Baarikaappi

20 vuotta kaljalla ja viisi vedellä

Melko tarkalleen huomenna tulee täyteen viisi vuotta siitä, kun siemailin viimeksi ilolientä. Jos kyseessä olisi jokin AA:n kaltainen, saisin varmasti jonkun prikan ja raikuvat aplodit. En niitä todellakaan etsi tai halua. Sen sijaan ajanjakso alkaa olla sen verran pitkä, että se mahdollistaa omaelämänkerrallisen tarkastelun.

Stoorin alku on tuttu. Ensimmäinen känni tuli otettua juuri 14 vuotta täytettyäni 1.6.1986. Se painui kirkkaasti mieleen, sillä kossua hörppiessä TV:stä tuli Brassien avauspeli Meksikon MM-kisoissa. Siitä alkoi ensimmäinen vaihe suhteessani alkoholiin. Elo itäisen Helsingin kartsoilla viikonloppuisin keppanan ja lonkeron siivittämänä. Lukioaika muutti kuvioita. Kotibileet astuivat Kontulan, Mellunmäen ja Marjaniemen kallioiden tilalle. 16-vuotiaana sain myös täysikäisen kaverini passin, jolla ryntäilin kuppiloihin. Viikonloppuisin vähintään toinen ilta meni Lahden Sinisen merkeissä. Nastaa ja viatonta aikaa, vaikka tietysti välillä meni snadisti överiksi.

18-vuoden ikä muutti paljon. Sen ajan nuorisomestat tulivat hyvin tutuiksi sekä viikolla että viikonloppuisin. Siihen aikaan "happy hour" oli kova juttu, sillä lukiolaisen lompakossa muutama markkakin oli paljon pois tuopin hinnassa. Mestoille mentiin jo kahdeksan aikaan ja pikatahtiin halpaa kepua mahdollisimman paljon. Sitten pari tuntia tömäkässä blyymissä ja pilkku välähti 0.30. Kun ikää vähän karttui, vaihtuivat mestat. Iltojen kaava oli suhteellisen vakio: ensin pohjat ja sitten ördäämään kapakkaan. Perinteiseen suomalaiseen tapaan humalahakuista meininkiä, mutta pääosin hauskaa oli - Turhapuroa lainaten - "kuin apukoulun pikkujouluissa, jossa kaatui kuusi". Paljon - todella paljon - sattui ja tapahtui: tuli törmäillessä klommoja, tehtyä monen sorttisia typeryyksiä, heräiltyä oudoista - välillä mieluisista ja välillä vähemmän mieluisista - paikoista, tavattua valtavasti ihmisiä jne.

Taisi olla vuosi 1995 kun siirryin bilemestoista savuisen ja kodikkaan irkkumeiningin pariin. Keppana muuttui Guinnessiksi ja meno seesteisemmäksi. Enää ei jaksanut sekoilla ihan aiempaan tapaan, mutta reipas suomalainen humala matkasi usein mukana. Sitä kesti sitten viitisen vuotta ja sehän passasi opiskelijaelämään. Ajanjakso oli melkoista säätöä, sillä vähäiset roponi menivät pääosin kuppiloihin ja hauskan pitoon. Kun myöskään pahempi kiire tai velvoitteet eivät painaneet, oli tapana käydä radalla 2-3 kertaa viikossa.

Vuosituhannen taitteessa kantakuppiloiksi muodostuivat Juttis ja Rytmi. Ikä alkoi painaa hieman yli kolmekymppisenä ja samalla tietty lapsenmielinen riemu kadota kaljoittelusta. Keho ja mieli olivat vanhenneet. Vuosien varrella tulleet klommot muistuttivat itsestään. Palautuminen illoista piteni dramaattisesti ja kankkuset alkoivat saada infernaalisia piirteitä. Ärsyttävintä oli, että, jos mopo lähti käsistä, ei seurauksena ollut hilpeää hillumista vaan pateettista humalaa. Vaikka kuinka toivoi illan alussa tavoittavansa sen nuoruudessa koetun vapaana virranneen energian, jäi käteen aina morkkis. Lopulta klommot, morkkis, kankkuset ja kadotettu riemu saivat yliotteen. Suljin itseltäni hanan.

