Pelit

Jotkut vaan on taitavampia kuin toiset

Pelaaminen on harrastuksena helposti hyvin aikaavievä. Pelejä on paljon, ja jotkut niistä syövät vaivatta kymmeniä tunteja, ja omaa aikaa on tietenkin rajallisesti. Osa tästä on tietenkin sitä, että sitä on epähuomiossa mennyt kasvamaan aikuiseksi ihmiseksi, jolla on rutkasti töitä ja muuta puuhaa. Jos minulla olisi jälkikasvua, vapaa-aika olisi vielä enemmän kortilla. "Joo joo, isi vaan käy äkkiä vähän Molten Coressa, yritä pidätellä" ei varsinaisesti ole sitä parasta vanhemmuutta...

Kersana oli toisin, ja sitä pystyi vaivatta pelailemaan vaikka kuinka, kun mitään varsinaisia velvollisuuksia ei ollut. Toisaalta kakarana saatoin myös pelata samaa peliä suunnilleen joka päivä puolen vuoden ajan kyllästymättä, ja minun on vaikea kuvitella, että se onnistuisi minulta nykyisin kovin monin pelin parissa.

Mistä päästäänkin heittoon, jonka olen usein kuullut -- "ai sä työskentelet näiden pelien parissa? Sä oot sitten varmaan tosi hyvä pelaamaan!" Mutta eihän se niin ole, koska kun tekee peliarvosteluja ja on muutenkin hommassa, jossa on tärkeää yrittää pelata mahdollisimman laajalti pelejä, sitä osaa pelata vähän kaikkea, mutta harvoin päätyy missään minkäänlaiseksi virtuoosiksi. "A jack of all trades is a master of none," ja niin pois päin.

Erityisesti sen saa havaita verkkoräiskinnän tuokseessa, sillä ne oikeasti hyvät pelaajat ovat niitä, jotka istuvat saman pelin ääressä kuukausia tai jopa vuosia. Minulla ei ole aikaa -- tai jos rehellisiä ollaan, oikeastaan edes kiinnostusta -- hoonata jotain Modern Warfarea tai Counter-Strikea sellaisella kiihkeydellä, ja niinpä en koskaan tule saavuttamaan sellaista virtuoosimaista osaamista, jota nämä tiettyjen pelien parhaat pelaajat demonstroivat. Parhaimmillanikin olen luultavasti vain jossain ylemmässä keskikastissa, jolla eliitti pyyhkii lattioita armotta ja vaivatta.

Puhumattakaan siitä, että yli kolmekymppisenä olen tietenkin fyysisestikin alakynnessä -- rappeutumista ei voi estää, ja minun refleksini ja sen pelille omistautuneen 18-vuotiaan refleksit eivät nyt vain ole edes melkein samassa luokassa. Sylettää myöntää, mutta minkäs teet? Ei minusta koskaan tule astronauttiakaan, helpommalla pääsee kun vain hyväksyy ne tietyt tosiasiat.

---

Jos me raavitaan sun selkää...

Jussi Ahlroth kirjoitti Hesariin mielenkiintoisen jutun otsikolla "Peliyhtiöt painostavat toimittajia". En ole ihan samaa mieltä joka asiasta siinä, mutta pitää ehdottomasti paikkansa, että peliyhtiöiden tapa hemmotella pelitoimittajia on usein aivan älytön: en usko, että olen ikinä ollut yhdelläkään jutuntekoreissulla sellaisessa hotellissa, joka sopisi budjettiini, jos olisin itse maksumiehenä.

Jutun esimerkki Assassin's Creed II -pelin saamista positiivisista ennakkojutuista on kuitenkin vähän harhaanjohtava, sillä siitä unohtuu se yksinkertainen tosiasia, että se on helvetin hyvä peli. On tietenkin myös totta, että PR-tyypit yrittävät aina näillä reissuilla antaa pelistä mahdollisimman hyvän kuvan ja joskus manipuloida melko häikäilemättömästikin, mutta sehän on mainosmiesten duuni, eikä siinä sinänsä ole mitään vikaa -- paitsi tietenkin sen verran, kun mainosmiesten duunissa yleensä, mutta se on sitten asia erikseen.

