Kankaalla

40-tuntinen elokuva

Tarinan mukaan elokuvaohjaaja John Ford esitteli itsensä näin: "Minä olen John Ford ja teen länkkäreitä." Tuota mukaillen: "Minä olen Marko Ahonen ja katson elokuvia."

Tai näin ainakin luulin tähän saakka.

Viime aikoina olen ryhtynyt epäilemään itseäni määritteleviä perusasioita.

En nyt tarkoita nimeäni, josta olen yhä melko varma. Sen tylsyydestä huolimatta. Tarkoitan tuota elokuva-kohtaa.

Älkää ymmärtäkö väärin. Olen nähnyt aika monta elokuvaa elämäni varrella, eikä tahti ole edes hidastunut viime aikoina. Nautin elokuvista suunnattomasti. Mutta ehkä ihastukseni elokuvaan ei sittenkään johdu pelkästään elokuvasta itsestään. Olen ryhtynyt epäilemään, että olenkin koukussa tarinoihin.

Suurin syyllinen itse-epäilyyni on videopelit. Varsinkin seikkailu- ja roolipelit. Olen niihin koukussa, vaikka en itse asiassa ole edes kovin hyvä pelaaja. Esimerkiksi japanilaiset vuoropohjaiset roolipelit ovat yksi paheistani, vaikka koko tyylilajia pitäisi nykyään coolin länsipelaajan inhota. Genre on vanhanaikainen ja paikalleen jämähtänyt. Pelisysteemi oli sama jo 1980-luvulla. Vain grafiikka on nykyään hienompaa.

Tämä on aivan totta. Myös tarinat ovat kliseisiä, voin myöntää. Hahmoista puhumattakaan. Tämä kaikki on niin nähty, niin nähty. Silti haluan nähdä omin silmin, mitä hahmoille ja tarinalle tapahtuu seuraavan taistelun jälkeen. Itse asiassa se taistelu on minulle vain pakollinen paha, joka pitää läpäistä, jotta tarina etenisi. Minulla ei olisi mitään sellaista roolipeliä vastaan, jossa ei tarvitsisi taistella lainkaan.

Aina parempi tietenkin on, mikäli tarina on kaiken lisäksi omaperäinen ja yllättävä. Juuri ilmestynyt länsirope Mass Effect 2 (http://masseffect.bioware.com/agegate/) toimii näin. Se on parasta scifiä aikoihin, kaikki tekniikat ja mediat huomioiden. Tarina on suorastaan FANTASTINEN.

Myönnän, että elokuvien tarinat eivät ole useinkaan kovin kummoisia. Nekään. Hyvän ja huonon elokuvan eroa ei näe yhteen virkkeeseen tiivistetystä tarinasta. Miettikää vaikkapa sellaista perusasiaa kuin murhaa. Murhaa on selvitelty tuhansissa elokuvissa, joista osa on silkkaa paskaa, osa mestariteoksia ja suurin osa sijoittuu noiden ääripäiden väliin. Kyse on tarinan toteutuksesta.

Harvan elokuva tarina sinällään yllättäisi. Juoniyllätys-elokuvat ovat oma tyylilajinsa, jonka onnistuneita edustajia ilmestyy noin yksi vuodessa. Lähes jokaisen romanttisen tarinan tai jännärin juonen pystyy ennustamaan loppuun saakka, kun leffaa on kulunut 10-15 minuuttia.

Mutta oikeastaan tuo ei haittaa. Elokuvan ja katsojan välisiin kirjoittamattomiin sääntöihin kuuluu, että katsoja uskoo ikään kuin elokuvan olevan totta. Mikäli katsoja ajattelisi vain elokuvan teknistä toteutusta, hän on turha katsoa elokuvaa lainkaan.

Toki tarinan sankari on vain työtään tekevä näyttelijä, mutta juuri nyt uskomme hänen etsivän veljensä murhaajaa. Kyky nauttia elokuvasta perustuu siis itsepetokseen.