Mitä 20-vuotisesta suhteestani alkoholiin jäi käteen: paljon. Valehtelisin jos en myöntäisi lukemattomien elämäni hullunkurisempien ja hauskimpien hetkien sattuneen maistissa. Toisaalta sama koskee noloimpia insidenttejä, niitä joiden (muisti)jäljet piinaavat ajoittain edelleen. Ehkä tulosta voi kuvata nolla-summa-peliksi. Jos arvioin saavutettujen positiivisten ja negatiivisten kokemusten määrää, jää käteen yhtä paljon iloa kuin surua - hyvin paljon tekisin toisin ja samalla suurta osaa en vaihtaisi pois.

Entä sitten viimeinen viisivuotinen vedellä? Sosiaalinen elämä hapertui, kun kuppilaan en selvin päin mene. Ilakoinnin määrä romahti - selvin päin on näet haastavampaa pitää hauskaa. Sen sijaan suorituskyky suoritusyhteiskunnassa nousi tappiin. Työ, urheilu ja lepo valtasivat ajankäytön - tylsääkö? Jos olisin 10 vuotta nuorempi, sanoisin suoraan että pakkaselle menee pahasti. Nyt en moiseen arvioon voi ryhtyä tai yhtyä. Näyttää pahasti siltä, että ikä on tehnyt tehtävänsä - tai protestanttinen työetiikka - mutta viimeisestä viidestä vuodesta en vaihtaisi kovinkaan montaa hetkeä pois. Jottei tarina kuulosta jeesustelulta tai käännytykseltä - sillä siitä ei ole kyse - tökkään loppuun Freukkarien oivan muotoilun. Se olkoon ikään kuin lohdutus, huomio, kommentti, alaviite tai muistutus sukupolveni edustajille: "(...) eihän pitkä se pudotus ole varmastikaan marmoriportailta katuojan likaan. Siitä mustelmasi muistuttavat sinua mihin menetkään".

---

Oikea Joululaulu

Kaikkialla "kilisee, kilisee kulkuset" ja "joulupukki matkaan jo käy". Joulun aikaan perinteiset ja iloiset rallatukset valtaavat äänimaiseman. Musiikki on voimakas väline tunnelman luomisessa. Erityisesti jouluna se tarjoaa konnotaatioita moneen lähtöön. Vanhemmalle väelle palautuvat mieleen lapsuuden joulut, lapsia joulurallatukset muistuttavat joulupukista ja lahjoista ja monille ne ovat muistutus stressaavasta kiireestä - jouluruokien valmisteluista, lahjojen hankinnasta ja korttien lähettämisestä. Useissa perheissä myös istahdetaan jouluillan päätteeksi rauhoittumaan musiikkia kuunnellen.

Ihmisillä on hyvin henkilökohtainen suhde jouluun, mutta erityisesti joululauluihin. Jaetun kulkusten kilinän takaa palautuvat mieleen oma lapsuus ja nuoruus, aiemmat joulut ja moni käy mielessään läpi kuluneen vuoden kokemuksia ja koettelemuksia.

Oma jouluni alkaa todella vasta siitä, kun kuulen sen minulle ainoan oikean joululaulun. The Poguesin "Fairytale of New York" on sukupolveni mestariteos. Vuonna 1987 julkaistu jouluklassikko eroaa kovasti perinteisistä rallatuksista. Shane MacGowanin ja edesmenneen Kirsty MacCallin huikea duetto on omalla karhealla ja sarkastisella tavallaan joulun kiteymä. Kappaleessa kaunis melodia ja surumielinen tarina kutoutuvat toiveikkaaksi lupaukseksi.

Tarina sijoittuu juoppoputkaan, jossa mieshahmo makaa pahnoilla kuunnellen ikääntyneen putkakaverinsa laulavan vanhaa irlantilaista juomalaulua. Mieshahmo kääntää kylkeään ja aloittaa unenomaisen dialogin rakastamansa naisen kanssa:

I turned my face away and dreamed about you
Got on a lucky one
Came in eighteen to one
I´ve got a feeling
This year´s for me and you

Kappaleen melodinen siirtymä humalan sekoittamaan haaveuneen on yksi musiikkihistorian hienoimmista - Shanen raaka ääni ja yksinäinen piano saavat rinnalleen Poguesin laaja-alaisen folk-soundin. Dialogissa kiertyvät toisiinsa nuoruuden unelmien kariutuminen alkoholismiin ja huumeisiin, mutta yhtälailla rakkaus ja usko huomiseen. Putkassa, siinä hetkessä, mieshahmon elämän tärkein sisältö - rakkaus - keskustelee Shanen ja Kirsty MacCallin kautta.