Toisaalta: eräällä reissulla oltiin hotelliksi muutetussa englantilaisessa kartanossa, joka oli melkoisen pramea. Toimittajakarjalle oli järjestetty poikkeuksellisen isot huvitukset -- oli teemaan sopivaa ohjelmaa ja kaikenlaisia älyttömyyksiä: reissun aikana muun muassa ajeltiin ärhäkällä nelivetoisella vehkeellä mutaisella esteradalla samalla, kun muut osallistujat ammuskelivat kohti paintball-aseilla. Päivällinen oli aika upea, eikä kellekään takuulla jäänyt jano. Valehtelisin, jos sanoisin, etten viihtynyt.

Mutta. Itse peli ei kuitenkaan näyttänyt kovin kummoiselta, sitä esiteltiin varsin valikoiden ja melko epämääräisesti, ja mikä pahinta, sitä ei saanut edes pelata itse tapahtuman aikana. Koko reissun varsinaisesta kohteesta jäi minulle ja muille paikalla olleille toimittajille melko negatiivinen kuva, eikä reissu tuottanut kovin kummoista hypeä. En kirjoittanut itse sen varsinaista arvostelua pelin ilmestyessä, enkä muista mikä sen arvosana oli, mutta GameRankings-sivuston mukaan pelin pistekeskiarvo on 72% hujakoilla -- ei siis todellakaan mikään suuri menestys, eikä se ollut sitä kaupallisestikaan. Ei voida sanoa, että kaikki tämä pelleily olisi juurikaan parantanut pelin asemia. Tämä ei mielestäni ole mitenkään poikkeuksellista.

Voin tietenkin vain puhua omasta puolestani, mutta omat kokemukseni ja kollegoiden kanssa käydyt keskustelut antavat syytä väittää, että ainakaan valtaosiin toimittajista nämä kikat eivät tehoa juuri siksi, että ne ovat niin yleisiä. Ensimmäisellä reissulla noviisitoimittaja on toki vaikuttunut, mutta pian se muodostuu standardiksi, johon ei erityisemmin kiinnitetä huomiota. Lopulta se pelin laatu on se ratkaiseva tekijä ainakin kokonaiskuvan kannalta.

Luulen, että kyse on oikeastaan eräänlaisesta hallinnasta riistäytyneestä kilpavarustelusta: kun se tietty kohtelun taso on saavutettu, siitä ei voida enää helposti tinkiä, ettei pressille tule sellainen kuva, ettei julkaisija seiso tuotteen takana.

Olen itse tehnyt peliarvosteluja vuodesta 1999 lähtien ja ollut useilla kustantajien maksamilla jutuntekoreissuilla, enkä ole koskaan törmännyt tilanteeseen, jossa joku olisi vaatinut minulta tiettyä minimiarvosanaa tai että olisin kokenut, että minun olisi nyt pakko antaa jostain asiasta positiivinen kuva.

Yksi syy tähän on varmasti myös se, etten ole koskaan itse ollut tilanteessa, jossa päätoimittaja olisi ollut rähmällään sen julkaisijan suuntaan ja suostunut johonkin älyttömään ehdotukseen. Kyllä niitä ehdotuksia tulee, jos asiaa toisessa päässä hoitava PR-tyyppi vain on tarpeeksi röyhkeä -- ja usein on. Omalla kohdallani kukaan ei kuitenkaan ole päättänyt suostua johonkin höpöhöpöehdotukseen. En suinkaan väitä, ettei kukaan koskaan suostu, mutta niin ei ole onneksi tapahtunut minun kohdallani.

Todellinen ongelma ei mielestäni olekaan se, että PR-ihmiset ehdottelevat asioita, koska markkinointiosastojen ihmiset nyt vaan ovat sieluttomia ja täysin hävyttömiä aliolentoja, joita eivät sido mitkään oikeiden ihmisten kohtuus- tai moraalikäsitykset. Varsinainen ongelmakohta piilee siinä, että vaikka useimmat julkaisut sanovatkin asiattomille ehdotuksille "ei", varmasti löytyy aina niitäkin, jotka sanovat "kyllä". Ja tietenkin murentaa maata kaikkien alta.

