Blogi: PesisMaila
30.1.2012 16:17 Takana on elämäni toinen reissu Brasilian Abadianiaan ja oppikoulujen tie ei taaskaan tunnu olevan ohitse. Tapasin paljon mielenkiintoisia ihmisiä, sain vastauksia tuhansiin asioihin, mutta paljonkin on vielä edessä.. Kuten viimeksi siellä käytyäni, taas tuntuu, että tästä se alkaa taas. Matka on henkireikä, potku tulevaisuutta kohden. Maailma kiitää, ja niin teen minäkin.
Tiesin jo matkalle lähteässäni, että se tulee täydelliseen saumaan, kuten viimeksi, tosin silloin en sitä sillä hetkellä tajunnut. Nyt, kun matka on ohi, mieltäni täyttää hurmio, kiitollisuus, jota tunnen niitä ihmisiä kohtaan, jotka tekivät matkastani hyvän ja mahdollisen. Ensimmäisinä päivinä oloni oli vähän orpo ja ahdistuin, koska en nähnyt matkassa mitään järkeä. Tuntui, etten tulisi saamaan vastauksia, että leijuisin vain ilmassa ja aika kuluisi merkityksettömänä eteenpäin. Epäilin.
Viime yö, ensimmäinen yö omassa sängyssä tuntui oudolta. Näin unta, että minua ammuttiin kolmella luodilla, yksi lähelle sydäntä. Minun olisi pitänyt tilata ambulanssi, mutta lähdin kävelemään käsi sydämelläni tietä pitkin kohti sairaalaa. Olin ulkomailla ja olin ammatiltani ensihoitaja. Muitakin ammuttiin, mutta heidän luokseen jäivät muut, sillä en ollut kykenevä auttamaan heitä itse haavoittuneena. Voin sanoa, etten ikinä ole nähnyt vastaavaa unta. Se oli täynnä kiitollisuutta ja voimaa. Jotenkin uneen liittyi myös hyvät ja pahat henget, jotka valitsivat itselleen ruumiillistumia. Toki tiedän, mistä nämä kaikki alitajuiset assosiaatiot ovat muodostuneet tähän yöhön, mutta miksi juuri tähän ja miksi vasta nyt.. Ja se ei kuitenkaan poista sitä tunnetta tai tunteita, joita koin.
Tällä hetkellä tuntuu, että läsnä on niin paljon hyvää. Se vain pitää ottaa vastaan. Nyt oikeastaan vasta huomaan, että se kaikki hyvä on ollut ns. oven takana, mutta olen pitänyt kiinni vanhasta, siitä kaikesta ikävästä ja pahasta enkä ole tehnyt tilaa hyvän astumiselle elämääni.
Tämä matka toi mukanaan myös yllätyskäänteen, jota en todellakaan osannut odottaa. Tai oikeastaan kaksikin. Molempia hetkiä oli todistamassa kaksi ihmistä. Ensimmäinen käänne oli kauan salaa odottamani haave avusta, jota pääsen nyt toteuttamaan myös omalta osaltani. Toinen käänne koski syvintä itseäni, enkä todella odottanut sellaisia tunteita ja uuvutusta, jota koin. En tiedä, mutta olen kauan "odottanut" tätä tämänhetkistä tunnetta palaavaksi. Niin täynnä toivoa, rakkautta ja onnellisuutta. Selkeyttä, omanlaista huolettomuutta. Sitä samaa tunnetta, jota koin halutessani muuttaa Turkuun kolme neljä vuotta takaperin. Sitä tunnetta, kun olen tehnyt elämässäni haluamiani asioita välittämättä muista. Sitä tunnetta, kun olen halunnut muuttaa ulkomaille kerta toisensa jälkeen. En vieläkään oikeastaan täydellisesti tiedä, mihin elämä minua kuljettaa, mutta ensitöikseni voisin lopettaa itselleni valehtelemisen. Voin jatkaa elämääni toisia miellyttäen, vaihtuvasti porukan mukaan. Tai sitten voin tehdä itselleni ja kaikille muillekin palveluksen ja tehdä todella sitä, mitä itse haluan.
Elämä on elämisen arvoista vasta sitten, kun todella tekee ja elää täydestä sydämestään sitä varten mitä on tarkoitettu.
Kaikessa elämän luujuudessaan kuitenkin, kun kyseessä on alitajuntamme, sitä "häiritsevät" monet tekijät arkisessa elämässä. Niiden kaikkien odotusten ja vaikutusten keskellä helposti unohtaa todellisen itsensä. On helpompi elää ulkoisesti kuin sisäisesti. Erään ihmisen sanoja/vertauskuvaa kuitenkin lainaten: Kuin lapsi, joka yrittää upottaa ilmatäytteisiä rantapalloja veden alle ja väkisin niiden kanssa taistellen, yritämme upottaa itsemme ulkoisten vaatimuksien kanssa pinnanalle. Lopulta kuitenkin käy raskaammaksi upottaa rantapalloja kuin antaa niiden kellua pinnalla niin kuin niiden kuuluu.
Ei ole vaikeaa elää ulkoisessa elämässä. On vaikeampaa mennä sisälle ja etsiä ja löytää kaatopaikan alta oma itsensä.
Kumman sinä valitset? Hautaudutko kaatopaikalle jätteenä vai jätätkö kaatopaikalle kaiken turhan elämässäsi?
Wikipedian määritys kaatopaikasta: Kaatopaikka on maa-alue, joka on varattu jätteen loppusijoittamiseen.Tagit: elämä maailmanmatkaus sielunelämä sydän tajunta
4.1.2012 12:29 Elämä on täynnä valintoja, viisautta ja tyhmyyttä, tietoa ja tietämättömyyttä. Soutamista ja huopaamista muuttujien x, y ja z kanssa. Ei ole olemassa oikeaa tai väärää polkua, oikeita tai vääriä ihmisiä. On vain tietämättömyys ja vääriä valintoja. Ja lyhyempi tai pidempi polku.
Olisi kai aika taas päivitellä blogia. Elämä on oppimista ja eräs oppikouluni viime aikoina on ollut ihmisyyden tunnistaminen. Toisten valintojen tunnistaminen ja mielensisäisen toiminnan ymmärtäminen. Toki omienkin valintojen tunnistaminen on ollut osallisena tässä tutkimuksessa. Ja mitään satavarmaa en toisistakaan voi mennä sanomaan, sekin osana koulua. Kai sitä on tullut vanhemmaksi, kun alkaa paremmin ymmärtämään, että jokainen meistä tänne tulee yksin ja lähtee täältä yksin. Ihannetilanne kai olisi, että olisi olemassa hyvä yhteisöllisyys, mutta myös yksilöllisyys löydettäisiin jokaisesta.
