Baarikaappi

Tennessee Whiskey

Miljoonat biisit liittyvät alkoholiin. Kappaleissa lauletaan viinasta, sen juomisesta, krapulasta tai alkoholi on metafora, vain joitain esimerkkejä mainitakseni. Jokaisella kappaleella on tarinansa, mutta yhtälailla jokainen kuulija liittää niihin omat mielikuvat ja merkitykset.

Eräs ystäväni tuumaa usein, että "musiikki on kauneinta mitä ihminen on keksinyt". Olen vuosien varrella tullut täysin vakuuttuneeksi siitä, että hän on oikeassa. Seuraavana viisi minulle hyvin läheistä kappaletta, joissa alkoholi on keskeisessä roolissa:

David Allen Coe: Tennessee Whiskey

Vanhan koulun punaniskameininkiä, jossa musiikki tulee suloisen katkerana suoraan viskipullosta.
www.youtube.com/watch?v=ved2go9zEGw&feature=related

Pekka Myllykoski (Freukkarit): Jaloviinaa

Kaunis helmi. Upea käännös Tom Russellin kappaleesta Canadian Whiskey, joka taipuu Myllykoskelta empaattiseksi kertomukseksi jaloviinasta.
www.youtube.com/watch?v=fM5pHw8r-J8

Shane MacGowan: Nancy Whiskey

The Poguesin kulttisolistin soolotuotantoa. Melodia tarttuu kuin pikaliima ja Shanen ääni stemmaa kuin naula päähän.
www.youtube.com/watch?v=WTwFtITN6Ag

Steve Earle: Copperhead Road

Yksi historian kovimmista Rock-biiseistä. Tarina kertoo kotiin palaavasta veteraanista, suvussa periytyvästä kotipoltosta ja huumeista. Kritisoi huumeiden vastaista sotaa.
www.youtube.com/watch?v=xvaEJzoaYZk

Black 47: Funky Ceili

Pienen New Yorkilaisen irkkubändin suurin hitti. Sympaattiset jannut laulavat villistä irkkuhepusta, jonka tyttöystävä pamahtaa paksuksi. Tytön isä tarjoaa kaksi vaihtoehtoa: munat pois tai "one way ticket to New York". Sillä reissulla mennään.
www.youtube.com/watch?v=GViXO8bZDz8

Rehellisyyden nimissä voi sanoa, että olipas hankala valita biisejä. Mikäli tekisin saman huomenna, olisi lista varmasti täysin erilainen. Jos fiilis olisi toinen, olisi lista jotain ihan muuta. Mutta näillä mennään. Hienoja kappaleita kaikki. Musiikin ilmaisuvoima on kaunista.

---

Julkkisten huumeilu

Viime viikolla joku nuori nainen, julkkis ilmeisesti, keuhkosi keltaisessa lehdistössä julkkisten huumeiden käytöstä. Ensireaktioni moiseen lööppikamaan oli lähinnä ärsyyntynyt. Taas samaa kauhistelua, vaikka esimerkiksi kokaiini on kuulunut tietyn eliitin päihdekirjoon jo vuosikymmenet. Itse asiassa jo toista sataa vuotta. Pienen pohdiskelun jälkeen käänsin kuitenkin kelkkani. Jutuilla oli ehkä sittenkin paikkansa, vaikka niiden uutisarvo oli olematon.

Huumekeskustelu oli Suomessa pitkään pelkää kauhistelua ja yksitoikkoista massaa. 1990-luvun lopulla alkoi keskustelussa näkyä uusia värisävyjä ja 2000-luvulla on virinnyt lukemattomia uusia näkökulmia myös mediaan. Suomalainen huumeuutisointi on edelleen suhteellisen kankeaa, mutta viimeisen 15 vuoden aikana on edistytty paljon. Tosin viime vuosina niin kokeilu- ja käyttömittarien kuin haittaindikaattorien näyttäessä laskevaa trendiä, on median kiinnostus hiipunut, lähes lopahtanut.

Keltainen lehdistö ei ole kummoinen yhteiskuntapolitiikan foorumi. Sillä on kuitenkin huumekeskustelussa oma rooli, vaikkei se journalistisesti olekaan kovin ylevä. Kohu-uutiset julkkisten huumeiden käytöstä ylläpitävät huumekeskustelua. Olennaista ei päihdevalistuksen näkökulmasta välttämättä olekaan se, minkä tasoisista mediatuotoksista keskustelu kumpuaa. Keltaiset kohujutut virittävät kansalaisten ajatuksia ja pitävät huumeteeman julkisella agendalla. Myös huumeista kirjoitettu "huttu" on tietynlaista virittävän valistuksen polttoainetta.

Ennen kun lähden kuitenkaan nostattamaan moisia juttuja liikaa, pitää tehdä varauksia. Huumekeskustelu vaatii ensisijaisesti sofistikoituneita juttuja vakavasti otettavilla foorumeilla, joissa kysymystä tarkastellaan erilaisista näkökulmista. Jonkun tuntemattoman julkkiksen "kohupaljastusten" tulisi olla vain ohut sivujuonne. Uuden sukupolven "julkkikset" kaipaavat toki aika ajoin muistutuksen siitä, ettei yöelämässä kannata ihan mitä vaan touhuta, mutta toivottavasti välillä saadaan lehtien sivuilta lukea myös ihan oikeaa asiaa.