Tiedämme toki, että murhaaja löytyy lähes sataprosenttisella varmuudella elokuvan lopussa, mutta emme ajattele asiaa tietoisesti. Matka on päämäärää tärkeämpi. Mikäli matka on nautinnollinen, annamme arvoa myös päämäärälle, murhaajan löytymiselle ja hänen kukistumiselleen.

Nyt tämä poika lähtee pelaamaan Mass Effect 2:sta. Se "elokuva" kestää noin 40 tuntia. Nautin suuresti myös niistä noin 20:sta seuraavasta elokuvasta, jotka näen ja jotka vievät elämästäni suunnilleen yhtä monta tuntia.

Tagit: effect mass

---

Ihana tohtori Kauhea

Elokuva on muotonsa ja perinteidensä vanki. Miksi elokuvan pitää kestää lähes aina 1,5-2 tuntia? Joku komedia selviää toki vähemmällä ja historiallinen eepos saattaa vaatia enemmän aikaa mutta ymmärtänette, mitä tarkoitan. Elokuvan muoto on pituutta myöten tarkasti, joskin epävirallisesti säädelty.

Ajatella miten hienoa olisi nähdä sähäkkä toimintaleffa, joka kestäisi vain tasan tunnin. Siihen aikaan ei mahtuisi mitään pitkäveteistä eikä turhaa halimista ja selittelyjä. Liput 5 euroa. Elokuvateollisuuskin voittaisi, kun budjetit pienenisivät minuuttien vähentymisen myötä.

Vaan eipä tv muodoltaan juuri vapaamielisempi ole. On se tunnin tv-sarja ja on se puolen tunnin tv-sarja. Amerikkalainen tv-tunti on noin 42 minuuttia ja puolituntinen 22 minuuttia mainoskatkojen vuoksi. Mitä jos jollakin olisi mainio idea kahdeksan minuutin draamaan? Tee siitä sitten lyhytelokuva, joka ei kukaan näe.

Yksi viime aikojen positiivisimmista katsomiskokemuksista on ollut nimeltään Dr. Horrible's Sing-along Blog. Tämä Joss Whedonin (Buffy, Serenity, Dollhouse) ideoima humoristinen scifi-musikaali kestää 42 minuuttia. Katsoimme sen jenkki-dvd:ltä scifi-seuramme elokuvaillassa, jossa oli enemmän porukkaa kuin viimeiseen kahteen vuoteen koskaan aiemmin. Mitään yhtä miellyttävää en muista aikoihin nähneeni. Juttu on toteutettu pienellä rahalla mutta suurella sydämellä.

Mutta Dr. Horrible's Sing-along Blog onkin tehty alunperin nettilevitykseen. Lisäksi se on ilmainen. Tosin viralliset kotisivut (http://www.drhorrible.com/) suostuvat näyttämään Dr. Horriblen vain jenkeille, joten aivan täydellisesti homma ei vieläkään hanskassa ole. Ehkä tuon voi jotenkin ohittaa, en tiedä.

Yksi parhaista viime aikoina näkemistäni sarjoista ei ole tv-sarja. The Guild on tehty myös nettilevitykseen. Sympaattinen komediasarja kertoo nettiroolipelikillan värikkäistä jäsenistä. Yksi jakso kestää 4-8 minuuttia, ja koossa on jo kolme mainiota esityskautta. Tällä kertaa homma näkyy netissä suomalaisillekin vallan mainiosti: www.watchtheguild.com Suosittelen ilman varauksia.

Sitä paitsi sekä Dr. Horriblessa että Guildissä esiintyy kummassakin naispääosassa ihanainen Felicia Day (http://feliciaday.com/), joka olisi täydellisessä maailmassa suuri tähti.

Elokuva pullikoi aikojen muuttumista vastaan mm. 3d:llä, josta en ole vieläkään innostunut lainkaan. Mitäpä jos elokuva ei taistelisikaan katsojista tivolitemppujen avulla, vaan sisällöllä ja muodolla? Yhteen Transformers 2:een mahtuu ajallisesti 3,5 Dr. Horriblea ja budjetillisesti muutama sata. En keksi yhtään syytä, miksi jonkun pitäisi katsoa Transformers 2, kun taas Dr. Horrible on suuri nautinko, joka tekee maailmasta paremman paikan meille kaikille.

