Kankaalla

Ja vuoden paras elokuva on...

On vuoden viimeinen päivä, joten elokuvakriitikon pitäisi kai valita vuoden paras elokuva. Joillekin tällaiset valinnat ovat helppoja, minulle ei. Elokuvia on niin monenlaisia, että niiden arvosteleminen samassa sarjassa on yksinkertaisesti väärin.

Toisaalta, samaa voidaan sanoa kirjallisuudesta. Silti joka vuosi valitaan tasan yksin Finlandia-voittaja. Voittaja on tosin monien mielestä väärä, jo ehdokkaat olivat vääriä. Mutta kun valinta on tehty, se on sitten tehty. Pulinat pois. Joten karaisen itseni ja kerron teille, mikä on tämän vuoden paras elokuva.

Eikä valintani ole subjektiivinen mielipide, vaan totuus. Aivan yhtä suuri totuus kuin kaikki muutkin valinnat vuoden parhaaksi elokuvaksi.

Vuoden huonointa elokuvaa en valitse, sillä se on fakta. Transformers: Revenge of the Fallen (http://akas.imdb.com/title/tt1055369/) ei ole oikeasti elokuva lainkaan, vaan henkilökohtainen loukkaus katsojaa kohtaan. Ihan kuin Michael Bay olisi kussut niskaani kesken esityksen. Sillä erolla tosin, että jotkut kuulemma tykkäävät tällaisista pissaleikeistä.

Koskaan ennen en ole nähnyt moista "millään mitään väliä, haistakaa katsojat vittu, te maksoitte tästä paskasta, kärsikää, halveksin teitä, meikä nauraa koko matkan pankkiin" -elokuvaa. Suutun yhä pelkästä ajatuksestakin. Antaa olla, en aio pilata uudenvuodenaattoani tämän enempää Transformers 2:lla.

Koska tänäkin vuonna on nähty monia hyviä elokuvia, annan lisäpisteitä positiivisesta yllätyksestä. Siksi vuoden paras elokuva ei ole Kunniattomat paskiaiset. Tarantinolta voi jotain jo odottaakin.

Vuoden paras elokuva tuli aivan yllättäen, täysin vailla minkäänlaista hypeä. Se ei ole suurta taidetta tai syviä ihmissuhteita, vaan on itseasiassa tyylipuhdas genre-leffa. Vuoden parasta elokuvaa ei nähnyt juuri kukaan, vaikka sitä kehuttiinkin kovasti.

Itse asiassa en ole nähnyt vuoden parasta elokuvaa valkokankaalta lainkaan, vaikka se olisi ollut Helsingissä hetken ajan mahdollistakin. Vuoden paras elokuva ei ole kotoisin mistään Aasian ihmemaasta tai Bulgarian alakulttuuripiireistä, vaan on aito Made in USA -tuote.

Hyvät naiset ja herrat ja näiden määritteiden väliin jäävät tai ulkopuolelle kuuluvat homo sapiens -lajin edustajat, esittelen nyt teille vuoden parhaan elokuvan.

Se on Moon.

Kuulen lukijoiden antikliimaksin tänne saakka. Siis mikä ihmeen Moon? Blogiäijä joko hienostelee, vittuilee tai on olevinaan joku originaali ilterletkuelli. Ei, olen ihan tosissani. Ei mitään jippoja tai ihmeellisyyksiä tässä. Moon on vuoden 2009 paras elokuva. Vilpittömästi.

Duncan Jonesin ohjaama science fiction -draamajännäri Moon oli täydellinen floppi USA:ssa. Kriitikoiden kehuista huolimatta. Elokuva on jo ilmestynyt Suomessa dvd:llä ja on siten kaikkien nähtävillä. En nyt lähde spoilaamaan juonta tämän enempää. Sen verran voin kertoa, että nimi Moon ei suinkaan ole hihasta vedetty.

Olen scifi-fani, mutta en anna elokuvalle lisäpisteitä scifistisyydestä. Minä vain todennäköisemmin katson scifi-pätkän kuin vaikkapa viereisen hyllyn romanttisen komedian. Scifi-elokuvat ovat usein, melkein aina lapsellista tehostemekkalointia. Käsikirjoittajille on maksettu tasan yksi banaaniterttu. Sisältö ja juoni vastaavat sitä.

Moon on älykäs ja aikuismainen scifi-elokuva. Siinä ei silti ole mitään vaikeasti ymmärrettävää. Juoni on loppujen lopuksi ovela, mutta ei mitään varsinaisesti nerokasta. Kysymys on kokonaisuudesta.

Jos Transformers 2 piti katsojaa idioottina ja oli lipputuloista päätellen vieläpä oikeassa, Moon on täsmälleen päinvastaista. Kohtalaisen pienellä rahalla tehty elokuva luotti katsojan älykkyyteen ja sai maksaa siitä kalliin hinnan. Siis taloudellisesti. Itse elokuva on kuitenkin nyt olemassa ja kaikkien nähtävissä.