Huolimatta Fairytalen melankolisesta lyriikasta, on kokonaisuus paljon semantiikkaa suurempi. "And the boys of the NYPD choir's still singing Galway Bay. And the bells were ringing out For Christmas day".

Irkkuballadien tapaan tunnelma on kaukana Murheellisten laulujen maasta. Edes joulu juoppoputkassa ei estä haaveilemasta paremmasta huomisesta:

So happy Christmas
I love you baby
I can see a better time
Where all our dreams come true.

Fairytalen melodia ja lyriikka piirtävät ainutlaatuisen kuvan ihmisen epäonnistumisista, sekoiluista, sisäisistä ristiriidoista, uskosta, toivosta ja rakkaudesta - elämän kompleksisuudesta. Huolimatta synkästä asetelmasta, on kappale täynnä karhean kaunista joulun tunnelmaa. Jotakin erityistä elämän aitoutta. Kappale törmäyttää menneen, nykyisen ja tulevan kauniiseen moninaisuuteen - joulun henkeen.

(Klikkaa Fairytaleen suosituksista)

---

Itsekkäiden viinin lipittäjien maa

Alkoholin mielikuvamainonnan rajoittamista pähkäillään edelleen Sosiaali- ja terveysministeriössä. Rajoituksia tulee, mutta niiden volyymi on edelleen arvoitus. Miksi - siinä on hyvä kysymys. Ällistelyni voi tiivistää siten, ettei mielikuvamainonnan kiellosta ole yhdellekään kansalaiselle haittaa. Ainoa kärsijä on alkoholiteollisuus ja senkään ei pitäisi kokea olevansa, sillä hehän myyvät tuotteitaan vain täysi-ikäisille. Mainostoimistoja luonnollisesti pännii, sillä heidän miljoonabisnestään yritetään rajoittaa.

Itse pointtiin. Kun puhutaan alkoholimainonnan rajoittamisesta tai alkoholin hinnasta, nousee eräs ryhmä etunenässä barrikadeille puolustamaan etujaan: hyvin toimeentuleva keskiluokka - "Tämähän on hirvittävää holhousta!" Give Me a break. Miten alkoholimainonnan rajoittaminen, jonka tutkittuna hyötynä on alaikäisten juopottelun vähentäminen, haittaa suomalaisen hyvin toimeentulevan keskiluokan viinin läträämistä? On vaikea keksiä mitään latteampaa läppää nykyiseen alkoholimainontakeskusteluun kuin holhousnäkökulma. Entiseen tapaan voi lampsia pitkäripaiseen valitsemaan sitä niin sammaleista, tammista ja ah, niin saatanan kevyttä punkkua.

Sama koskee keskustelua alkoholin hinnasta. Tutkimukset osoittavat kiistatta, että hintapolitiikka on tehokkain, halvin ja nopein tapa vaikuttaa kokonaiskulutukseen. Mutta annas olla, jos hintoja ollaan nostamassa, verotuksellisista tai muista syistä. Taas legioona hyvin toimeentulevaa keskiluokkaa aloittaa vikisemisen holhouksesta. Vikisijät eivät vaivaudu miettimään, että hinta on suorassa suhteessa kokonaiskulutukseen ja kokonaiskulutus taas haittoihin ja kuolemiin. Tärkeintä on, ettei minun, minun, siis minun, hedelmäisen valkkariputelin hintaan kosketa.

Nyt kysyn, kuinka monen hyvin toimeentulevan keskiluokkaisen elämän laatu kärsii pätkääkään, jos alkoholin mielikuvamainonta kielletään? Vastaan: ei kenenkään! Heitän vielä toisen oikein visaisen: kuinka monen tämän blokin lukijan lompakossa hippustakaan tuntuu, jos oman lempiviinin hintaa nostetaan vaikkapa yhdellä eurolla per pullo? Vastaus on sama kuin edellä. Tässä onkin eräs koko alkoholikeskustelun paradoksi. Eniten mekkalaa pitää se porukka, jolle rajoituksilla ei ole mitään reaalista merkitystä - ei yhtikäs mitään. Hyvin toimeentulevat suomalaiset ovat alkoholiasioissa helvetin itsekkäitä. Syrjään lapset, nuoret, alkoholiongelmaiset ja yleinen etu, sillä minä haluan nähdä vallattoman hauskoja siiderimainoksia kaikkina katseluaikoina ja maksaa viinistäni viisi, en todellakaan missään nimessä kuutta euroa per pullo.

