Baarikaappi

Tupakastariisuntastrategia

Paavo Lipponen heitti muutama vuosi takaperin ajatuksen savuttomasta Suomesta. Siis Suomesta jossa ei polteta tupakkaa vuonna 2050. Ajatus ammuttiin alas vetoamalla kieltolain järjettömyyteen. Kaksi viikkoa takaperin saimme taas kuulla kummia. Suomi on ensimmäisenä maana maailmassa laatimassa tupakkalakia, jonka tavoitteena on tupakkatuotteiden käytön täyslopettaminen. Sosiaali- ja terveysministeriö tiedotti asiasta luovuttaessaan eduskunnalle esityksen tupakkalain muutoksista.

Ollaanko taas lipsumassa järjettömyyksiin? YK asetti vuonna 1997 tavoitteekseen huumeettoman maailman vuonna 2008. Aika hiljaista on sen suhteen ollut. Ehkäisevän päihdetyön guru Markku Soikkeli valisti minua. Nyt terä ei ole kieltolaissa. Sen sijaan STM:n toimia voi nimittää tupakastariisuntastrategiaksi. Tavoitteeseen pyritään muun muassa mainonnan kieltämisen, tupakan myynnin tarkemman sääntelyn, hintapolitiikan ja valistuksen keinoin. Kärkenä on muiden ihmisten suojeleminen tupakan haitoilta, jolloin voidaan kyseenalaistaa myös tupakan asema hyödykkeenä. Ajatuksena on siis jonkinlainen hyvän kierre, joka hiljalleen muuttaa tupakan paikkaa yhteiskunnassa sivummalle. Lopulta ajatellaan päädyttävän tilanteeseen, jossa tupakointi ikään kuin haihtuu savun tavoin ilmaan. (Soikkeli, korjaa kommenteissa, jos olen hakoteillä)

Tietysti kyse on myös vuosikymmenten mittaisesta poliittisesta kamppailusta valtiovallan ja tupakkateollisuuden välillä. Nyt on valtiovallan vuoro olla päällä ja yrittää painitermein vyörytystä. Tupakkateollisuus on jo tehnyt ensimmäisen defenssin ja kannellut, tai ainakin suunnitellut kantelevansa, asiasta oikeuskanslerille. Lisäksi juristit ympäri maailman ovat penänneet Sosiaali- ja terveysministeriöltä vastauksia lain tarkemmasta sisällöstä. Tiivistettynä voisi sanoa, että nyt tupakkateollisuutta pännii ja STM:n virkamiehet hehkuvat onnesta. Minä olen skeptinen. Yksi erä kääntyi nyt STM:lle, mutta vastaiskujen vyöry seuraa taatusti perästä. Siksi lähdenkin nyt röökille.

---

Selvänä selviäminen

"Selvinpäin hauskan pitäminen on teeskentelyä" sanoo vanha viisaus. Itse muotoilisin lauseen toisin, sillä hauskaa voi olla ilman viinaakin. Haaste on pitää hauskaa ja selvitä selvinpäin riennoista, joissa muut ovat kännissä kuin käet: saunaillat, polttarit, häät, karonkat ja muut perinteisesti alkoholin sävyttämät kestit. Tarvitaan siis strategia ja varastrategia.

Tilannetta helpottaa aina, kun muut tietävät ennalta ettei itse aio alkoholia kyseisenä iltana siemailla. Ennakointi on siis tärkeää. Jos polttariporukka yöpyy hotellissa, on syytä katsoa huonekaveri, joka ei roudaa yöllä "hoitoa" mukanaan tai järjestä jatkoja kello 04.00 alkaen huoneessaan. Mikäli illan ohjelma on ennalta tiedossa, on syytä etsiä siitä siirtymiä, joiden välissä pääsee karkaamaan. Karkaamisen takaamiseksi pitää olla strategia. Jos olet korvessa saunaillassa ja poispääsyä ennen muita ei ole, olet saattanut itsesi kuseen. Kenttäovela taktikko tulee autolla tai varmistaa muulla tavoin säpäkän poistumisen.