Mietin, onko tässä maailmassa olemassa paikkaa, jossa ihminen voisi olla onnellinen. Eräs vanha tuttavani on muuttanut alueelle, jossa on voimakas yhteisöllisyys. Olen itse lähdössä alueelle, jossa tämä yhteisöllisyys näkyy. Olen aiemminkin käynyt sellaisella alueella ja en voi kiistää sen tuomaa hyvänolontunnetta. Mutta voiko ihminen olla onnellinen vain osana isoa kokonaisuutta? Sellaisella alueella oleskeleminen luokin meille ehkä haasteen, löytää siitä huolimatta itsemme ja syvimmän olemuksemme. Entä jos olisimmekin asuneet koko ikämme siellä, emmekä tietäisi muusta? Olisimmeko yhtään sen onnellisempia tai onnettomampia? Onnettomammassa asemassa ovat mielestäni he, ketkä elävät yksilökeskeisemmässä ympäristössä, koska yhteisöllisyyttä on sen ympärille nykyään vaikeampi luoda. Mutta onko se yksilöllisyys juuri se, mihin pitäisi tähdätä? Unohtaa yhteisöllisyys, koska kuitenkin yksin tullaan ja lähdetään.
Mitä enemmän olen pohtinut kaikenlaisia dilemmoja, ei pelkästään em. asiaa, sitä enemmän mielessäni on vahvistunut ajatus siitä, että kaikkeen emme valitettavasti voi vaikuttaa, mutta omaan elämäämme voimme. Ja sen ympärillä tapahtuviin asioihin. Voimme ottaa täysipainoisen vastuun itsestämme. Joku viisas sanoi joskus, että enempää emme voi menestyä/hallita elämäämme kuin otamme itsestämme vastuuta. Voimme vapaasti valita, millaisia ihmisiä pidämme elämässämme, mitä asioille teemme ja mihin pyrimme. Toisen puolesta emme voi päättää.
Jos mennään takaisin ajassa, olen useasti törmännyt siihen, että ihmiset eivät ole uskoneet minun kykenevän tekemään joitakin asioita. Yhä uudelleen ja uudelleen kuulen: "Etsä kuitenkaan siihen pysty", "Mä tiesin tän, että tää menee näin", "Olis pitäny arvata, että teet taas saman.." jne.. Sen kaiken vastapainona olen kuullut: "En olis susta ikinä uskonut", "Ai sä teit sen", "Ai missä välissä sä sen kerkesit tehdä.." jne.. Minusta se on aika surkuhupaisaa.
Kun menen ajassa taaksepäin, huomaan, että olen aina ajatellut niin, että kun jotain päätän, minä sen myös teen, kaikesta muusta huolimatta. Kun katselen menneisyyteen, olen saanut juuri sen, minkä olen määritellyt haluavani. No doubts. Olen raivannut tieltäni kaikki esteet. Ihmisistä aina fyysisiin ja henkisiin esteisiin. Jotkut nimittävät tällaista "luonnetta" kylmyydeksi. Se on ota tai jätä. Mun tahtoni mukaan mennään, kun mun elämästäni on kyse. Sillä tavalla olen elänyt ja sen takia olen saanut elämässäni asioita, joita olen halunnut. Eikä sen pitäisi olla keneltäkään pois, kun jokaisella sattuu olemaan se oma elämä. Tai pitäisi ainakin olla.
Miksi itseäni tällä hetkellä huvittaa koko asia, johtuu siitä, että kun katson elämääni, jossain vaiheessa unohdin tämän voimavarani. Annoin ihmisten tehdä minusta toisenlaisen, kärsin jatkuvasta pahasta olosta ja tuntui, että olen hukassa. Nyt sitten taas tuntuu, että olen löytänyt itseni takaisin. Annan sen itselleni anteeksi, koska virheistä oppii ja en voi vaatia itseltäni enempää. Minulla oli ne tiedot ja taidot, mitä minulla sillä hetkellä oli ja tein parhaani.
Terve itsekkyys ei haavoita toisia.Tagit: anteeksianto itsekkyys menestys onnellisuus vapaus
12.10.2011 14:47 Kyselen itseltäni, mitä kuuluu. Tuntuu, että pelkokerroin on ollut käynnissä ja vastauksia tulee asioihin odottamattomilta tahoilta. Ympäri mennään, yhteen tullaan.
Jos perusominaisuuksiini kuuluu, luonteeseen siis, että olen pohdiskeleva ihminen, ei näytä onnistuvan suhteet niiden kanssa, jotka keskittävät energiansa normaalien asioiden pohtimiseen. Aika sulkea ne ovet, joista näen vain tyhjyyden. En saa mitään irti keskustelusta, jossa puhutaan säästä. Se tuntuu tyhmältä, typerältä ja turhalta. Elämässä on mielestäni paljon hienompia asioita ja antoisampia, joista voi kehittää itseään eteenpäin elämässä. Tosin tämä edellinenkään suhde ei ollut turha. Sekin opetti, vaikka se olikin "pinnallisempaa".
Tajuttuani tämän luonteenominaisuuteni, ymmärrän miksi olen vetänyt puoleeni tietynlaisia ihmisiä. Ihailen ihmisiä, jotka pystyvät olemaan murehtimatta sen suurempia ja pystyvät keskittymään olennaiseen, eli tapahtumiin ja arkeen. He kuitenkin usein hermostuvat pohtimiseeni ja siksi olen karkoittanut heidät tiehensä. Ne miehet, keneen olen joskus ollut rakastunut, ovat olleet samanlaisia. Samaan aikaan kuitenkin, he ovat alitajuisesti ahdistaneet minua, koska olen palannut alitajunnassani isäni eteen.. Ja lopulta he ovat toteuttaneet vanhan kuvion, minut vaihdetaan uuteen. Nyt, kun rakastuin päinvastaiseen, suurin pelkoni on ollut hänen löytävänsä uuden. Kieroutuneessa päässäni tämä mullistavalta tuntuva käänne ja pelko johtuu siitä, että koen markkinoideni olevan ohitse sen jälkeen. En kelpaa syvälliselle, enkä "pinnalliselle".
Ympyräni sulkeutuu siinä kohtaa, kun tajusin, että kaipaan näitä "pinnallisia" ihmisiä elämääni, helpottaakseni omaa elämääni. Kaipaan tasapainoa, joskus on ihana vain olla ja mennä ja vouhottaa, mutta joskus myös on hyvä pohtia syvällisemminkin asioita. Asiat vain kärjistyvät parisuhteessa - isäni ei ottanut huomioon tunteitani, halujani ja tarpeitani, vaadin siis puolisoltani osallistumista, kuuntelemista ja vastauksia. Näitä en kuitenkaan tähän päivään mennessä ole saanut, koska ahdistan ajattelullani ihmisiä pois elämästäni. Pinnalliset ahdistuvat syvällisyydestäni ja minä ahdistun heidän pinnallisuudestaan.. Riita on siis valmis. Sen lisäksi pitäisi normaalien arvojenkin kohdata tässä elämässä. Jos toisen arvo on epärehellisyys ja omani on rehellisyys, ei se toimi senkään osalta. Näin esimerkkinä.