Moon on vuoden paras elokuva. Ugh, olen puhunut.

Tagit: fiction moon paras science vuoden

---

Minä näin Avatarin

Nyt se on sitten nähty, Avatar (http://akas.imdb.com/title/tt0499549/) nimittäin. James Cameronin ensimmäinen elokuva sitten kohtalaisen hyvin menestyneen Titanicin (1997) on ollut valtavan hypetyksen kohteena. Lonkalta arvioiden voisin heittää, että viimeisen kahden vuoden aikana olen lukenut ja nähnyt Avatar-hypeä vähintään kerran viikossa. Enkä minä ole edes metsästänyt sitä mitenkään erityisesti.

Oliko Avatar sitten hypensä arvoinen?

Avatar ei hypännyt ulos valkokankaalta, ottanut suihin, laihduttanut minua 30 kiloa ja parantanut yhtäkään syöpään sairastunutta lasta, joten se ei ollut hypensä arvoinen. Mutta on se vaan silti aika komea elokuva.

Näinä aikoina pääsette lukemaan varsinkin netistä juttuja siitä, miten Avatar oli aivan anuksesta. Tänä on monien ihmisten reaktio aina kaikkeen liikaa hypetettyyn. Tomppelit haluavat päteä näin ja saada huomiota. He ovat kuitenkin väärässä kuten tomppelit yleensäkin. Uskokaa minua, kun vakuutan, että Avatar on katsomisen arvoinen elokuva.

Älkää pelätkö, en spoilaa mitään. Itse en ole koko spoilerikammoa koskaan ymmärtänyt, mutta yritän ymmärtää toisinajattelijoita. Voin lukea vaikka koko elokuvan käsikirjoituksen etukäteen, eikä se pilaa elokuvakokemustani mitenkään.

Myös yli 2,5 tuntia kestävän Avatarin juoni on täysin selvä kymmenisen minuuttia alkamisen jälkeen. Eikä tämä tarkoita sitä, että juoni olisi jotenkin huono. Sama pätee lähes jokaiseen elokuvaan. On oikeastaan loukkaus elokuvaa kohtaan latistaa se vain juoneksi.

Avatar on äärimmäisen näyttävä elokuva. Teknisesti emme ole koskaan nähneet mitään vastaavaa. Vieraan planeetan tunnistaa vieraaksi oikeastaan vain siitä, että tiedämme, että tuollaista planeettaa ei ole oikeasti olemassa.

Mutta vaikka vasta oikeanlainen tekniikka on mahdollistanut Avatarin tekemisen, elokuvan hyvyys ei johdu siitä. James Cameron ei ole tehnyt kylmää teknologiademoa. Hän kertoo mielenkiintoisen tarinan, joka sijoittuu mielenkiintoiseen miljööseen ja siinä esiintyy mielenkiintoisia ihmisiä. Yksinkertaista, kun sen osaa.

Näin 3D-version, mutta Avatar toimisi luultavasti suunnilleen yhtä hyvin myös 2D:nä. Ehkä 3D tuo jotain uutta Pandora-planeetan upean luonnon kuvaamiseen, mutta 3D tuskin tuo mitään lisäarvoa draamaan tai tarinaan sinällään. Up oli hyvä elokuva 2D:nä ja 3D:nä, ja Matka maan keskipisteeseen huono sekä 2D:nä että 3D:nä.

Muuten, olenko ainoa, jonka mielestä navi-heimon siniset kolmemetriset ja timmissä kunnossa olleet naiset ovat aika sexyjä?

---

Tämä tarina on tosi

Muuten, miksi elokuvateattereissa ei nähdä enempää dokumentteja? Okei, onhan meillä yksi alan brändi, Michael Moore, mutta missä ovat kaikki muut? Tätä pohdin juuri äsken ollessani leffateatterisalissa katsomassa dokumenttia Planeettamme Maa -elokuva.

Kyseessä on vuonna 2006 valmistuneen BBC:n suurdokumentin Planeettamme Maa leffaversio (http://akas.imdb.com/title/tt0393597/). Elokuvaan oli koottu kaikkein mahtipontisimmat ja komeimmat luontonäkyvät ympäri planeettaamme. Mukana oli tietenkin vihreää sanomaa, mutta en minä siinä niin välittänyt. Enemmänkin ihailin kerrassaan upeita kuvia ja maisemia.

Jopa tällainen pinnallinen kulutushysteerikko joutui kuitenkin tunnustamaan, että tältä planeelta löytyy aika hienoja juttuja. Ehkä olisi ihan jees, mikäli ne eivät katoaisi minnekään. Ehkä tätä planeettaa pitäisi sittenkin suojella. Niitä kun on valmistettukin vain yksi kpl, eikä lisää ole tulossa. Se valkoisten hiirien tilaama Maa-kopio oli vain kirjailija Douglas Adamsin mielikuvitusta.