Taustalla on tietenkin vielä isompi ongelma. Tämä itsekäs hyvin toimeentuleva keskiluokka on äänestysaktivisuudessa kärjessä ja istuu erilaisissa vallankahvoissa. Alkoholipolitiikkaa pitää siis tehdä siten, ettei minä, minä, minä -jengin kannatus katoa. Kun luette seuraavan kerran uutisen alaikäisen kuolleen sammuttuaan pakkaseen, pohtikaapa tuolloin edes hetki, pienen pieni hetki, mitkä ovat itsekkyytenne välilliset seurannaisvaikutukset.

PS: Olinpas tänään moralistisessa moodissa!

---

Lainattua logiikkaa

Löysin muistilapun vuodelta 2004, jossa kehotin itseäni kirjoittamaan tämän tekstin - tosin nyt se tulee melkein 7 vuotta myöhässä. Mutta nykytieto tekee tarkoitushakuisesta jälkiviisaudesta entistä mehukkaamman. Heittäydyn populistiksi. Käytän identtistä päättelyä, jolla minua nuijittiin eri suunnista vuosina 2001-2004, kun olin huumekeskustelun myrskyn silmässä.

Tehdessäni väitöskirjaa huumeiden viihdekäytöstä 2000-2004 jouduin toistuvien julkisten hyökkäysten kohteeksi. Niiden kärki oli seuraava: huumeiden viihdekäytöstä puhuminen luo huumemyönteistä ilmapiiriä ja lisää käyttöä. Jotain näiden lausumien laajuudesta kertoo se, että mm. kahdesti Hesarin pääkirjoitus iski teemaan, KRP:n vuosikertomuksen johdannossa 2002 oli suora viittaus minuun, Irti huumeista teki erillisen luvun huumeita käsittelevään lehtiseensä vastuuttomuudestani, Ritva Santavuori tykitti kolumneissaan minun lisäävän puheillani käyttöä ja useat poliitikot ja poliisit löivät Ritvalle tahtia lehtihaastatteluissa. Vastenmielisin oli Hesarin pääkirjoitus otsikolla: "huumeiden viihdekäytöstä puhuminen on kevytmielistä". Pamautin kuvan ko. kirjoituksesta väikkärini kanteen, ikään kuin vahingossa Perunatorille lennähtäneenä. Perunatori oli 1960-luvun kannabiskulttuurin kehto.

Tiivistäen kaikkien hyökkäysten taustalla oli logiikka, jonka mukaan lietson huumemyönteistä ilmapiiriä, joka lisää käyttöä - puhuminen aineista eritellysti, ilman haittojen liioittelua ja moralisoimatta nähtiin siis moraalittomana. Väitöskirjani oli vastaus populisteille ja murina loppui. Monet ymmärsivät, että tieto tai semantiikka eivät lisää käyttöä, vaan pikemminkin mahdollisuuksia huumekysymyksen hoitamisessa. Tuolloin en viitsinyt kaivaa enempää verta nenästä, mutta taskuuni unohtui vielä jokeri.

Populistien hyökkäys osui 2000-luvun alkuun ja juuri niihin vuosiin, kun kokeilu ja käyttö oli saavuttamassa huippunsa. Väitöskirjani ilmesty vuonna 2004, juuri samana vuonna, kun kokeilu ja käyttö taipuivat selvään laskuun. Nyt hyppään itse populistien kelkkaan ja väitän (tämä on siis täyttä huttua), että huumeiden viihdekäytöstä puhuminen käänsi kokeilun ja käytön laskuun. Tuolloisen Stakesin tilastot osoittavat kiistattomasti, että sekä kannabiksen että stimulanttien kokeilu ja käyttö vähenivät selvästi vuodesta 2004 eteenpäin! Näin ollen kyykytän julkisesti Hesarin pääkirjoittajia, KRP:n johtoa, poliitikkoja, poliiseja, Irti huumeista ry:tä ja kaikki niitä, jotka keräilivät jeesuspisteitä kustannuksellani useita vuosia. Olitte vastuuttomia ja puheenne olivat kevytmielisiä! Kuvittelitte, että valehtelemalla huumeista pidätte kokeilun ja käytön hallinnassa - olitte täysin väärässä! Ja huomatkaa, että lainaan edellä omaa logiikkaanne. Te sanoitte puhetapani lisäävän kokeilua ja käyttöä, mutta kuinka kävikään.

