Pelit

Haistattelun lomassa myös pelataan

Olen usein sanonut, että moninpelit ovat muuten mukavia, mutta kun siellä on niitä muita ihmisiä. Se on vitsi, mutta se on myös totta. Pelaan mielelläni ystävieni tai ylipäätänsä fiksujen ihmisten kanssa, mutta haluni hengailla verkossa satunnaisten pässien kanssa on melko rajoittunut.

Penny Arcade -sarjakuva esitteli aikoinaan käsitteen, joka pitää valitettavan hyvin paikkansa: kun tavalliseen ihmiseen yhdistetään sekä anonymiteetti että yleisö, lopputuloksena on täysin sietämätön vittupää. Tähän ilmiöön törmää niin peleissä kuin erinäisillä netin keskustelupalstoillakin: halu häiriköidä tai yksinkertaisesti vuodattaa huonosti artikuloitua ja sekavaa paskaa muiden niskaan pulppuaa yleensä pintaan alta aikayksikön.

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että jos haluaa pelata jotain peliä samalla, kun kuulee olevansa homo tai runkkari, tai ehkä jopa homorunkkari, se järjestyy hyvin helposti. Se on melko helppo jättää huomiotta niissä peleissä, joissa ollaan liikkeellä melko puhtaalla refleksilinjalla, ja suunnilleen kaikki vastaantulevat pelaajat ovat vihollisia, mutta heti kun kaivataan jonkinlaista yhteistyötä tai taktikointia, tilanteesta tulee hankalampi: se ei onnistu ilman viestintää, ja viestintä taas ei onnistu, koska se ei joko kiinnosta ihmisiä lainkaan, tai jää muuten vain jatkuvan vuodatuksen alle.

Sama ongelma näkyy myös niissä peleissä, joissa viestitään tekstipohjaisesti: ilmiö on takuulla tuttu niille, jotka pelaavat World of Warcraftia tai jotain muuta massiivista verkkoroolipeliä. Varsinkin ne pelaajat, jotka yrittävät luoda yhdessä jonkinlaista fiktiota, tarinankerrontaa ja dramatiikkaa hahmojensa avulla ovat usein hätää kärsimässä, kun viereen ampaisee Big_Dick_Gandalf_666 länkyttämään jotain hämmentävää, haastamaan riitaa tai muuten vain häiriköimään.

Tiedän, että liioittelen. On ihan mahdollista pelata verkossa fiksusti ja fiksujen ihmisten kanssa, etenkin jos kerää hyvän porukan kokoon etukäteen. Kun tietty järkevien ihmisten kriittinen massa on saavutettu, asiat sujuvat paljon mukavammin, ja jos osaa valita pelinsä oikein, on mahdollista pelata pelkästään tarkasti valikoidun porukan kanssa. Jos homma silti äityy pelkäksi perseilyksi, silloin voi syyttää vain itseään.

---

Kun hanhi voi huonosti

Jonkin aikaa sitten ennätyksellisen suositun Call of Duty: Modern Warfare 2:n tehnyt Infinity Ward -pelistudio ja sen omistava Activision ajautuivat törmäyskurssille. Sen nokkamiehet Jason West ja Vince Zampella saivat kenkää, ja maailman hienoimman maan jylhien perinteiden mukaisesti molemmat osapuolet alkoivat lyödä toisiaan lakimiehillä.

Activision on massiivinen pelijulkaisija, joka omistaa muun muassa Call of Dutyn, Guitar Heron ja World of Warcraftin kaltaiset uskomattoman menestyneet pelisarjat. Monet pitävät sitä nykyisin pelialan pahana imperiumina. Merkittävä osa tästä maineesta kumpuaa suoraan yritystä johtavasta Bobby Kotickista, jonka voisi hiukan kärjistäen sanoa luoneen lausunnoillaan kuvaa miehestä, joka ei pidä innovaatiosta, peleistä tai oikeastaan ylipäätänsä mistään muusta kuin rahasta.

West ja Zampella taas ovat tyyppejä, joiden rooli koko loistavasti menestyneen Call of Duty -sarjan luomisessa on merkittävä. Kaksikko lukeutuu varmasti koko länsimaisen pelialan taitavamman, kokeneemman ja vaikutusvaltaisemman väen joukkoon.

Varsinainen juttu on rasittavan monimutkainen, mutta pähkinänkuoressa sen voisi ilmaista näin: Westin ja Zampellan mukaan Activision ei halua maksaa heille kuuluvia sovittuja rojalteja (jotka tähän mennessä yli 14 miljoona kappaletta myyneen Modern Warfare 2:n menestyksen huomioon ottaen ovat varmasti merkittäviä). Activision taas syyttää kaksikkoa niskoittelusta, juonimisesta vihollisen kanssa ja piru ties mistä muusta pahanteosta.