Kun sitten illalla mennään eikä meinata, tulee selvänä selviäjän todelliset kyvyt esiin. Omassa elimistössä alkoholi ei tuota energiaa ja nousuhumalaa, joten selvänä selviäjän sietokyvyn rajat astuvat peliin. Yleisohjeena voisi sanoa, että puheenaiheiden siirtyessä armeijaan, jumalaan tai ihmissuhdetilitykseen, on aika asettua lähtötelineisiin. Mikäli lähtö johtuu omaehtoisista syistä, kuten väsymyksestä, tarvitaan selitys. Monia selityksiä, sillä poistumista pitää perustella usealle. Rehellisyys on reilua, mutta huono menetelmä. Suositeltavampaa on miettiä valmiiksi riittävän dramaattinen, lyhyt ja napakka syy: mun on ihan pakko olla heti aamusta freesinä duunissa. Lastenhoitajan lähtemiseen vetoaminen on myös perheellisiltä kuulemieni tarinoiden mukaan tehokasta.

Itselläni on tänään futisjengin saunailta. Laitan blogin linkin maililistallemme ja saatan selvitä tänään väsyneenä ja flunssaisena ajoissa kotiin. (Huomatkaa valmistavat viittauksen väsymykseen ja flunssaan. Tämä on puhdasta ennakointia).

---

Live Fast - Die Young

Otsikon slogan iskostui osaksi julkista puhetapaa 1970-luvulla. Liuta rokin suuria kuoli päihteisiin 27-vuotiaana. Syntyi sanonta: kuolemattomuuden saavuttaa kuolemalla 27-vuotiaana. Tämä kävi toteen mm. Brian Jonesin, Jim Morrisonin, Janis Joplinin ja Jimi Hendrixin kohdalla. Nerot uhrasivat henkensä, koska luovuus tuottaa tuskaa. Myös itse Elvis vaihtoi maisemaa lääkkeiden, huumeiden ja alkoholin avulla.

1980-luvulla myytti nopeasta elämästä oli todella voimissaan. Sex Pistolisin Sid Vicious lähti 1979. Häntä seurasivat Bon Scott, John Bonham, Phil Lynott ja monet muut. Ongelmia ja "läheltä piti" -tilanteita oli lähes joka toisella musiikin suurista. Syntyi suoranainen katras bändejä, joiden todellisuus oli päihteiden täyttämä. Välillä haettiin vauhtia erilaisilta Betty Ford -klinikoilta ja sitten taas sekoiltiin. 80-luvun sankarillisia päihdestooreja saa nyt lueskella Aerosmithin ja Mötley Cruen tapaisten bändien historiikeista. Historiikkien sävy tosin on vaihtunut omasta ajastaan. Riveiltä ja niiden väleistä on luettavissa AA-puhetta, jossa nopea elämä on vaihtunut taisteluksi addiktioita vastaan.

1990-luvun päihdekuolemien symboliksi nousi Kurt Cobain. Ikää oli kuollessa 27 ja vielä kerran menneisyyden myyttinen Live Fast - Die Young nosti päätään. Cobainin kuolema rinnastui Jonesin, Morrisonin, Joplinin ja Hendrixin jatkoksi. Elettiin kuitenkin populaarikulttuurin suurten muutosten aikaa. Vanhat parrat, jotka olivat säästyneet päihdekuolemilta, puksuttivat edelleen menemään. Vain harva kaipasi Rollarien keikoilla Brian Jonesia ja AC/DC svengasi vahvasti ilman Bon Scottia. Levy-yhtiöt toki uudelleen kierrättivät vanhojen myyttien voimaa, mutta mieluummin suuri yleisö olisi nähnyt Jim Morrisonin elävänä lavalla.

2000-luvulla Live Fast - Die Young -mentaliteetilla ei ole enää käyttöä. Mikään levy-yhtiö ei katsele päihdeongelmaista, joka missaa keikkoja, sekoilee lavalla ja vieläpä kuolee nuorena. Nykyisin rokkarin elämännuora saakin muodon: Take it Easy - Live Long.

---

Päihtymyksen sanallistus

Törmäsin netissä Jaakko Tuusvuoren (1998) artikkeliin "Päihtymys ja kirjoitus". Hän pohtii päihtymyksen sanallistamista. Miten artikuloida tai kirjoittaa niin voimakkaasta kokemuksesta kuin päihtymys, siten että sen todellinen kokemuksellisuus taipuu sanoiksi. Yleensä voimakkaiden kokemusten sanallistaminen pikemminkin "tavataan ajatella pakeneviksi tai puhumisesta pilaantuviksi".