Kannattaa lukea myös Juhana Petterssonin erinomainen blogikirjoitus, joka myös kommentoi samaa artikkelia.

---

Pelaamatta paras

Yksi videopelialan hauskoja puolia on se, että se kehittyy jatkuvasti. Kyseessä on vielä suhteellisen nuori ilmaisumuoto, jonka muoto ja mahdollisuudet ovat pitkälti sidottuja teknologian ja osaamisen kehitykseen. On tietenkin totta, että mullistavia pelejä tulee suhteellisen harvoin -- valtaosa tarjonnasta koostuu jalostetuista versioista vanhoista peleistä, mutta aina välillä nähdään jotain uudenlaista. On aina kiehtovaa, kun jokin tarjoaa todella pysäyttävän kokemuksen, olipa sen takana sitten innovaatio tai yksinkertaisesti vanhoilla keinoilla tyylipuhtaasti toteutettu peli.

Luulisi, että tällaista innovaatiota arvostettaisiin, mutta pelaajat ovat -- tai ainakin hyvin äänekäs osa pelaajista on -- kuitenkin suurelta osin hyvin konservatiivista porukkaa: aina kun joku tekee jotain uutta ja erilaista, vastassa on hurja huutokuoro, jossa koko ajatus dissataan paskaksi ennen kuin kellään on edes mitään oikeaa käsitystä siitä, mistä on kyse. Tyypillisesti heti aluksi keksitään jonkinklainen skenaario, jossa uusi juttu ei ole hauska, ja sen jälkeen päätetään, että kokonaisuus tietenkin koostuu lähinnä tästä skenaariosta, joten selvästi koko homma on ihan turha ja huono, ja jos joku vain olisi kuunnellut Äänekästä Ihmistä Internetissä, maailma olisi parempi paikka.

Ehkä kummallisinta on, miten henkilökohtaisesti kaikki otetaan. "Miten joku kehtaa perustaa ravintolan, jonka ruokalistalla on maksaa? Inhoon maksaa!" Tämä ilmeinen kyvyttömyys suhtautua asiaan mitenkään neutraalisti on aika masentava -- ei voida vain sanoa, että tuo ei taida olla minulle ja jättää asiaa siihen, vaan heti pitää vetää raja hiekkaan ja julistaa, että kaikki mikä on sen takana on vihollinen. Ilmiö ei tietenkään rajoitu pelkästään videopeleihin, vaan tällainen hyvin kapeakatseinen heimoajattelu kukkii joka paikassa, josta löytyy faneja.

Hieno esimerkki tästä löytyy Latino Review -sivustolta, jonka eräälle toimittajalle lähetettiin Universal-studiolle suunnattu avoin kirje, jossa valitettiin katkerasti siitä, että uuden Wolfman-leffan ihmissusi oli tehty väärin, koska se ei ollut samanlainen kuin Twilight-leffoissa. Erityisesti kritisoiitiin sitä, että ihmissusi oli karvainen hirviö ja sitä, että sen muka voisi tappaa hopealuodilla. Se, että kirjoittaja ei ilmeisesti tiedä ihmissusisatujen historiasta ja perinteistä yhtään mitään on tietenkin aika masentavaa, mutta se on oikeastaan toisarvoista: oleellista on se, että asiasta pitää tuohtua ihan vitusti, koska on olemassa yksi universaali totuus ihmissusien luontesta, ja kaikki siitä poikkeava on välittömästi uhka.

Asia nousi hiljattain esiin myös Pelaajan (teknisistä syistä pilalle menneessä, valitettavasti) podcastissa vieraillessani. Lukijakysymyksessä tuotiin esille ns. casual- ja hard core -pelien välinen suhde. Siinä oltiin hyvin huolissaan siitä, että voi kauhia, mitä nyt tapahtuukaan, kun casual-pelejä tulee koko ajan lisää? Pitäisikö tuolle nyt sitten itkeä vai nauraa? Ei se, että Peggle on suosittu -- ja syystä, koska se on ihan helvetin hyvä peli! -- tarkoita millään muotoa sitä, että esimerkiksi FPS-räiskintäpelit tulisivat mitenkään vähenemään. Niin kauan kun niitä myydään miljoonia tai kymmeniä miljoonia kappaleita, on ihan takuuvarmaa että niitä myös tehdään. Ei ole mitään syytä huoleen.