Ympyrän sulki myös se, että tajusin tarvitsevani tietynlaisen ihmisen elämääni. Ja tällainen ihminen on sellainen, "se oikea", joka rakastaa minua juurikin syvällisyyteni takia, mutta osaa myös ajoittain vetää minut sieltä kuopastani ulos. Joka hyväksyy sen mitä olen, eikä vaadi minulta liikaa. Antaa mun mennä ja koheltaa pää kolmantena jalkana. Ja tekee itse samoin. Tosin, tähän lisäbonuksena vielä se, että vaikka löytäisin ihmisen, jota etsin, on minun myös oltava hänen etsimänsä. Jei.
Syvällisissä ihmisissä aiheutti pahaa oloa myös se, että koin heidän tosiaan alitajuisesti vaativan minulta asioita, joihin en kykene. Siispä taas kerran, pääsen siihen, etteivät itselleni sovi syvälliset ihmiset. Oravanpyörää, mutta ehkä näiden asioiden oivaltaminen auttaa minua taas eteenpäin elämässäni.
Olen kuopannut vanhoja asioita ja näemmä sama linja jatkuu. Olen syyllistynyt pahasti itsepetokseen, joten senkin aika on toivottavasti ohitse. Pahinta, mitä ihminen voi tehdä itselleen, on syyllistyä juurikin itsepetokseen. Joskus täytyy vain hyväksyä, ettei tietyt asiat toimi. Omasta olostaan tähän löytää vastauksia. Täytyy tietää mitä haluaa. Olen tässä asiassa taas hieman viisaampi.
Tavallaan olen kai siis hyväksynyt pelkoni. Eikös se ole pelkokertoimen tarkoitus, kohdata omat pelkonsa äärirajoilla? Ja matkani jatkuu, onnellisempana?
Elämän järjestämiä oppikouluja tulee niin kauan, kunnes niistä oppii. Niitä ei voi ohittaa ja sitä kivuliaammaksi se muuttuu, mitä kauemmin hakkaat sitä päätäsi seinään.Tagit: hyväksyminen itsevarmuus kasvu kohtalo oppiminen
5.10.2011 15:58 On aika ottaa aiheeksi koulukiusaaminen. Poltin päreeni, kun ystävättäreni julkaisi Facebookissa linkin Iltalehteen, jossa aihetta käsiteltiin. Tämä teksti on suunniteltu vastalauseeksi ja toivon tämän herättävän keskustelua, ajatuksia ja huomiota. Ottamatta enempää kantaa Iltalehden kuulumiseen keltaiseen lehdistöön, annan oman mielipiteeni asiaan, koska tässä maassa vallitsee mielipiteen- ja sananvapaus!
Turvafirmaa koskevaan kirjoitukseen Iltalehdessä
- Vanhemmilla ei välttämättä ole jaksamista soittaa kouluun useampia kertoja kuullessaan saman vastauksen: Meidän koulussamme ei kiusata. Lapsi sanoo, että häntä kiusataan. Opettaja sanoo, että homma on hoidossa tavalla tai toisella. Kumpaa siis uskominen? Tässä tapauksessa vanhempana varmasti uskoo lastaan ja puolustaa häntä. Koska jatkuva opettajien tuputtaminen homman handlaamisesta saa kyllästymään, ei ole mielestäni mitään väärää alkaa käyttää rajumpia toimenpiteitä, jos hommaa ei saada loppumaan ja ei päästä yhteisymmärrykseen muulla tavoin. Jos asia vaatii todisteita, mitä opettajatkaan eivät voi enää kieltää, on mielestäni oikeus tapahtunut.
Opetushallituksen vastaukseen Iltalehdessä myös viitaten tässä kohtaa, on heidän osaltaan havaittavissa myös vastuun pyyhkimistä. Jos kodista soitetaan kouluun, että lastani kiusataan, onko järkevää vastata, ettei koulussamme kiusata ketään? Olisko syytä ehkä selvittää asia ja kantaa vastuunsa tässä suhteessa? Asian selvittäminen tuskin vie liikaa aikaa paperitöiltä tai kahvin juomiselta. SEN LISÄKSI, on kyseessä alaikäinen lapsi, joka ei välttämättä voi tehdä itse asialle mitään. Vastuullinen aikuinen puuttuu lasta vahingoittavaan toimintaan välittömästi! Suljetaan vain silmät ja työnnetään ne päät sinne pensaaseen. Lapset pärjäävät oikein hyvin! EIVÄT KAI HE TULEKAAN KERTOMAAN KIUSAAMISESTA OMINPÄIN, kun suhtautuminen on tätä luokkaa? Lapset ajattelevat, että heidän on pärjättävä yksin ja ketään ei kiinnosta, mitä heille tapahtuu. Ymmärrän sen, että lapsille/nuorille on opetettava vastuuta, mutta onko vastuun opettaminen sitä, että ihmiset saavat tehdä toisilleen mitä haluavat? Eikö vastuu ole huolehtimista omista asioista? Miksi lasta/nuorta kiinnostaisi oma vastuunsa asioihin, kun aikuisiakaan se ei näytä kiinnostavan? Miksi lapsi/nuori osaisi arvostaa itseään, kun sitä eivät aikuisetkaan tee puuttumalla asioihin?
Rahallinen korvaus turvafirmalle ei ole kohtuuton. Ja usein varmasti on niinkin, ettei koulussa ole vain yhtä kiusattavaa, vaan useampi. Vanhemmat voisivat siis keskenään sopia esimerkiksi yhteistyöstä nk. kouluaan vastaan.
On varmasti myös niitä äitejä, jotka lasketaan ylisuojeleviksi lapsiaan kohtaan ja hermostuvat pieneltä näyttävistä asioista. Kyse ei kuitenkaan missään suhteessa ole lapsen/nuoren äidistä, vaan lapsesta/nuoresta. Jos lapsella on paha olla, niin mikä v**** teitä aikuisia oikein vaivaa?! EI OLE KOHTUUTONTA SELVITTÄÄ, minkä asteisesta kiusaamisesta ja asian vakavuudesta on kyse! Vanhempi saattaa todella kuulostaa liioittelevalta, koska on kyse hänen lapsestaan. Mutta, oma mielipiteeni, kuinka vastuutonta on tuudittautua siihen uskoon, että vanhempi "vain liioittelee".
Ja poliisisedälle/tädille pieni kysymys: Mikä siinä ei riemastuta? Jaa, asian vakavuus vai? Eihän lapsille taas voi käydä ikinä mitään pahaa! Työntäkää mun puolesta tekin ne päänne sinne pensaaseen. Olen valmis kuulemaan perusteluja sille, miksei näin voisi toimia, mikäli koulut eivät ole yhteistyöhaluisia. Sotaa ei ole hyvää lietsoa, mutta sitä ei tarvitsisi lietsoakaan, jos ihmisillä olisi jonkunnäköistä vastuuntuntoa toimissaan. Mielestäni vanhemmilla on oikeus saada näyttöä siitä, että kiusaamiseen on puututtu. Mikäli opettaja ei tätä näyttöä pysty perusteluillaan, puheillaan tai näytöin todistamaan, on syytä puuttua asiaan rajummalla kädellä. JA AINOA TODISTAJA TÄSSÄ TILANTEESSA ON LAPSI ITSE.