Suomenkieli tarjoaa notkeutta ja runsaat ainekset humalasta puhumiseen. Humalakeskeisyys kulttuurissamme on luonut piirteikkäitä sivumakuja kielelliseen ilmaisuun. Humalan vivahteikas kuvaaminen vaatii silti kielellistä harjaantuneisuutta ja omakohtaisia kokemuksia. Huolimatta suomenkielen ilmaisuvoimasta ei kulttuurisiin tapoihimme kuulu humalakokemusten estetisointi. Jo puhuminen Hemingwayn tapaan "kylmän oluen ensipuraisusta" tulkitaan elitismiksi. Suomalaisen humalan sanallistamisen tavoittamiseksi tulisi nauhoittaa muisteluita työpaikkojen pikkujouluista tai kevätretkistä. Ne ovat täynnä hersyviä kuvauksia riemusta, ilosta, häpeästä, surusta ja lukuisista muista tunteista.

Huumeiden avulla päihtymyksen kirjoitetussa sanallistamisessa Tuusvuori näkee ilmaisuvoimaisimpana romantiikan ajan ja päätöksen 1950-luvun beatnikkien käynnistämässä viimeisessä aallossa. Tämän jälkeen populaarikulttuuri varasti aihealueen. Jonkinlaisen pelkistyksen Tuusvuoren ajatuksista voisi tehdä lyhentäen sen muotoon: Baudelairesta Kerouackiin. 1800-luvun alun ja puolivälin kulturellit saivat nauttia erilaisia päihteitä ilman leimautumista tai pelkoa rangaistuksista. Tämä mahdollisti kokemusten ja huumaavien aineiden vaikutusten kuvaamisen siten, miten ne vaikuttavat ihmisen paljaaseen tajuntaan ja kuinka kemikaalit liikuttavat sitä.

Itselleni kirjallisesti läheisiä ovat viimeisen aallon beatnikkien suodattumattomat narkomaanikuvaukset. Ne sekoittuvat Kerouackin, Ginsbergin ja Burroughsin hurmokselliseen spontaanin luovuuden ylistykseen. Päihdyttävämpää kirjallisuutta ei tietääkseni ole tehty.

---

Tipaton tammikuu

Tipattomasta tammikuusta on tullut 1980-luvun alusta lähtien jokavuotinen juttu. Tuolloin se valjastettiin osaksi koko kansalle suunnattua alkoholivalistusta. Nyt tipaton on vakiintunut erääksi kansalaisten tavaksi säännöstellä alkoholin käyttöä. Sitä tuetaan myös ehkäisevän päihdetyön toimijoiden kampanjoissa. Esimerkiksi A-klinikkasäätiö on rekrytoinut Jouni Hynysen bloggaamaan omasta yrityksestään - www.paihdelinkki.fi/tipaton-blogi-2010

Tipaton jakaa ihmiset kahtia. Joillekin se on laajoja tuttavapiirejä koskeva tapa ja toisia se taas ärsyttää suunnattomasti. Tipattomaan liittyy usein erilaisia vedonlyöntejä, haasteita ja monilla yksinkertaisesti oman juomisen sääntely. Eniten tipattoman ajatus vaikuttaa ärsyttävän aktiivista ravintolakansaa, joka on iältään alle kolmekymppistä. Nuoret aikuiset voivat ottaa viikonloppuisin rajustikin kuppia ja silti maanantaina svengaa hyvin. Kun kilometrejä tulee mittariin, alkaa juhliminen todella painaa pohkeissa. Pe-la radalla yli kolmekymppisenä ja tiistain hujakoilla tuntee palaavansa maanpinnalle. Jos moista mankelia painaa 11 kuukautta, tarvitsee sekä mieli, maksa että muu keho huilia.

Minusta tipaton on retorisessa kliseisyydessään aivan erinomainen metodi. Ensinnäkin se on niin "puhki kulunut" juttu, että sen taakse on helppo suojautua sosiaaliselta paineelta. Jos joku kieltäytyy ravintolakutsusta tipattomaan tai nenänvalkaisuun vedoten, ei sen kummempaa perustelua yleensä tarvita. Tipattoman tammikuun voima piileekin sen tyhjentävässä merkityksessä. Siitä on tullut sosiaalinen tapa, käytäntö ja tottumus, joka kaikessa "tylsyydessään" kelpaa selitykseksi juomattomuudelle. Voisi puhua myös kollektiivisesta käytännöstä ja hyväksytystä tavasta, mahdollisuudesta olla juomatta ilman kiusallista selittelyä.

Tipaton tammikuu on harvoja asioita, joissa voin käyttää itseäni jonkinlaisena esimerkkinä. Vietin viimeksi tietoisesti "tipattoman" vuonna 2006. Se venähti, sillä en ole sen koommin juonut pisaraakaan alkoholia.

---