Totta kai muutoksia tulee, mutta sellaista se on -- ja hyvä niin. Ajatus siitä, että pitäisi vain tehdä koko ajan samaa vanhaa juttua ja että mikään ei saisi muuttua millään merkittävällä tavalla on aika masentava.

---

Yrittäminen kannattaa aina

Gamasutrassa oli kuluneen viikon aikana mielenkiintoinen juttu pohjoismaisesta pelinkehitysskenestä. Se pani miettimään kotimaista tilannetta: meillä on ehkä puolisen tusinaa merkittävää pelistudiota, ainakin jos "merkittävä" määritellään tarkoittamaan studiota, joka on tuottanut hyviä tuotteita, jotka on saatu suuren yleisön ulottuville. Se ei tietenkään ole suuri määrä, mutta suhteutettuna Suomen väkilukuun se on melko hyvä tilanne.

Peliala on siitä haastava bisnes, että hyvän tuotteen tekeminen ei ole helppoa, eikä menestys aina edes ole kiinni laadusta. Vaikka peliala onkin ehdottomasti teknologia-ala, ja pelien tekemisessä tarvitaan kattavaa teknistä osaamista, lopputulos ei kuitenkaan oikeastaan ole teknologiatuote siinä mielessä, ettei sen laatu ole mitattavissa objektiivisesti numeroilla.

Jos tehdään vaikkapa palkanlaskenta- tai virustorjuntaohjelmia, on suhteellisen helppoa määritellä hyvän ohjelman parametrit -- toteutuksessa on sitten tietenkin omat haasteensa, mutta ainakin on melko helppoa sanoa, milloin tuote toimii oikein. Pelien parissa vastaus on yleensä "silloin, kun sen pelaaminen on hauskaa". Peliohjelmaa ei oikein voi tuosta noin vain ohjelmoida hauskemmaksi. "Hyvä pelikokemus" on niin subjektiivinen käsite, ettei ole mitään selkeää kaavaa tai prosessia, jota seuraamalla saadaan se aikaan. Kyse ei siis ole teknisestä suorituksesta, vaan eräänlaisesta alkemiasta, jossa juuri oikeat asiat yhdistyvät.

Samalla pitäisi tietenkin vielä tajuta jotain bisneksestäkin: jos kyse olisikin vain siitä, että riittää, että osataan tehdä hyviä pelejä, mutta näinhän se ei ole. On eittämättä epäreilua, että tämä saattaa hyvinkin lopulta olla se suurin haaste mille tahansa uudelle studiolle -- että firman tulevaisuus ei riipukaan siitä, onko luvassa hyvä tuote, vaan siitä, saadaanko se tuote lopulta tuotua markkinoille. Onnistumisen mittarina ei lopulta ehkä pitäisikään käyttää sitä, kuinka paljon se tuote myy, vaan sitä, pysyykö firma pystyssä ja työntekijät selväjärkisinä. Yrittäminen ei nyt vaan ole helppoa, kuten kaikki tietävät.

Suomessa tätä alkemiaa on osattu suhteellisen hyvin, sillä meiltä on lopulta tullut aika kivasti hyviä pelejä suhteessa pelistudioiden määrään: Bugbearin FlatOutit, Housemarquen Super Stardust HD (ja tulossa oleva, hiton hauskalta näyttävä Dead Nation), Redlynxin Trials HD, Frozenbyten Trine, sekä tietenkin oman työnantajani Max Paynet ja tuleva Alan Wake... sikäli kun en tyhmyyspäissäni unohtanut jotain. Ja monen studion tuotantoputkessahan on tietenkin uusia projekteja, joista ei olla vielä kuultu mitään.

Kyseessä ei ole mikään massiivinen lista, mutta se ei silti ole viiden miljoonan ihmisen maalta mikään huono suoritus. Näkisin silti mielelläni lisää suomalaisia pelistudioita: mitä enemmän täällä osataan ja ennen kaikkea opitaan, sitä paremmin suomalaisella pelialalla yleensä ottaen menee.

---