Iltalehti - Faktat kirjoitti:Näin yritys mainostaa:
Helmikuusta lähtien toiminut turvallisuusalan yhtiö mainostaa palveluaan operatiivisen johtajansa ylläpitämässä blogissa, jossa kirjoitetaan esimerkiksi seuraavaa:
- Jos tiedät tai epäilet, että lastasi kiusataan koulussa, meillä on tarjota nyt työkalut sen selvittelyyn, mikäli koulu ei hoida asiaa. Suoritin nimittäin pientä markkinatutkimusta aiheesta ja yksi äiti kertoi, että hänen lastaan oltiin koulussa kiusattu ja kun koulun rehtorille soitettiin asiasta, rehtorin reaktio oli toteamus "Minun koulussani ei kiusata ketään!" jonka jälkeen rehtori löi luurin korvaan. Ja koulukuraattorit pajattavat, että kiusaajaakin pitää ymmärtää.
- Jos koululta löytyy yhteistyökykyä, niin pyritään saamaan koulu kyntämään oma etupeltonsa. Jos koululta ei löydy yhteistyökykyä, asiakas voi kerätyn dokumentaation avulla lähteä hankkimaan kiusaajille lähestymiskiellon. Kyllä, se tarkoittaa monesti sitä että kiusaaja joutuu sitten vaihtamaan koulua. Ja se on voi voi.
- Kiusaajaakin pitää ymmärtää, mutta täten kiusattava ja kiusaaja on eristettävä omiksi yksilöikseen ja keskityttävä heidän omiin pahanolontunteisiin. Enemmän mielestäni kiusaaja tarvitsee psykologista tukea, kuin varsinaisesti kiusattu osapuoli. Kiusattu tarvitsee tukea (vastuullisilta) aikuisilta. On myös koteja, joissa kiusaamiseen ei puututa. Siitä kiitänkin vanhempia, jotka ovat jaksaneet asialle jotain tehdä. Kaikki lapset/nuoret tuskin ovat pystyneet kertomaan kiusaamisesta vanhemmilleen ja luultavasti juuri tällaisissa tapauksissa kiusattu on päätynyt kiusaajaksi. Hänellä ei ole tuen puutteesta ollut muita keinoja selviytyä tilanteesta. Joten edelleen tässäkin suhteessa näkyy vastuu siitä, että asioihin PUUTUTAAN AIKUISEN TOIMESTA. Jos opettajat suhtautuvat asioihin välinpitämättömästi ja kotonakaan ketään ei kiinnosta, asialle ei ole mitään tehtävissä. Jokaisen aikuisen vastuulla on EDES ITSE olla sellainen henkilö, kenelle lapsi/nuori voi kertoa huolistaan. Kun kotona ei kuunnella, miltä lapsesta voisi tuntua, jos koulussakaan sellaista ei ole? Tai siinä tapauksessa, miltä lapsesta voisi tuntua, jos koulusta löytyisi kuunteleva aikuinen, vaikkei kotona sellaista olisikaan? Ketään emme voi määräillä tässä elämässä, joten voimme tehdä itsestämme sen vastuullisen aikuisen, joka puuttuu asioihin. Turha se on yrittää muille sitä vastuuta syöttää, milloin vika on kiusaajassa, milloin kiusatussa, milloin opettajissa, milloin vanhemmissa. Näettekö ongelmani?
Lähestymiskielto on raju keino, ja mielestäni kaikkien dokumenttienkin avulla pitäisi keskittyä johonkin muuhun lakimahdollisuuteen. Jos sellaista lakia ei ole, olisi syytä tehdä eduskuntaan lakialoite vastuullisen vanhempana/aikuisena toimimisesta. Niinpä, siinäpä teille pala purtavaksi! Kaatuu omaan mahdottomuuteensa siinä suhteessa, ettei sen rikkomista kykene tämä valtio vahtimaan. Ainoa, minkä keksin tähän hätään, on se, että opettajille laitettaisiin pakolliseksi joku vastuullisen aikuisen kurssi. Ja ne, ketkä seuraavaksi lähtevät opiskelemaan suorittaisivat sen osana tutkintoaan ja ne, ketkä ovat työelämässä, passitettaisiin takaisin kouluun sen osalta. Yksi vuoron perään. Mutta koska selvästi kukaan ei kykene myöntämään vastuuttomuuttaan kouluissa, kotona saati eduskunnassa, koska itsessään ei haluta nähdä vikaa, kaatuu tämäkin idea omaan mahdottomuuteensa. "Kuinka kehtaat sanoa minua vastuuttomaksi, olenhan h*mmetin vastuullisessa asemassakin/työssäkin!"
Opetushallituksen vastaukseen Iltalehdessä
- Petri Pohjonen puolustaa opettajia näkemyksellään KiVa Koulu -systeemin rantautumisella Suomeen. Näinkö? Systeemi on varmasti toimiva, mutta miksei se sitten ole kaikissa kouluissa ja miksi opettajia ei uhata potkuilla suostumattomuudesta yhteistyöhön? Miksei joku yksittäinen opettaja kanna vastuutaan ja ota asiasta selvää ja tuo sitä omaan kouluunsa? Pitäisikö tätä Kampanjaa kenties rahoittaa, jotta se tulee ihmisten tietoisuuteen? Jos on tekemisissä lasten ja nuorten kanssa, olisi syytä olla vastuullinen aikuinen. Jos tähän ei kykene, on väärällä alalla ja potkut ovat mielestäni aiheellinen mietinnän aihe. Pohjonen myös sanoo, ettei heti kannata lähteä hakemaan ulkopuolelta apua asian hoitamiseksi vaan olisi syytä yrittää uudelleen ottaa yhteyttä kouluun. No, mikäli näin on tehty jo useammin (vanhemman vastuulla on yrittää, jos vanhempi ei yritä, se on hänen vastuullaan silloin miten asia päättyy), ja siltikään ei vastakaikua näy? Ja mitä vikaa on käyttää toisia menetelmiä, tästä järjestelmästä ulkopuolella olevia menetelmiä? Vaikka kyseessä olisikin rahanpesu turvafirman osalta, niin resurssit eivät riitä jokaisen koululaitokseen/opetushallitukseen soittavan vanhemman hoitamiseen. Ja kyllä, ongelma on näin iso, riippumatta siitä onko kyseessä asian laajuus vai se, ettei teidän virastoissanne välitetä asioista h*vonv*ttua.