---

Koistinen pikkujouluissa

Pikkujouluaikana sattuu ja tapahtuu. Erityisen kiusallisia saattavat olla tilanteet, joissa lähdetään työporukalla istumaan iltaa. Ihmiset eivät välttämättä tunne toisiaan kovin hyvin ja suomalainen humala paljastaa joistakin uusia puolia. Monille alkoholi toimii sosiaalisena voiteluaineena, mutta sitten löytyy niitä, joista paljastuu siistin ulkokuoren takaa "Koistinen".

Koistinen on alterego, joka saapuu kuokkimaan lupaa kysymättä joidenkin ihmisten persoonaan alkoholin houkuttelemana. Koistinen on eri henkilö kuin isäntänsä. Häneltä voi odottaa ihan mitä vaan, aina väkivallasta 30 vuotta vanhemman pomon pokausyritykseen. Koistinen ei välitä huomisesta tai kantajansa arkiroolista. Koistinen häppää, sikailee, tappelee, kertoo härskejä juttuja ja vittuilee muille. Hänelle ei voi puhua järkeä, sillä kantajan arkiminä on siirtynyt off-asentoon ja jäljellä on vain täysin arvaamaton ja hetkessä elävä Koistinen.

Koistinen on yleensä pikkujoulujen turmio. Hiljalleen muu porukka alkaa poistua paikalta, kun Koistinen pistää yksin jalalla koreasti. Sepalus auki, paita keskioluen tahrimana ja räkä poskella Koistinen kyselee kollegoiden kuppikokoa, iskee tarinaa eniten työpaikalla himoitsemistaan naiskollegoista ja kyselee haluaako joku lähteä tatamille mittelemään voimiaan. Koistisen saa kuitenkin olla rauhassa, sillä suomalaisessa kulttuurissa ei ole tapana puuttua muiden juopuneeseen käyttäytymiseen.

Suomi on "etäkohteliaisuuksien maa", kuten sosiologi Klaus Mäkelä on todennut. Koistiset voivat rauhassa pilata muiden pikkujoulut, sillä meidän kulttuurissamme varjellaan toisten vapautta ja toimitilaa. Tästä syystä Koistinen asuukin Suomessa. "Lähikohteliaisuuksien" kulttuureissa ilmaistaan herkemmin hyväksyntää, kannustusta ja yhteenkuuluvuutta. Klaus Mäkelä esittää, että "se, ettei toisten juomiseen puututa, on jotain perustavanlaatuista Suomessa. Jos sen voisi muuttaa, voitaisiin samalla muuttaa koko suomalainen yhteiskunta ja sen kulttuuri. Juomatavan reunoilta voidaan ehkä löytää jotain sellaista, joka antaa itseään manipuloida".

---

Montako on pari?

Kun lähtee baariin, tulee usein määriteltyä kuinka pitkään aikoo istua iltaa. Aikamääre puetaan usein erilaisten metaforien muotoon. Niiden merkitys vaihtelee kovasti eri ihmisryhmien kesken. Joku lähtee piipahtamaan, toinen taas käväisemään ja kolmas bilettää koko illan.

Oman aktiivisen baareiluni aikoina meille kehittyi kaverien kanssa selkeä, mutta usein hyvin joustava kielikuvien kirjo. Lyhin aikamääre oli pyytää toista "yhdelle". Käytännössä se tarkoitti 2-3 tuoppia keskiolutta. Siitä harvoin lipsuttiin, sillä yleensä jollakin tai kaikilla oli aamulla pakollinen meno tai mukana oli kuski, jonka hermo muiden juttuihin petti kolmen kohdalla. Omissa kapakkaspekulaatioissamme päädyimmekin siihen, että kolmen jälkeen on vielä mahdollista lopettaa, mutta neljäs taittaa kamelin selän.

"Parille" lähteminen oli jo toinen juttu. Se tarkoitti 4-7 tuoppia, mutta sisälsi julkilausumattoman mahdollisuuden täydelle mopon karkaamiselle. Iän mukana "parin" yläraja laski viiteen, mutta tuo karkaamisoptio pysyi yhä mukana. Vaikka "parille" lähteminen olikin yleisin tapa, oli se myös seuraavaa päivää ajatellen kököin vaihtoehto. "Parista" tuli pieni kanuuna, joka jäyti hiljaa mutta varmasti koko seuraavan päivän.

Lähteminen "ravintolan päälle" oli aina varmaa desperado -meininkiä. Kun seitsemän nurkilla istahti soittoruokalan pöytään, ei kotiin päässyt ennen kahta tai neljää. Silloin oli alusta asti täysi rähinä päällä. Mikäli joku kaveriporukasta kuvitteli todella pääsevänsä "parilla", muut kantoivat hänelle aina tiskillä käydessään uuden kaljan. Lähes poikkeuksetta niska taittui jossain vaiheessa ja koko porukka oli ilman pidäkkeitä. "Ravintolan päälle" lähteminen ajoittui yleensä viikonloppuihin ja seuraava päivä piti olla vapaata. Mikäli "parille" lähteminen karkasi tähän juomisen muotoon, oli seuraava päivä mahdollisine duunikuvioineen hirveä kokemus. Aivan kauhea se oli ilman duunejakin.

Kielikuva "ravintolan päälle" on muuten varastettu 1970-luvun Turhapurosta.

---