Kun lakijutut ovat ison veden tuolla puolen valitettavan olennainen osa neuvottelukulttuuria ja osa painostusstrategioita, on hyvin vaikea tietää, mistä oikeasti on kyse ja kuka on varsinainen pahis, jos kukaan. Tilanteen on pakko olla päässyt tulehtumaan hyvin pahasti, että tällaisiin toimenpiteisiin ryhdytään.

Mielenkiintoista tässä on kuitenkin se, että Modern Warfare -sarja on Activisionille kultamunia pullautteleva hanhi, ja nyt Infinity Wardilta ovat poistuneet paitsi West ja Zampella, joiden rooli pelin menestyksessä oli varmasti hyvin merkittävä, myös koko joukko muita -- Infinity Ward on tähän mennessä menettänyt ainakin 13 työntekijää, joista hyvin monet olivat kokeneita, senioritehtävissä istuvia kavereita. Kun firmassa on tiettävästi ollut alun perin alle sata työntekijää, se tarkoittaa, että reilut 10% jengistä on poistunut. Tällaiset tapahtumat tuskin parantavat työilmapiiriä, ja sieltä kuuluneiden uutisten mukaan työmoraali on pohjalukemissa.

Ollakseen se tarujen rahanahne paha imperiumi, Activision tuntuu toimivan häkellyttävän lyhytnäköisesti: jos tiimin vastuuhenkilöt ja kokeneimmat tyypit poistuvat paikalta, kuka sen seuraavan kultamunan sitten pyöräyttää? Tietenkään kyse ei ole siitä, etteikö sinne saataisi palkattua uusia ihmisiä, mutta merkittävä osa pelinteosta liittyy läheisesti kehitystiimin sisäiseen dynamiikkaan ja kykyyn tehdä yhteistyötä. Jos tehdään radikaaleja henkilöstömuutoksia, ei ole mitään takuita siitä, että lopputulos vastaa odotuksia. Se on vähän niin kuin vaihtaisi Beatlesista Lennonin ja McCartneyn tilalle pari muuta sinänsä ihan yhtä taitavaa jätkää ja olettaisi, että kyllä sieltä taas tulee tasan sitä haluttua Beatlesiä. Vaan kun ei tule.

---

Ja palkinnon saa...

Kuluneella viikolla järjestettiin Finnish Game Awards -gaala. Tällaiset tapahtumat ovat aina vähän mitä ovat, ja tapahtumaa oli aika vaikea katsella ilman tiettyä myötähäpeän tunnetta. En tiedä, kannattaako näitä nimenomaisia kekkereitä sinänsä nostaa jonkinlaiseen erityisen kamalaan kategoriaan, sillä en ole täysin vakuuttunut siitä, että on mahdollista järjestää mitään tällaista keskinäisen kehun kerhoa ilman, että vaivautuisin. Oscar-gaala on isompi, muhkeampi ja sujuvampi, ja sekin saa minut tuntemaan itseni lähinnä kiusaantuneeksi.

Tänä vuonna gaala järjestettiin merkittävästi aiempaa tiukemmassa muodossa. Yksi syy tälle on varmasti se, että nyt gaala lähetettiin televisiossa, joten aikataulun oli syytä olla rivakampi. Aiempaa korkeampi profiili näkyi myös selvästi siinä, miten tapahtuma esitettiin: kohdeyleisönä eivät selvästikään olleet mitkään hardcore-pelaajat, vaan tarkoitus oli myös toimia eräänlaisena pelialan suurlähettiläänä ns. harmaiden massojen pariin. Pelejä pelataan toki paljon, mutta luulen, että harrastajaporukoiden ulkopuolella käsitys siitä, mitä pelit pitävät sisällään, tai minkälaiset ihmiset niitä pelaavat, tai miksi, on vieläkin aika hatara.

Uskon, että yksi merkittävä syy tälle on yksinkertaisesti se, että perinteisesti monet aktiiviharrastajat ovat tehneet parhaansa pitääkseen menon eräänlaisena salatieteenä, jota varjellaan mustasukkaisesti tyhmien ulkopuolisten katseelta. Asiaa ei varsinaisesti helpota se, että myös pelejä tekevät ja myyvät tahot ovat usein tyytyneet siihen, että tuodaan ne pelit sinne hyllylle, mutta niistä ei varsinaisesti puhuta -- paitsi tietenkin silloin, kun joku pillastuu julkisuudessa siitä, että jossain pelissä on jotain hirveän kamalaa.

Liioittelen tietenkin, mutta tällaiset tapahtumat, joita katsomalla ne asiaan perehtymättömät vanhemmat saavat oikeasti vähän perspektiiviä asioihin voivat olla vain eduksi. Rautalankaahan tuolla väännettiin aika kovasti -- ei tarvitse olla mikään supernero tajutakseen, että koko tapahtumassa oli selkeä agenda: ei tietenkään ole sattumaa, että kerrotaan, kuinka paljon suomalainen peliala tuo maahan rahaa ulkomailta, tai että vain 5% kaikista peleistä on varustettu K-18-lätkällä, tai että Kummit Ry. sai 12 000 euron shekin, jolla hankitaan hoitolaitteita Lastenklinikan toimipisteisiin. Puhdasta peeärräähän se on, mutta mielestäni aika hyvää ja erittäin perusteltua sellaista. Siihen rinnastettuna se, että Fintelligens tai Putous-hahmot saattavat jättää jotkut aika kylmäksi on oikeastaan aika epäoleellista.