Herra Ylijohtaja ei taida edes tietää, mitä siellä alempana tapahtuu kommentistaan päätellen (ei osaa sanoa, paljonko vanhemmilta tulee asiaan liittyen palautetta Opetushallitukseen). Pitäisikö herran mennä uudelleen johtamisen kurssille ja opetella vastuuta? Jos on johtavassa asemassa, tulee myös vastuu alaisista, heidän kehittämisestään ja asioihin puuttumisesta. No, ihanaa, saa hyvää liksaa, mutta toimettomuus ja tietämättömyys eivät todellakaan tee sinusta hyvää johtajaa! Jos itse olisin johtaja, huolehtisin siitä, että alaiseni tietävät mitä tehdä ja jos huonoa palautetta tulisi asian tiimoilta minun korviini, puuttuisin asiaan ja esimerkiksi kouluttaisin henkilökuntaani sen minkä pystyisin. Huono palaute ei pelkästään hävettäisi työntekijääni ja harmittaisi asiakasta, vaan olisi myös kova kolaus egolleni ja hävettäisi minuakin, mutta asiaa voisi muuttaa, kerran siitä on tullut sanomista. En tiedä Opetushallituksen byrokratiasta, mutta sepä ei ole minun ongelmani, vaan teidän! Ja jos kansalaiset vaativat muutosta, niin se olisi varmaankin syytä tehdä?!Tagit: asennevamma tieto todellisuus täyskäännös vastuu
30.9.2011 14:12 Elämä on täynnä yllätyksiä ja haasteita eikä niille näy loppua. Pohdintojen syvässä maailmassa jatketaan ja ollaan vailla suuntaa ja itsetuntemusta. Kaivataan rauhoittumista, mutta ehkä sekin ajallaan, kun maailmaa on potkittu tarpeeksi päähän.
Koulu on kahta vaille valmis ja vielä on muutama vastoinkäyminen selvitettävänä, jos negatiivisesti asian ilmaisee. Olen päättänyt ottaa uuden suunnan elämääni vaikka se veisikin aikaa. Olen päättänyt määritellä itseni uudelleen ja pyrkiä tekemään elämästäni uuden käsikirjoituksen. Helppoa ja vaikeaa.
Tieto lisää tuskaa, ja toisaalta tieto auttaa ymmärtämään asioita eri tavalla. Se, miten olen määritellyt itseäni on johtanut tilanteisiin, joista en ole pitänyt. En ole vielä määrittänyt, selvittänyt mikä kaikki on syytä ja mikä seurausta, mutta luulen asian olevan molempiin suuntiin.
En ole yksin tässä maailmassa ja jokaisella meillä on oma määritelmä itsestämme. Se, miten omani ja muiden määritelmät itsestään sopivat yhteen, tekee elämästä juuri mielenkiintoisen kokonaisuuden. Elämä on täynnä valintoja ja mahdollisuuksia, "pitäisi" vain löytää se paikka, jossa on hyvä olla. Siispä aloitan itsestäni ja kun minulla on hyvä itseni kanssa olla, alan löytää elämääni ihmisiä, jotka siihen sopivat.
Täyttä elämää on elettävä. Siihen ei ole vaihtoehtoja. Tai kovin surullista ainakin on, jos sitä ei elä. Yksi elämä, kovin lyhytkin vieläpä, on annettu meille, joten miksemme ottaisi siitä kaikkea irti...
Olen ennen pitänyt itseäni ehdottomana, mutta todellisuus on vain se, etten halua tanssia muiden pillin mukaan, tiedän mitä haluan ja mitä en halua. Se on ota tai jätä. Vaikka ihmiset eivät usko muutoksiin, uskon, että ihminen voi muuttua. Ei perusluonteeltaan, mutta sisäisiltä käsityksiltään, arvoiltaan ja asenteiltaan. Ja niin sen pitää ollakin. Kaikki eivät halua muuttua, mutta minä haluan.
Miellyttääksemme muita, luovumme itsestämme. Elääksemme täyttä elämää, on meidän löydettävä itsemme ja pidettävä kiinni siitä, mitä olemme.Tagit: elämä kasvu minä moniulotteisuus vapaus
15.9.2011 12:55 Elämä on ollut pitkään vailla suuntaa ja tietä, jota kulkea. Olen kahlannut läpi ahdistuksen, surun ja pettymyksen tietä. Ne ovat toki osa elämää, ja välillä tuntuu, että saisi olla jotain muutakin. Jotain, mikä nostais mut tästä kuopasta. Olen soheltanut ja etsinyt, etsinyt, etsinyt.. Kunnes viimein olen nähnyt valoa tunnelin päässä ja näen osan siitä mitä olen etsinyt. Normaalia elämääkö, olen löytämässä itseäni. Vihaan kliseitä, mutta on ollut pakko oppia siihen, että ne pitävät vain paikkansa. Kivuliasta. Miksi on satuttavaa katsoa peiliin ja nähdä sieltä itsensä?
Yhä uudelleen huomaan, että asiat saavat uusia merkityksiä. Sen tie ei ole ohi ja tuntematon pelottaa. Se opettaa vain, että mahdollisuudet tässä elämässä ovat rajattomat. Uusia ulottuvuuksia voi löytää musiikista, kirjoista, runoista, omasta itsestä, toisista ihmisistä... Kaikesta. Sepä tästä tekeekin mielenkiintoisen matkan. Jos olisimme tulleet elämään kaiken oppineena ja nähneenä, mitä nähtävää enää olisi?
Olen pohtinut syitä ja seurauksia, saanut vastauksia yhä tuhansiin asioihin. En ole lopettanut pohtimistani vaikka ihmiset sanovat, että relaa joskus. Relaan sitten, kun olen löytänyt itseni kokonaan. Mitä enemmän on tietoa itsestä, sitä vähemmän sitä jaksaa mainostaa, millainen on tai mitä tehnyt. Toisaalta, asialla on myös kääntöpuoli. Itse huomaan nykyään vain kertovani joitakin asioita, sensuroin. Mutta ne asiat mitä kerron, pyrin saattamaan sellaiseen valoon, että muutkin niitä ymmärtävät ja voisivat soveltaa itseensä. Mitä enemmän tunnen itseäni, tunnen myös toisia, ahh, mikä klisee taas.