---

Huumeseula - 10 vuotta ilman kyynärpäitä

Suomalainen huumetutkimus koki voimakkaan nousun vuosituhannen taitteessa. Taustalla oli kokeilujen ja käytön kasvu ja sitä kautta tutkimusrahoituksen paraneminen. Huumekysymys oli myös vahvasti esillä sosiaali- ja terveyspolitiikassa ja näkyi usein mediassa. Yksin nämä eivät kuitenkaan riitä selittämään poikkeuksellisen kiivasta akateemisten opinnäytetöiden vyöryä.

Huumeteemasta oli ennen 2000-lukua väitellyt Suomessa 3 henkilöä. Ensimmäinen oli Paula Määttä 1975. Hänen tutkimuksensa käsitteli kannabiksen käyttöä Jyväskyläläisten nuorten keskuudessa. Seuraava väitöskirja ilmestyi 1992, kun Pekka Hakkarainen väitteli teemalla Suomalainen huumekysymys. Tämä tutkimus jäikin erääksi huumetutkimuksen keskeiseksi suunnannäyttäjäksi ja on sitä edelleen. Vuonna 1997 pulpahti ulos Tapani Sarvannin tutkimus Huumepolitiikka ja oikeudenmukaisuus.

Akateeminen maailma on pitkälti kyynärpäätaktiikkaan perustuvaa kamppailua, kamppailua rahasta, uusista ideoista ja kilpailevien näkökulmien siivittämistä konflikteista. Tämä aiheuttaa kuitenkin tehottomuutta ja synergiaedut jäävät hyödyntämättä. Pekka Hakkarainen ja Christoffer Tigerstedt käynnistivät Stakesissa vuonna 2001 seminaarin, joka on vuosien varrella osoittanut vertaisoppimisen ja kollegiaalisen solidaarisuuden kiistattoman tehokkuuden. Seminaariin kerättiin käytännössä kaikki ihmistieteilijät, jotka tekivät tutkimusta huumekysymyksen parissa. Huumeseulaksi nimetty, kerran kuussa kokoontunut, porukka kasvoi kooltaan hyvin nopeasti runsaaseen 30 henkeen.

Seulan julkilausuttu idea oli tarjota foorumi erilaisten tutkimuspaperien esittelyyn ja saada niistä kommentteja. Sivutuotteena syntyi kuitenkin merkittävä vertaisoppimisen areena, jossa kaikki graduntekijöistä kokeneisiin tutkimusprofessoreihin olivat tasavertaisessa asemassa. Kymmenet ja taas kymmenet tutkimuspaperit keskusteluineen alkoivat myös kerryttää osallistujien tiedollista pääomaa oman tutkimusalueen ulkopuolelta. Kulttuuritutkimukselliset, kriminologiset, hoitotutkimukselliset, politologiset ja monet muut huumekysymyksen osa-alueet ovat tulleet osallistujille tutuiksi vuosien varrella. Jaetun tiedon ja kollegiaalisen solidaarisuuden tehokkuus näyttäytyy seulan jäsenten tehoissa kiistattomalla tavalla. Kymmenen vuoden aikana osallistujat ovat tuottaneet 13 väitöskirjaa, vähintään 5 pro gradu -tutkielmaa ja valtavan määrän muita julkaisuja.

Väitän, että huumeseulan hengessä vertaisoppiminen, verkostoituminen ja monimuotoinen synergia ovat tehneet huumetutkimuksesta poikkeuksellisen koherentin ja korkealaatuisen tutkimusalan. Olen itsekin huumeseulan kasvatti ja sen toimintamallia soisi näkevän myös muiden tutkimusteemojen parissa - se pesee kyynärpäätaktiikan mennen tullen.

---