Pelit

Vanhassa piisaa vielä vauhtia

Kuten niin moni muukin meistä, vietän joulua perheen parissa. Se on aina sekä mukavaa että helvetillisen stressaavaa aikaa. Äitini päätti hankkia lisää lapsia silloin, kun itse aloin jo lähennellä aikuisikää, joten pikkusiskoni ovat nyt oikeastaan parhaassa peli-iässä: toinen on yläasteella, toinen aloitti tänä syksynä lukion. (Minä taas olen vanha ja kärttyinen, ja joudun sietämään mm. niiden perkeleiden musiikkimakua ja täydellistä suhteellisuudentajun puutetta. Teini: yhteiskunnan vihollinen. FAKTA.)

Kumpikaan ei ole mikään himopelaaja, mutta molemmat kuitenkin pelaavat pelejä. Niinpä lainasin jonkin aikaa sitten kaksikolle vanhan PlayStation 2:ni, joka on viime vuosina ollut lähinnä verkkopainon roolissa -- enkä minä kalasta. Heitä kiinnosti lähinnä SingStar, mutta tuuppasin laitteen mukaan kasan muitakin pelejä -- piruako minä niillä teen.

Saapuessani joulunviettoon huomasin, että he pelasivat erityisesti Burnout Revengeä, jossa ajetaan naurettavan lujaa autoilla ja runtataan muita tiellä liikkujia sillankaiteisiin, betonipilareihin ja tukkirekkoihin. Kinkun ja muun mätön välissä tartuin sitten toki itsekin peliohjaimeen.

Tietenkin tätä pelatessa näki heti, miten teknologia on mennyt eteenpäin: kyseessä on neljä vuotta vanha peli, jota pelaan melkein kymmenen vuotta vanhaa teknologiaa edustavalla pelikonsolilla. Selvästikään se ei edusta mitään nykyhetken graafista parhaimmistoa. Se on kuitenkin myös loistava esimerkki siitä, miten vähän laatu vanhenee: vaikka ulkoasu selvästi onkin ikääntynyt, itse peli pyörii kuitenkin täysin sulavasti, ja jokainen hiuksianostattava läheltä piti -tilanne saa yhä adrenaliinin virtaamaan.

Ja jos se riittää minulle, se riitää aivan varmasti siskoilleni. Heiltä puuttuu täysin kaikenlainen parkkiintuneen peliharrastajan snobbailu: kun ei ole erityisesti kokemusta siitä, missä alan kollektiivinen rima on, tärkeintä on se, tuntuuko peli hyvältä vai ei... ja mitä grafiikkaan tulee, oleellinen kysymys heille ei ole, näyttääkö Burnout Revenge yhtä hyvältä kuin senhetkinen alan suurin kohauttaja. Heitä kiinnostaa se, näyttääkö peli riittävän hyvältä. Ja näyttäähän se.

On tietenkin pakko myöntää, etteivät siskoni ole mitään supervalveutuneita tai sofistikoituneita pelikuluttajia -- ainakaan vielä. Sen huomasi erityisesti siitä, että kiiruspäissäni tuuppasin koneen mukaan kaksi peliohjainta, joista toinen oli itse asiassa PC:lle ja toinen puoliksi rikki. He eivät huomanneet jälkimmäistä asiantilaa lainkaan. Mutta toisaalta, miksi olisivatkaan? Sattumalta sökön ohjaimen napeista toimii tarpeeksi moni, jotta kaahailu onnistuu täydellisesti. Ja se riittää. On hauskaa, että vaikka tietotaitoa ei vielä olekaan edes sen verran, että huomattaisiin ohjaimen olevan rikki, sitä osataan silti keskittyä oleelliseen.