Harvat varmasti lukevat tekstejäni ja pissaantuvat niiden sisältöihin. Itse olen kuitenkin ymmärtänyt itsestäni, että minua ärsyttävät toisten sanomisissa, tekemisissä tai ajatuksissa(kirjoituksissa) ne asiat, jotka itsessäni ovat olleet kehittämisen asteella. Vääryyttä tunnen silloin, kun joku tieten tahtoen satuttaa itseään tai pöllyttää muita. Eräs ystäväni kertoi koulukiusaamisen vaikutuksista häneen. Sanoin hänelle, että menisi kiusaajan pään sisään ja pohtisi asiaa. Kun ihminen ei tunne itseään, hän vertailee itseään muihin ja yleensä juuri niin, että on nähtävä joku ihminen huonommassa valossa kuin oma itse. Kun ei ole käsitystä siitä, mitä itse on, on sitä peilattava muista. Joko näkemällä heidän virheitään (ulkonäöllisiä, jos muusta ei tiedä tai ei ole sanomistakaan (kateus liittyy tähän, koska ei voida sortaa toista, koska tiedetään sen olevan hyvä/arvostettu asia/puuttellinen osuus itsessä)) tai yksinkertaisesti vetämällä kaikki itseensä. Itsetunto tarvitsee tukea itselleen, jos sitä ei ole. Jos emme voi määritellä omilla ajatuksillamme itseämme, on meidän nähtävä se muiden kautta tai uskottava, että meistä sanotut asiat pitävät paikkansa. Mistä tämä kertoo, minäkäsityksen puutteesta tai sen hataruudesta.. Mistä tämä tulee, lapsuudesta.
Ajatellaan, ettei ihmisellä ole minäkäsitystä. Hän imee itseensä kaiken, mikä tulee ulkopuolelta. Lopulta hän on tilassa, jossa ei todellakaan enää tunne todellista itseään. Aika huono juttu? Toinen vaihtoehto on, että ihminen koittaa toisten kautta jatkuvasti peilata itseään eikä koskaan ole tyytyväinen. Peilit ovat erilaisia ja reagoivat eri tavoin. Tasaisen elämän omistavalla ehkä on samankaltaisia peilejä ja he ovat valinneet peilit, joihin haluavat katsoa. He eliminoivat mahdollisuutensa ja kykynsä. He työntävät päänsä pensaaseen. He haluavat nähdä itsensä tietynlaisina, mikä sekin kertoo itsetunnon puutteesta. He eivät vain tiedä mitä ovat, koska ovat niin ihastuneita peilikuvaansa, etteivät halua enää ajatella sen olevan toisin. NO PERKELE, ei se välttämättä muutukaan. Mikä vittu ihmisiä vaivaa?!
Yksinolemisessa on hyvätkin puolensa. Ei ole näitä peilejä ympärillä, joista tiirailla itseään jatkuvasti. Voi tiirailla ihan sitä oikeaa peilikuvaa. Nähdä sen, mitä se oikeasti näyttää. Kunhan vain riisuu itsensä vaatteista ja taakoista, mitä on elämänsä varrella itselleen kehittänyt. Ymmärrän, että on vaikeaa luopua peileistä, kun kuva näyttää niin hyvältä. Se pelottaa, ettei siellä ehkä olekaan mitään, kun yksin katselee omaan peiliinsä. No, eipä sieltä varmaan mitään enää näykään, kun on itsensä niin kovin muumioinut. Ennen vitutti ihmiset, jotka pakenee ja käyttäytyy tyhmästi. Eikä katso sinne peiliin. Kunnes itse tajusin sen, ja lakkasin tuijottamasta muita. Katsoin omaa kuvaani eikä se niin kaunista katseltavaa ollut niiden vaatteiden takia. Riisunta on alkanut.
Miksi jatkan asioistani kertomista, johtuu siitä, että haluaisin olla esimerkki muille. Pidän jokaista ihmistä ainutlaatuisena ja haluaisin, että jokainen näkee todellisen itsensä. Koska mulla ei ole keinoja varsinaisesti ohjeistaa/opastaa ihmisiä, teen itse ensin. Tottakai mua harmittaa, että ihmiset tuhlaa elämästään monta vuotta näkemättä itseään, ehkä kertaakaan. Vaikka toivon, että jokainen tajuaisi, että kaikki mitä haluamme, on meillä itsellämme sisällämme, niin en voi ketään pakottaa. Jokaisen täytyy itse nähdä ja katsoa sinne peiliin. Se, kuka uskaltaa ottaa sen askeleen ja haluaa pyytää apuani, olen valmis. Voin tulla sinne peilin viereen, mennään vaikka käsi kädessä..
Siihen ei kuole. Peilit hajoaa, mutta niiden takana on toinen peili, joka on varmasti paljon upeampi ja hienompi, kuin edelliset. Se vain täytyy nähdä ja sinne täytyy osata katsoa.Tagit: fairytale sielunelämä todellisuus täyskäännös vapaus
13.9.2011 12:37 Pysähdyksissä, seisoo aloillaan,
katselee maailmaa ja näkee juoksun,
ihmisten todellisuuden ja ajan rajallisuuden,
hiljaa tuulee, alkaa sataa,
aika kääntää sivuja,
näyttää kuvia menneistä ja tulevasta.
Kauniita muistoja,
ihania unelmia,
vie tuuli tavoittamattomiin kirjasen,
kyynel vierii poskea,
sydäntä koskettaa,
antaa itselleen hetken hiljaisen.
Kun aika pysähtyy,
filmi pyörii edessään,
näkee elämän jatkuuvuuden,
kaavat kankeat,
turhat haaveet ja aikojen aaveet,
syntyy uusia polkuja,
vaikka vanhat ovat kesken.
Ilman viittoja,
askelta odottaa,
antaa ajan näyttää.
Lehdet varisee kuin haavat vuotavat,
sulkee silmänsä kyynelistä,
sydämestä vuotavasta.
© JonnaTagit: maailmanmatkaus muistot pysähtyminen rakkaus suru
2.9.2011 14:35 Aamuun nousee,
tulen kohtaan,
palan ja sulan,
feenikslintu,
uuden merkityksensä saa,
tälle tielle olen saapunut,
tällä tiellä olen pysyvä.
Määräaikainen työ on ohitse ja lukuloma sekä yo-kirjoitukset ovat seuraava etappini tässä elämässä. Tuntuu vaikealta keskittyä joihinkin niin konkreettisiin ja pysyviin asioihin, kun tuntuu, että henkinen kasvu jatkuu ja pysähtymismahdollisuutta ei ole. Yritä pysyä kyydissä, kun vauhti on 100km/h ja todellisuudessa autosi kulkee vain 20km/h.. ;) Nice. Tältä on tuntunut jo pitkään..
Olen poistanut elämästäni vääriä ihmisiä, jotka haluaisivat, etten riko heidän omaa kuvitelmaansa maailmasta. Miksi tekisin kaikkeni, että heidän elämänsä pysyisi sellaisena kuin he ovat sen tottuneet saamaan? Mä katosin heidän elämästään ja he varmasti tulevat löytämään uusia "uhreja". Tällaiset ihmiset tulevat aina olemaan yksin eivätkä kykene sitoutumaan mihinkään. Luulin olevani samanlainen, mutta pääsin pois. Huijaus on ohi. Itseni ja muiden. Keskenkasvuista, sääliksi käy, mutta annettakoon se heille anteeksi.
Tutkimukseni jatkuu ja olen löytänyt intohimoni takaisin. Lähinnä asioihin, tiedon saamiseen. Olen astunut laivaan, jonka päämäärä on tärkeä, jonka matka opettaa enemmän kuin voisi toivoa. Ei pelota, kun tiedän mihin olen menossa. Muutamia ihmisiä haluaisin ottaa mukaani, mutta en voi pakottaa.
