisi ja pärjäät kyllä taatusti kaksi tuntia ilman puolta kiloja sokeriherkkujakin.

Ihmiset käyvät elokuvissa aivan väärin. Tavallisin perusvirhe on lähteä leffaan kaveriporukassa iltaa viettämään. Elokuva on tällöin lähinnä pakollinen paha, tekosyy lähteä ulos. Leffaan ei silloin juurikaan keskitytä, vaan tärkeintä ovat kaverit. Itse jäisin silloin kyllä mieluummin kotiin pelaamaan lautapeliä.

Jos leffaan otetaan kaveri, niin sitten vain yksi. Tämä kaveri pitää olla samanlainen kuin minä itsekin. Eli elokuvan ajan hän katsoo elokuvaa, eikä höpötä mitään muuta. Ihannetapauksessa teatterissa ollaan aivan yksin. Silloin elokuvasta saa eniten irti. Onneksi meillä nörteillä ei ole elämää, joten ei ole ystäviäkään, joten ei ole leffahäiriköitäkään omasta takaa.

Paras paikka teatterissa on salin noin ensimmäisen kolmanneksen kohdalla, keskellä. Eli jos tuolirivejä on 18, paras paikka on riveillä 5-7. Aivan taakse menevät ovat ymmärtäneet koko elokuvan ja leffateatterin idean väärin. On aina parempi kokea enemmän kuin vähemmän.

Täytyy kuitenkin myöntää, että komediat on hyvä kokea tavisnäytöksissä. Nauru nimittäin tarttuu. Viiden vakavamielisen kriitikon näytöksissä komedia saattaa tuntua vähemmän hauskalta kuin onkaan.

Tänään on pakko katsoa jotain omalta valkokankaalta, tai kylmä kalkkuna iskee päälle. Reservoir Dogsia en ole vielä brurayltä nähnyt, vaikka lätty on odottanut tuossa vieressä jo kuukauden. Muuten, minä uskon tippaukseen.

Alkuun | Edelliset

1 – 10 / 15

Seuraavat | Loppuun