Palkintoja tapahtumassa jaettiin seuraavasti:

Vuoden lastenpeli: New Super Mario Bros. Wii

Vuoden urheilupeli: Forza Motorsport 3

Vuoden yhteisöllinen peli: Buzz! Visailun Maailma

Vuoden liikuntapeli: Wii Sports Resort

Vuoden kotimainen peli: Trials HD

Vuoden toimintapeli: Uncharted 2: Among Thieves

Vuoden innovaatio: Wii MotionPlus & Sports Resort

Vuoden musiikkipeli: Guitar Hero Metallica

Vuoden pelimies: Kari Hietalahti

Peliluola-palkinto: Pelaaja-lehden päätoimittaja Thomas Puha

Vuoden peli: Call of Duty: Modern Warfare 2

FIGMA-gaalan lähetyksen voi käydä tsekkaamassa Ylen Areenalta.

---

...jollei mies nimeä.

Koska olen tällä hetkellä ollut viikon mökillä erinomaisen paskojen nettiyhteyksien päässä, ja olen itse asiassa täällä vieläkin, en ole seurannut mitään pelialan uutisia tai tapahtumia, koska: loma. Niinpä varsinaisen aiheen sijasta kerron teille juuri tällaista tilannetta varten säästelemäni anekdootin tosielämästä.

Nythän on niin, että minusta piti ottaa kuva tätä pestiä varten, ja sitä varten minun täytyi käydä erikseen kuvattavana, koska omalla digikameralla vessassa otettu hätäkuva ei aivan vastannut laatuvaatimuksia. Koska kaikki pitää aina tehdä viime tingassa, sain tietenkin tietää asiasta sillä tavalla, että äkkiä ilmoitettiin, että nyt on tulipalokiire ja olisi syytä ampaista kuvattavaksi heti. Sain sovittua kuvaajan kanssa meille molemmille sopivan ajan, joka tosin oli reilusti virka-ajan jälkeen.

Puhelimessa kuvaaja oli mielestäni aika kylmäkiskoinen nainen. Samanlainen linja jatkui kuitenkin myös tavatessamme. Kädenpuristus oli nopea ja muodollinen. Hymy tuntui kireältä. Viileys tuntui heilahtelevan välillä jonkinlaisen hillityn vihamielisyyden puolelle. Pistin asian sen piikkiin, että oli myöhäinen keskiviikkoilta ja hän joutui tekemään töitä viime tingassa aikana, jolloin itse asiassa olisi mukavampi tehdä jotain ihan muuta.

Valokuvaajan duuniin kuuluu kuitenkin tietty jutustelu, jotta tilanteesta saataisiin rento ja kuvista parempia, ja sen piirissä hän kuitenkin piti yllä tiettyä dialogia. Vähän väkinäiseltä tuntuvaa small talkia jatkui ehkä viitisen minuuttia, kunnes päästiin asiaan.

"Mistä sä nyt sit aiot ylipäätänsä kirjoittaa?"

"No, noita pelijuttuja mä."

"Ja sä sit varmaan tiedät niistä aika paljon?"

"No, mä olen kirjoitellut niistä eri julkaisuihin aika pitkään ja työskentelen muutenkin pelialalla."

"Aha."

Tätä seurasi noin minuutin hiljaisuus. Kuvaaja kurtisteli kulmiaan selkeästi mietteissään. Moottoriperä lauloi.

"Siis... onks nää jotain tietokonepelejä?"

"No, joo."

"Aha..."

Ja taas hetken hiljaisuus. Sitten kuului merkittävästi ystävällisempi äänensävy, kuin ensimmäinen auringon välkähdys harmaassa talvessa.

"Kuule, mun pitää nyt kertoa sulle jotain. Kun mulle tuli vaan sun nimi ja puhelinnumero ja siinä yhteydessä luki "pelimies", ja mä ajattelin että sä annat jotain rasvaisia iskuvinkkejä."

Niin. Varmaanhan itse kukin haluaa suhtautua asiaan suopeasti, kun karvainen herra läskiperse raahaa ruhonsa ovesta sisään jonkinlaisena turpeiden iskutekniikoiden asiantuntijana. Erityisen hauska tilanne tietenkin on, jos ko. perse ei edes tiedä sitä itse.

Siitä eteenpäin tunnelma keveni huomattavasti. Sessio meni ihan mukavasti.

Meininki parani toki vielä entisestään, kun erinäisiä viikkoja myöhemmin tajusin lopullisen tuotteen nähdessäni, ettei kyse ei ollutkaan vain johonkin lappuseen rustatusta shorthandista, vaan ihan oikeasta otsikosta.

Pelimies! Ehehehehehehehe!

Huoh.

---