Äitini taitaa olla ainoa tuntemani esimerkki tästä päämäärästä. Valitettavaa, mutta totta.
Feenikslintua odotellessa, vois vaikka vähän hemmotella itseään. Ja tehdä muodonmuutoksen. Kuten Feeniks. Vaikka se onkin sisältä ulos.Tagit: kasvu onnellisuus oppiminen päämäärät sielunelämä
30.8.2011 13:15 Elämäni kulkee projekteista projekteihin ja olen ottanut vastuulleni sen raskaimman projektini koskaan - menneisyyden selvittämisen. Ihmisillä harvemmin on työkaluja asioiden käsittelemiseen ja työstämiseen. Olen kauan uinut kuin kala sameassa vedessä tietämättä, minne olen menossa ja mistä olen tulossa. Olen räpiköinyt kuivalla maalla, soheltanut suunnasta toiseen, aiheuttanut itselleni "huonoa kohtaloa" vain siksi, etten tiedä kuka olen. Olen ajautunut tilanteesta toiseen toteuttaen tätä kohtaloani. "Ihmiset eivät muutu, miehet ovat paskoja, maailma haluaa minulle vain pahaa, miksi ihmiset kiusaavat minua, miksi en saavuta koskaan mitään, miksi olen kerta toisensa jälkeen samassa tilanteessa..."
Jos tätä pallosta heräämistä voisi kuvailla, jätän kertomisen väliin. Sitä luulee tuntevansa itsensä, mutta usein tajuaa miettivänsä, että jotain puuttuu tai jokin on vinossa.. Kaikessa ihanassa kliseydessään ja omien suurien epäilyjeni sekä skeptisyyteni jälkeen, olen päätynyt lukemaan Dr. Philin kirjaa. Kannatan hänen ajatuksiaan, vaikka hänen ohjelmansa onkin kovin kaupallinen. Mutta vielä kornimpi on hänen kirjansa nimi: Pidä huolta itsestäsi. En ole päässyt kovin pitkälle vielä itseni syväluotaamisessa. Voin kuitenkin kertoa, että tämä ratkaisukeskeinen materiaali on saanut uusia suuntaviivoja elämääni. Tieto lisää tuskaa, mutta myös tiedon puuttuminen johtaa kerta toisensa jälkeen umpikujaan. Yhä useammin totean, että kunpa ihmisillä olisi rohkeutta.. Kunpa ihmiset tajuaisivat, mitä tekevät. Kenelle he uskottelevat, kun sanovat etteivät tarvitse psykologiaa, joko siksi ettei siitä ole hyötyä tai siksi, että he "tietävät" jo kaiken.. Ja silti näet, kuinka he ovat samanlaisia kaloja vedessä kuin minäkin..
Ymmärrän, jos kaikki mihin perustat itsetuntemuksesi, minäkäsityksesi, tuhotaan totaalisesti on ehkä pelottavaa. Itse en oikeastaan pelännyt vaan tiesin, että nyt mennään eikä meinata, koska tämä ei johda mihinkään. Kohtasin eilen asian, jota en ikinä ollut halunnut ajatella ja pyyhkisin sen pois muististani, jos voisin. Huomasin kuitenkin vain omaksi harmikseni, että sen tilanteen luomat ajatukset ovat läsnä tänäkin päivänä, halusin tai en. Ensin asiaa oli helppo ajatella objektiivisesti tapahtumana, kunnes lapsuuden tunteet syttyivät ja tulivat tähän päivään, silmieni eteen. Se lapsi sisälläni oli niin murtunut ja sekaisin, että voisin vannoa sen haluavan kuolla, jos tietäisi mitä kuoleminen on. Maailma romahti niskaan ja hysteria valtasi tilanteen. Järki palautti minut tähän hetkeen, rauhoittelin itseäni ja huomasin, että nämä samat tunteet ovat myöhemmässä (nykyisessä siis) elämässäni näkyneet. Monet ihmiset varmasti tunnistavat tällaisia asioita elämästään, mutta tietävätkö he todella, mitkä asiat ovat syitä ja mitkä seurauksia?
Minäkäsityksemme muodostuu sisäisistä ja ulkoisista tekijöistä ja suurimmalla osalla ihmisistä, enemmän ulkoisista. Kirjan tehtävänä on purkaa kaikki turhat vaikutteet pois ja löytää todellinen autenttinen itse. Kirjaa lukiessaan joutuu kyseenalaistamaan kaiken, mistä on tullut ja mitä on kokenut eikä se mielestäni ole ollenkaan huono asia. Jos todella asia on niin, että vanhempamme, kaverit, opettajat tai ketkä tahansa muut ihmiset ovat "aiheuttaneet" ratkaisevia hetkiä, jolloin olemme muuttuneet ihmisinä, en näe syytä, miksi "pitäisin kiinni" minäkäsityksestäni, joka ei välttämättä siis pidä paikkaansa. Ratkaisevia hetkiä ovat sellaiset hetket, jotka muistamme kuolemaamme asti, positiivisia tai negatiivisia. Olen enemmän kuin onnellinen ihmismielen toiminnasta, koska työkalut olivatkin minulla itselläni, vaikka toisin luulin.
Jos jokaisella ihmisellä on työkalut valmiina omassa muistissaan, miksemme käytä niitä? Luulisi olevan lähinnä helpottavaa, jos huomaa, että hei, enpäs muuten olekaan tällainen, kuin kuvittelin olevani. Ainakin negatiivisten asioiden suhteen. Jos viimein pääsee toteuttamaan sitä, mitä todella on, miksei siihen tarttuisi? Jos viimein saisi elämänsä totaalisesti hallintaansa, miksei sitä tavoittelisi? Monet ihmiset kuvittelevat päättävänsä elämästään, vaikka todellisuudessa joku muu päättää heidän puolestaan. Ja sittenpä katselet vierestä, kun tämä tapahtuu.. Aijai. En ole sen viisaampi kuin muut, olen vain saanut itselleni tietoa ja löytänyt työkalut, joilla voin muuttaa elämäni. En vain ymmärrä, mikseivät muutkin tee niin.
Sielu, sydän ja lapsi.
Katseemme ruumiissa, ajatukset järjessä ja lapsi hukassa.
Kaikki erillään kuin väkisin,
kuin totuuden näkisin,
ja lopulta kokonaiseksi palaisin.