---

35 radan verran kotimaista

Xbox Live Arcadessa julkaistu Trials HD saa ensi viikolla lisää sisältöä BIG Pack -nimisen ladattavan paketin muodossa. Kotimainen RedLynx tuo pelaajien ulottuville 35 uutta kenttää ja kaikkea muuta hauskaa sälää. Julkaisupäivä on 23. joulukuuta, joten jokainen peliin hurahtanut voi näin ollen varmistaa itselleen iloisen joulun.

Jos Trials HD ei ole tuttu peli, kuvailisin sitä seuraavasti: siinä ei oikeastaan ole juuri mitään sisältöä ja tarinaa -- on vain mies, moottoripyörä ja rata. Loppu on pelaajan ja fysiikan lakien käsissä. Tarkoitus on ajaa älyttömien ratojen alusta loppuun ja mokailla mahdollisimman vähän. Mokia tulee kuitenkin koko ajan: vaikeammissa kentissä kyse ei niinkään ole siitä, kuinka hyvin onnistuu, vaan siitä, miten voisi pelata edes hiukan vähemmän huonosti. Koko peli on oikeastaan massiivinen "eiku äh" -kokemus -- ja vastoin kaikkia odotuksia se on ihan helvetin hauskaa.

Trials HD on menestynyt erinomaisesti, ja se on aika hämmentävää, sillä yleensä ihmiset eivät pidä peleistä, joissa edistyminen on hidasta ja vaikeaa. Se sotii tämänhetkisen pelisuunnittelun periaatteita vastaan: nykyisin halutaan tehdä pelejä, joissa kukaan ei voi eksyä, jossa etenemissuunta on aina melko selkeä, ja joissa on haastetta sillä tavalla sopivasti, että useimmat pelaajat pääsevät vaikeasta kohdasta läpi viimeistään kolmannella yrittämällä. Suunnilleen. Trials HD taas lähtee liikkeelle siitä, että etenkin vaikeammissa kentissä radan läpäisemisen eteen pitää tehdä töitä. Äärimmäinen suoritus on sellainen, jossa koko radan saa päristeltyä läpi kaasu pohjassa kaatumatta kertaakaan, ja kuka tahansa pelin monimutkaisiin temppusokkeloihin tutustunut tietää, miten älyttömän vaikeaa se on.



Suuri osa salaisuutta piilee siinä, että yhdellä ainoalla napinpainalluksella pelaaja pääsee mokan jälkeen yrittämään uudelleen -- tai jopa ennen kuin moka on oikeastaan varsinaisesti tapahtunut, jos siltä tuntuu. Ei ole mitään lataustaukoa tai muuta viivettä, jonka aikana voisi päättää, ettei jaksa enää yrittää -- ennen kuin turhautuminen ehtii iskeä, ollaankin jo taas sen saman hyppyrin nokalla kokeilemassa.

Rehellisyyden nimissä myönnän alttiisti, että minulla on vähän oma lehmä ojassa: työskentelin alkuperäisen pelin parissa, joten siihen liittyvät asiat tietenkin kiinnostavat minua. (Minulla ei kuitenkaan ole mitään tekemistä tämän lisäkenttäpaketin kanssa, enkä nettoa sen tai varsinaisen pelin myynnistä senttiäkään, joten en sikäli aja omaa etuani täällä... vielä.)

Mutta siitä viis, sillä varsinainen pointtini on tämä: minusta on aina hyvin siistiä, kun markkinoille saapuu uusia kotimaisia pelituotteita. Lukumääräisesti mitattuna Suomessa ei ole älyttömän montaa pelejä tekevää firmaa, mutta meillä tehdään suhteessa niiden määrään aika paljon hyviä pelejä. Se on kerrassaan siistiä, sillä todellista osaamista on aika vaikea luoda muuten kuin pelejä tekemällä. Mitä enemmän täällä onnistutaan, sitä enemmän sitä osaamista löytyy, ja se on selvästi kaikkien etu.