Ei, en aio ryhtyä brändätyksi luonnonsuojelijaksi jatkossakaan. Syy on sama kuin siihen, miksi en ostanut iPodia, vaikka mieli teki: en halua ottaa osaa mihinkään niin muodikkaaseen ja suosittuun. Mutta näin meidän kesken voin tunnustaa Planeettamme Maan riipaisseen sielusta muutenkin kuin vain kauniiden kuvien vuoksi. Ehkä todella voisin elää hieman vastuullisemmin.

Leffateatteriin ajoin omalla autolla, yksin. Tai paremminkin parkkihalliin teatterin alla. Leffan jälkeen ajoin saman tien takaisin kotiin, koska juttu pitää saada lehteen perjantaiksi.

Ihan kohta ajan samaisella autolla kauppaan, yksin, ja ostan ruokaa koko perheelle. Mukana on myös tarpeettomia elintarvikkeita enkä suosi lähiruokaa mitenkään erityisesti. Jos suosisin, saisin nähdä nälkää.

En myöskään suosi kotimaista, sillä sekin on yksi rasismin muoto. Minulla ei ole mitään ruotsalaistakaan maidontuottajaa vastaan. Ihmisiä hekin ovat.

En osta valmiiksi seuraavan päivän ruokia säästääkseni yhtä kauppareissua, koska ruokakaupassa käyminen on niin rakas rituaali. Ruokakaupasta ajan sitten takaisin kotiin.
Taas on tuhottu luontoa ihan mukavasti. Ero eiliseen on siinä, että nyt kärsin siitä huonoa omatuntoa, toisin kuin ennen Planeetta Maa -elokuvan näkemistä.
Olen huono ihminen.

---

Elokuvatonta elämää

En ole käynyt leffateatterissa lähes kahteen viikkoon, mikä on poikkeuksellisen pitkä aika olla puutteessa. Ei ole sattunut työkeikkoja kohdalle, tai sitten en ole ennakkonäytöksiin jostakin syystä päässyt ja kollegat ovat.

Olisin toki voinut käydä normaalinäytöksissä, mutta enpä vaan ole viitsinyt käydä. Katsottavaa toki olisi ollut, kuten vaikkapa kehuttu erilainen romanttinen komedia 500 Days of Summer.

Normaalinäytöksissä on kuitenkin yksi huono puoli: niissä on yleensä yli kymmenen ihmistä. Pilalle hemmoteltu kriitikko kärsii keskellä elokuvarahvasta. Lähistöltä löytyy aina ainakin yksi hullu höpöttäjä, kännykkäaddikti tai karkkipaperiterroristi.

Uskokaa pois, kun vakuutan, että niitä kännykkäviestejä ei tarvitse tarkastaa kesken elokuvan. Ette te ole niin tärkeitä ihmisiä. Ketään ei kiinnosta juonikommenttisi ja pärjäät kyllä taatusti kaksi tuntia ilman puolta kiloja sokeriherkkujakin.

Ihmiset käyvät elokuvissa aivan väärin. Tavallisin perusvirhe on lähteä leffaan kaveriporukassa iltaa viettämään. Elokuva on tällöin lähinnä pakollinen paha, tekosyy lähteä ulos. Leffaan ei silloin juurikaan keskitytä, vaan tärkeintä ovat kaverit. Itse jäisin silloin kyllä mieluummin kotiin pelaamaan lautapeliä.

Jos leffaan otetaan kaveri, niin sitten vain yksi. Tämä kaveri pitää olla samanlainen kuin minä itsekin. Eli elokuvan ajan hän katsoo elokuvaa, eikä höpötä mitään muuta. Ihannetapauksessa teatterissa ollaan aivan yksin. Silloin elokuvasta saa eniten irti. Onneksi meillä nörteillä ei ole elämää, joten ei ole ystäviäkään, joten ei ole leffahäiriköitäkään omasta takaa.

Paras paikka teatterissa on salin noin ensimmäisen kolmanneksen kohdalla, keskellä. Eli jos tuolirivejä on 18, paras paikka on riveillä 5-7. Aivan taakse menevät ovat ymmärtäneet koko elokuvan ja leffateatterin idean väärin. On aina parempi kokea enemmän kuin vähemmän.

Täytyy kuitenkin myöntää, että komediat on hyvä kokea tavisnäytöksissä. Nauru nimittäin tarttuu. Viiden vakavamielisen kriitikon näytöksissä komedia saattaa tuntua vähemmän hauskalta kuin onkaan.

Tänään on pakko katsoa jotain omalta valkokankaalta, tai kylmä kalkkuna iskee päälle. Reservoir Dogsia en ole vielä brurayltä nähnyt, vaikka lätty on odottanut tuossa vieressä jo kuukauden. Muuten, minä uskon tippaukseen.

---