Aikaa tuhlaamme erottamiseen,
kaikin voimin työnnämme kiveä ylös mäkeä,
luulemme elävämme kun eritämme hikeä,
yöt toisensa jälkeen valvomme ja haluamme itkeä,
tuskaa tunnemme ja toivomme asioiden muuttuvan,
tunnemme jotain jatkuvasti puuttuvan,
haluamme toisen ja elämän jotain antavan,
jos näkisimme totuuden,
huomaisimme sen olevan,
sisällämme,
menisimme todellisen virran mukana,
sinne minne kuulumme,
saavuttamaan unelmamme.Tagit: menneisyys nykyhetki onnellisuus oppiminen vapaus
24.8.2011 12:59 Löysin elämääni kirjan, josta on ollut suuri apu itselleni. Asioille on syntynyt aivan uusi merkitys ja tunnen jostain syystä tarvetta jakaa tämä asia muidenkin kanssa. Jokainen valitsee itse tiensä ja tavoitteensa, tunnistaa halunsa ja tarpeensa. En voi oikeastaan kertoa kuin sen, mitä tiedän. Kirjan on kirjoittanut Kimmo Takanen ja kirja kertoo sukupolvelta toiselle siirtyvistä tunnelukoista, niiden vaikutuksesta nykyiseen elämään ja antaa neuvoja näiden tunnelukkojen käsittelemiseen ja avaamiseen. Antaudumme, välttelemme ja hyökkäämme. Toimimme malliemme mukaisesti, jotka olemme oppineet lapsuudessa ja nuoruudessamme. Kyse ei ole pelkästään vanhemmista, vaan myös kavereistamme, muista auktoriteeteistamme kuten opettajista, työnantajista ja sukulaisistamme. Olemme tilanteesta riippuen täydellisyyteen pyrkiviä, myötäileviä, työnarkomaaneja, toisia auttavia, omat tarpeemme unohtavia ja saatamme hakea hyväksyntää muilta. Ylityöllistämme itsemme, syyllistämme itseämme ja haluamme asioita, joilla ei ehkä ole hyvä vaikutus elämäämme. Jokainen voi tunnistaa toimintamallinsa elämässään luettuaan tämän kirjan. Usein kun tuntuu, että toistamme samoja kaavoja ja elämä menettää merkityksensä.. Tunne lukkosi on yksi mahdollinen avain elämämme järjestämiseen uusille urille.
Emme koskaan aikuistu, sisäinen lapsi elää meissä hetkistä toisiin, mutta voimme antaa sisäiselle lapselle sen vastuullisen aikuisen, joka meiltä jossain määrin puuttui lapsuudessa tai nuoruudessa. Kun tunnemme negatiivisia tunteita, meidän olisi syytä miettiä, mitä tämä sisäinen lapsi olisi halunnut aikuisen sanovan tai tekevän siinä tilanteessa. Koko tarinamme perustuu tarpeidemme väheksyntään tai torjumiseen. Lapsella on nälkä, annat sille ruokaa. Lapsella on jano, annat sille juotavaa. Kun lapsi tuntee negatiivisia tunteita... Mitä silloin tapahtuu? Olemme sisäistäneet vanhempiemme mallit toimia siinä tilanteessa. Jos vanhempamme ovat etsineet lapsemme tarpeet ja löytäneet ne, osaamme nykypäivänä löytää ne itsestämme. Jos vanhempamme ovat suhtautuneet tarpeisiimme välinpitämättömästi, luultavasti itsekin suhtaudumme omiin tarpeisiimme välinpitämättömästi. "Nyt ei ole aikaa itkeä, tuntea ja vihata, turhaa tuo itkeminen, meidän on vain selviydyttävä elämässä. Emme kelpaa ilman suorituksiamme. Minun on autettava muita ihmisiä, omista tarpeistamme viis. En tiedä edes mitä haluan.." Vanhemmat ovat lähempänä meitä kuin uskommekaan ja löydämme heidät päivittäisestä elämästämme sisäisenä puheena itsellemme. Olemme sisäistäneet vanhempiemme tavan suhtautua meihin itseemme ja käytämme sitä edelleen päivittäisessä elämässämme. Miten suhtaudut itseesi, kertoo enemmän vanhemmistasi kuin sinusta itsestäsi.
Jokainen meistä tekee virheitä, eikä vanhempia tule syyttää asioista, joista he eivät olleet tietoisia. Heidän lukkonsa ovat vaikuttaneet heihin ja ne ovat siirtyneet meihin. Jokaisen vanhemman tehtävä on ajatella lapsensa parasta, suojella pahalta maailmalta ja auttaa hädässä. Se, tiedostammeko "oikeat" tai "väärät" tavat lapsen auttamiseen, on eri asia. Vaikka vanhemmat toimisivat mahdollisimman vastuullisesti ja pyrkisivät tyydyttämään lapsensa tarpeet, voi olla, ettei keinomme ole oikea ja näin ei tapahdu tai on aina joku, joka tekee eri tavalla. Kukaan ei voi välttyä näiltä lukoilta täysin. Lapsen maailma on erilainen. Hän on riippuvainen vanhemmistaan. Lapsella ei ole aikuisen keinoja käsitellä asioita objektiivisesti. Lapsi pakenee, antautuu tai hyökkää. Ne ovat hänen selviytymiskeinojaan, jotka näkyvät meissäkin tänä päivänä. Nyt, kun olemme aikuisia, voimme auttaa sisäistä lastamme selviämään nykyhetkestä. Voimme aikuisina itsenämme antaa sen suojan, jota lapsuudessa kaipasimme. Voimme antaa lapsellemme sen ymmärryksen, joka lapsuudessa jäi uupumaan. Voimme puhua sisäiselle lapsellemme ja tukea, auttaa, kuunnella, suojella, asettaa rajoja, hyväksyä ja arvostaa häntä. Mitä ikinä tarvitsemmekin. Joskus, olemme kasvattaneet lapsestamme aikuisen. Näennäisen vastuullisen aikuisen, jota kuitenkin ohjaavat tunteet, joita lapsuudessamme koimme. Olemme ottaneet roolin, joka ei lapselle kuulu. Meidän pitäisi antaa lapsen olla lapsi ja ottaa vanhemman vastuu omalle aikuisellemme. Sisäistä lastamme emme voi kasvattaa eikä pidäkään, mutta voimme vahvistaa vastuullista aikuista itsessämme. Vastuullista aikuista, joka johdattaa lastamme toimimaan hänen tarpeidensa mukaisesti ja niin, että se on turvallista. Ei ylisuojellen eikä ylihuolehtien vaan murehtimatta, stressaamatta ja esimerkkiä näyttäen.
Itse olen päättänyt, että vahvistan aikuista sisälläni, ja tallaan polkuja käsi kädessä sisäisen lapseni kanssa. Annan hänen leikkiä, mutta opetan, mikä on vastuullista toimintaa ja etsin hänen tarpeensa. Annan hänelle sen, mitä hän tarvitsee ja mitä häneltä puuttuu. Niillä keinoin pääsen tunteesta, että jotain puuttuu...Tagit: kasvu nykyhetki oivallus oppiminen vastuu
|
Kommentoi 
Facebook
MySpace
Delicious
Tilaa syöte
Sähköposti
Lisää palveluja...
City Facebookissa
Tilaa uutiskirje
Lähetä palautetta