---

Ennen kävelyä pitää kontata

Kun puhutaan videopelien osaamisesta, tarkoitetaan yleensä puhtaasti kykyä käsitellä pelin ohjaamiseen tarvittavia vehkeitä, olipa kyseessä sitten peliohjain tai näppäimistö. Oikeasti pelien pelaamiseen ja ymmärtämiseen vaaditaan kuitenkin sellaisia hiljaisia taitoja, joista monet pelaajatkaan eivät ole ollenkaan tietoisia.

Itse asiassa hyvän vertauksen tähän löytää ihan perinteisestä penkkiurheilusta: en esimerkiksi itse tajua lätkästä mitään. Kesti aika pitkään hyväksyä, että tämä ymmärryksen puute johtuu etupäässä siitä, etten yksinkertaisesti osaa lainkaan katsoa sitä. Toki sisäistän sen perusteet -- kiekko yritetään viedä maaliin mailoilla -- mutta en vieläkään muista suoralta kädeltä, mikä helvetti on paitsio.

Oleellisempaa on kuitenkin se, etten osaa katsoa lätkää. Siihen tarvitaan erityistä harjaantumista, jota lätkäfaneilta löytyy, vaikkeivät he sitä välttämättä erityiseksi taidoksi tiedostakaan. Pelin tapahtumien seuraaminen ja sisäistäminen on itse asiassa aika vaikeaa. Huipputason pelaajat tekevät jatkuvasti todella taitavia suorituksia, mutta jos katsoja ei ole perehtynyt lätkään tarpeeksi, hyvää pelinrakennusta ei erota huonosta -- puhumattakaan siitä, että oikeasti ehtisi nähdä, mitä yksittäiset pelaajat todella tekevät nopeatempoisessa pelissä. Ummikon mielestä jäällä on vain kaoottista kuhinaa, eikä katsoja välttämättä edes näe, missä kiekko milloinkin menee. Tämän oppiminen ei sinänsä ole vaikeaa, mutta se vaatii treeniä -- pitäisi ihan oikeasti seurata lätkää ja olla kiinnostunut siitä. Jos niin ei tee, peliä seuraa vain pinnallisimmalla tasolla -- missä kaukalon päädyssä kiekko on ja kumpi puoli teki maalin.

Sama pätee tietenkin myös videopeleihin: jos ei tiedä, mitä pitäisi katsoa ja miten, nopeatempoisen pelin katsominen vierestä on hyvin hämmentävää. Ei se ongelma ole siinä, että mummu on niin vanha, ettei voi tajuta mistään mitään, vaan siinä, ettei mummulla ole mitään viitekehystä sen asian ymmärtämiseen. (Lisäksi pitäisi tietenkin myös olla edes vähän kiinnostunut aiheesta, koska se on luonnollisesti oppimisen perusedellytys.)

Harjaantumattomalle silmälle useiden pelien tapahtumat näyttävät hämmentävältä vilinältä. Sen sijaan harjaantunut pelaaja osaa parin sekunnin vilkaisulla päätellä näkemänsä perusteella pelistä tiettyjä asioita, vaikkei välttämättä sitä erityisesti tiedostakaan - "tuossa voi varmaan kiivetä, tuolta tulee vihollisia, noita varmaan kannattaa kerätä, tässä kentässä on tarkoitus kulkea tuohon suuntaan".

Tästä päästäänkin monelle tuttuun tilanteeseen: seurassa on aloitteleva pelaaja, joka nappaa peliohjaimen kouraansa. Tyypillisesti hän käyttää alussa paljon aikaa siihen, että yrittää juttuja, jotka selvästikään eivät onnistu - kokenut pelaaja näkee heti, ettei tuo ole mahdollista tällaisessa pelissä. Sen katselu voi tuntua turhauttavalta, mutta se on kaikin puolin tyhmä ja väärä reaktio! Siitä pitäisi innostua. Se on kuin katsoisi vauvan ensimmäisiä askeleita.