Tagit: day dr felicia guild horrible

---

Minun elokuvani

Myöntäkää pois, tekin olette sitä joskus pohtineet. Nimittäin oman elokuvan tekemistä. Harvat meistä ovat sitä todella tekemässä, mutta jo pelkkä kuvittelu on kivaa. Sama kuin pohtisi, mitä tekisi loton päävoitolla. Oikeastaan kuvittelu taitaa olla kivempaa kuin elokuvan tekeminen oikeasti olisi.

Itse olen jo siirtynyt kuvittelun seuraavaan vaiheen, pohtimaan sitä, millainen elokuvani ei olisi. Koska olen päässyt itsetunnosta täydellisesti eroon jo aikoja sitten, voisin keskittyä itse elokuvaan egoni sijaan. Olen turha olento ja ylpeä siitä.

Elokuvastani ei tulisi omaelämäkerrallinen, koska en halua kiusata ihmisiä tylsällä elokuvalla. En kuvittele, että ne harvat elämäni vähän dramaattisimmat vaiheet muita kiinnostaisivat. Ja vaikka kiinnostaisivatkin, mielikuvitukseni keksii kyllä jotain vielä kiinnostavampaa.

En koskaan puhuisi luomisesta, taiteesta tai itseilmaisusta. Tuollaisia termejä käyttävät vain omahyväiset ja teennäiset taidepellet, joille elokuva on pelkkä masturbointiväline. Elokuva on liian hyvä ja kallis keksintö, jotta sitä kannattaisi käyttää pelkästään itseilmaisuun ja taiteilemiseen. Mikäli elokuvantekijä ei itse maksa koko lystiä, hänen velvollisuutensa on ajatella ensisijaisesti katsojia. Niin tekisin minäkin.

Elokuvanani ei sijoittuisi menneisyyteen eikä tulevaisuuteenkaan. Jokaiselle menneisyyteen sijoittuvalle suomalaisleffalle pitäisi määrätä rangaistusvero. Sota-aikaa ja menneen ajan maaseutu-Suomea on käsitelty jo aivan tarpeeksi. Palataan asiaan sitten taas 2100-luvulla uudelleen.

Elokuvani ei sijoittuisi talveen. Tämä on silkka käytännön juttu. En halua kylmään ja pimeään tekemään pitkiä työpäiviä. Sitä paitsi kesä on muutenkin nätimpi juttu kuin julma talvi. Kesä on myös talvea seksikkäämpi. Lyhyt hame ja napapaita.

En tekisi lastenelokuvaa, sillä arvostan lapsia aivan liikaa. Tulen lasten kanssa toimeen ja itsekin olen yhden sellaisen siittänyt, mutta tuon hommat muut osaavat hoitaa paremmin. Aivan ehdottomasti elokuvastani ei tulisi suomalaiskansallisen synkkää. Kaikkein vaikeinta olisi tehdä onnistunut räkänaurukomedia. Niin kovaan urakkaan en halua laiskana ihmisenä ehkä ryhtyä.

Päähenkilöni ei olisi sen paremmin mies tai nainen siinä mielessä, että sukupuoli olisi se kaikkein tärkein juttu. Näin siksi, että en halua suunnata elokuvaani ensisijaisesti mies- tai naiskatsojille. Tai jos pitää valita, niin sitten naisille. Heitä on kuitenkin katsojista puolet, mutta elokuvista vain murto-osa on tehtyä nimenomaan naisia ajatellen. Kilpailua olisi siis vähemmän.

En haluaisi elokuvani pääosaan suurta tähteä, sillä haluaisin, että varsinainen tähti olisi elokuvan tarina. En haluaisi sanoa tai julistaa mitään, opettamisesta puhumattakaan. En lähtisi parentamaan maailmaa. Nämä motot eivät mielestäni estä sitä, että elokuvassa olisi silti joku pointti. En haluaisi, että katsojalla ei olisi lainkaan löytämisen ja keksimisen iloa. Älykkään ja tyhmän välissä on monta välivaihetta, joista voi valita.