---

Laulu ja soitto raikaavat

Sony ilmoitti hiljattain, että SingStar-sarjan pelejä on nyt myyty yhteensä yli 20 miljoonaa kappaletta. Se on melkoinen määrä, ja Sony on varmasti hyvin tyytyväinen menestykseen -- etenkin kun sarjan valmistuskustannukset ovat takuulla merkittävästi pienemmät kuin muissa peleissä, niitä varten kun ei tarvitse tehdä esimerkiksi massiivista määrää kallista grafiikkaa.

Yleisesti ottaen pelien arvosteluissa saamat pisteet ovat olleet vahvaa "ihan ok" -luokkaa, eikä SingStarin konsepti ole erityisen paljon elänyt tai kehittynyt: tässä on mikrofoni, ruudulla on sanat, biisi soi -- saa suorittaa. Useimmat sarjan fanit eivät varmaan mitään muuta kaipaakaan, sillä useimmille se on hauska tapa (ja tekosyy) laulaa. En usko kovin monen suhtautuvan siihen ainakaan pääasiallisesti haasteena, tai pelinä, joka pitäisi "voittaa".

Koska olen vaikea lapsi, henkilökohtaisesti en erityisesti välitä SingStarista. Välttelen sitä viimeiseen saakka, sillä se saa minussa aikaan samankaltaisia tuntemuksia kuin karaokebaarit. Jostain syystä esimerkiksi Rock Band ei kuitenkaan saa aikaan samaa reaktiota, vaikka siinäkin lauletaan -- toisaalta, ei minun toimestani. Olen valitettavan usein valmis tekemään itsestäni pellen, mutten kuitenkaan sillä tavalla. Ehkä se johtuu siitä, että lauluääneni kuulostaa astmaiselta kissalta, jonka äänihuulet on tehty läkkipellistä...

SingStaria voi melko surutta pitää tuotteena, joka asetti standardit moderneille bilepeleille: sitä on hauska ja helppo pelata, erityisesti hyvällä porukalla ja kännissä. Pelaamiskynnys on matala, koska kaikki tietävät, miten lauletaan, eikä pelaaminen oikeastaan vaadi mitään erityistä opettelemista. Täysin peleihin perehtymätön kokeilija tajuaa heti, missä mennään.

Joku Guitar Hero on toki jo vaativampi peli, mutta se asettuu selvästi samalle sektorille: kaikki tietävät ainakin teoriatasolla, miten kitaraa soitetaan, joten perusote on selvillä. Helpoin vaikeustaso on niin ummikkoystävällinen, että tulee helposti sellainen fiilis, että nyt tässä oikeasti soitetaan! On kitaristeja, jotka tässä vaiheessa tuhisevat ihan oikeasti närkästyneenä, että ei se ole mitään oikeeta kitaransoittoa. No ei ole, ei. Hienosti oivallettu, ottakaa pipari. Tiedän, että tämä tulee shokkina, mutta se, että joku veivaa Bon Jovin Dead or Alivea muovisella lelukitaralla ei ole mikään henkilökohtainen loukkaus teitä kohtaan, senkin vauvat.

Näitä pelejä ei tietyissä piireissä oikein edes mielletä videopeleiksi: on paljon ihmisiä, joilla on kotona se pleikkari ja kasa pelejä, joissa yhdessäkään ei käytetä sitä perinteistä DualShock-ohjainta. Aluevaltauksena tämä on oikeastaan aika mullistava; kuten kaikilla aloilla, pelienkin parissa aina toivotaan, että saataisiin saavutettua joku aivan uusi kohderyhmä, neitseellinen poppoo, joka ei ole vielä turtunut tarjontaan.

Huvittavaa kyllä, monet perinteisemmät pelaajat inhoavat tällaisia pelejä yli kaiken, vähän niin kuin ne edellämainitut kitaristit. Ikään kuin se nyt olisi joltakulta pois.

---