En haluaisi, että elokuvaani vain kehuttaisiin, mutta se ei löytäisi katsojiaan. Elokuva, jolla ei ole katsojia, on turha elokuva. Hyväkin. Tosin uskon, että laatu aina nousee tavalla tai toisella pintaan. Jos ei muuten, niin ajan kanssa kulttisuosikiksi.

Suurin ongelma tässä on, että en oikeastaan halua tehdä koko elokuvaa. Se kuulostaa niin vaivalloiselta prosessilta. Elokuvan tekemisessäkin olen Groucho Marxin linjoilla: En halua olla mukana seuroissa, jotka hyväksyvät kaltaiseni ihmisen jäsenekseen.

Tagit: elokuvan tekeminen

---

Sankari, tappaja, McClane

Vuodenvaihteessa Suomessa tapahtui ampumavälikohtaus, jossa kuoli kuusi ihmistä, kun ampuja itse lasketaan mukaan. Tämä oli tietenkin valtava uutinen Suomessa, ja tapahtuma noteerattiin myös ulkomailla. Kauppakeskus Sello tuo ensimmäisenä mieleen verilöylyn vielä kymmenenkin vuoden kuluttua. Herkimmät ja viisaimmat meistä eivät unohda tuota koskaan.

Vuonna 1990 terroristit ottivat haltuunsa Dullesin lentokentän Washingtonissa. He mm. tuhosivat lentokoneen matkustajineen ihan vain näyttääkseen voimaansa. Newyorkilainen poliisi John McClane oli sattumalta paikalla ja nousi terroristeja vastaan.

Lentokoneessa kuoli noin 230 ihmistä. Yleensä kahakassa kuoli noin 270 ihmistä. McClane tappoi kolmisenkymmentä roistoa omin käsin ja asein ja ansoin.

Okei, jälkimmäinen on tietenkin elokuvasta Die Hard 2, ei tosielämästä. Todellista ja kuvitteellista verilöylyö ei ole järkevää vertailla keskenään, enkä niin teekään. Pointtini on siellä elokuvan puolella. Die Hard 2:n fiktiiviset tapahtumat sijoittuvat kuitenkin tähän meidän reaalimaailmaamme.

Mitä jos Die Hard 2 olisikin totta?

Tapahtunutta muisteltaisiin yhä vuosittain uutisissa ja muualla mediassa. Tänä vuonna vietettäisiin tragedian 20-vuotispäivää. McClane ei olisi sankari läheskään kaikille, vaan häntä syytettäisiin tarpeettomasta voimankäytöstä. Eikä voi olla sattuma, että sama mies joutuu tappamaan suuren joukon ihmisiä jo toisen kerran muutaman vuoden aikana. 3. ja 4. kerrasta puhumattakaan.

Toki tappaja-McClanella olisi myös faninsa. Facebook-ryhmissä McClanen ronskeja otteita ihailtaisiin suurin joukoin. Asehulluille McClane olisi sankari. Kuinka monta ihmistä lisää olisi kuollut, ellei McClane olisi tarttunut toimeen?

Toiset taas pitäisivät McClanea malliesimerkkinä länsimaiden täydellisestä rappiosta ja väkivaltakulttuurin ihannoinnista. McClanea pidettäisiin sadistina, joka nautti tappamisesta. Tietenkin hänet pistettäisiin terapiaan käsittelemään tapahtunutta. Mutta normaalielämään ei olisi enää koskaan paluuta.

McClane olisi tietenkin haastettu oikeuteen - monta kertaa ja monesta eri aiheesta. Joku raja on silläkin, montako roistoa poliisi saa ampua, vaikka roistot olisivat syyllisiäkin. Suomessa puhuttaisiin hätävarjelun liioittelusta. En tiedä, tuntevatko amerikkalaiset sellaista termiä lainkaan.

Fakta ja fiktio ovat kuitenkin kaksi eri asiaa, vaikka monilla onkin vaikeuksia erottaa niitä toisistaan.

Tagit: die hard mcclane toimintaleffa

---