Sampo Terho

Alkuun | Edelliset

1 – 5 / 5

Seuraavat | Loppuun

Hyvää suomalaisuuden päivää!

Tänään 12.5. vietetään kansallisfilosofimme J.V. Snellmanin ja suomalaisuuden päivää. Suomalaisuuden Liitolle tämä on samalla omakin vuosipäivämme, koska Liitto perustettiin vuonna 1906 juuri Snellmanin syntymän satavuotispäivänä.

Mutta mitä ihmettä suomalaisuuden päivänä oikeastaan juhlitaan? Onko juhlaan ylipäänsä kaikkien maamme ongelmien ja yhteiskuntamme puutteiden keskellä mitään syytä?

Suomalaisilla on tunnetusti taipumusta vähätellä niin itseään kuin kotimaataan, mutta näin suomalaisuuden päivänä on varmaankin sallittua miettiä myös asioita, joista voisimme olla ylpeitä.

Oikeastaan Suomi on melkoinen menestystarina, jos otamme tarkasteluumme vähänkin historiallista näkökulmaa. Suomi on Euroopan syrjäisimpiä kolkkia, jolla ei koskaan ole ollut ainutlaatuisia luonnonvaroja, ja jossa ilmasto on hyvin vaikea. Täällä ei vanhastaan ollut juuri vaurastumisen edellytyksiä, hädin tuskin selviytymisen. Suomessa oli vielä 1600-luvun lopussa koko Euroopan historian suurimmaksi väitetty nälänhätä, jossa kansasta menehtyi eri arvioiden mukaan viidennes tai jopa kolmannes.

Nälänhädistä olemme kohonneet maailman rikkaimpien maiden kärkeen. Vaurastumisemme on yksi ihmeistämme, jonka mahdollisti teknologinen kehitys, teollistuminen ja koulutustason nostaminen. Siis muiden elinkeinojen kasvaminen maatalouden rinnalle, jolla Suomessa ei voinut eurooppalaisessa mittakaavassa rikastua.

Tosin vaurastumisen todellinen käynnistyminen vaati muutakin: itsenäisyytemme. Ellei kansa ole itsenäinen, se ei saa pitää oman työnsä tuloksia.

Kaikkein suurin saavutuksemme kuitenkin taitaa olla, että meillä kaikista vastuksistamme huolimatta säilyi läpi aikojen ainutlaatuinen kulttuurimme, joka pitkään eli vain maalaiskansassa. Emme koskaan menettäneet myöskään erikoislaatuista kieltämme. Merkittävimmät taiteilijamme ja vaikkapa kuuluisat arkkitehtimme ovat pystyneet antamaan kulttuurimme pohjalta jotain jopa koko maailmalle.

Viime kädessä kaikkien saavutusten takana onkin tietysti omaleimaisuutemme, itse me suomalaiset ihmiset tapoinemme ja uskomuksinemme. Emme koskaan sulautuneet suurempiin kansoihin ja kadonneet historian lehdiltä, kuten niin monille pienille kansoille on käynyt. Ilman suomalaisia ihmisiä ei tietenkään olisi Suomea tai suomalaisuuttakaan, ei ennen eikä ole tulevaisuudessakaan.

Vaikka siis aina on paljon parannettavaa, olemme myös saavuttaneet hyvin paljon sellaista, josta voimme olla terveesti ylpeitä. Olemme pärjänneet omana itsenämme, suomalaisina. Siksi juhlimme tänään suomalaisuutta ja hyvästä syystä.

Unelma onnesta

Osallistuin viime viikolla mielenkiintoiseen seminaariin onnellisuuden tutkimuksesta ja onnellisuuspolitiikasta. Sain kuulla tutkimustuloksista, jotka ovat toisaalta lohdullisia, mutta toisaalta esittävät vakavan haasteen tulevaisuuden ja jo tämänkin päivän poliitikoille.

Keskeisin esitetty väite – joka varmaan on nykyään jo melko yleisesti hyväksytty – oli, ettei bruttokansantuotteen ja elintason nousu enää tietyn pisteen jälkeen nosta kansalaisten onnellisuutta. Suomessa tuo piste ohitettiin 1980-luvulla. Senkin jälkeen raha on lisääntynyt ja kulutus kasvanut toki paljon, mutta onnellisuus ei enää läheskään samassa suhteessa.

Nykyään palkankorotusvaatimusten keskeisin syy lieneekin lähinnä sosiaalinen kilpailu. Palkkaa ei useimmiten haluta lisää puutteen tai tarpeen takia, vaan siksi että joku muu saa rahaa vielä enemmän. Tämän sosiaalisen vertailun kuitenkin todettiin vain laskevan onnellisuutta. Samoin muistutettiin, että onnellisuuden tavoittelu kulutuksen kautta on merkittävä uhka tulevaisuudelle, ympäristön kantokyvyn ylittyessä kaiken aikaa vain pahemmin. Eli vaikka onnea kerskakuluttamisesta saisikin, niin se on pois tulevien sukupolvien onnesta.

Ehkä kaikkein mielenkiintoisin väite oli, ettei vapaa-ajan lisääntyminenkään välttämättä kasvata ihmisen onnellisuutta – ilmeisesti mielekkäästä tekemisestä on jo nykyään enemmän pulaa kuin ajasta. Vielä todettiin, että onnellisuutta arvostetaan kyselyissä paljon, mutta sitä tavoitellaan usein väärin välinein.

Mikä sitten vastaavasti edistää onnellisuutta, eli mitkä ovat ne oikeat ”välineet”? Tutkimusten mukaan onnellisuutta kasvattavat tasapainoiset ihmissuhteet, kokemus arvostuksesta jossain yhteisössä, osallistuminen, epäitsekkäät teot, ja myös liikunta sekä hyvä ruumiillinen kunto. Onnellisuus rakentuu paljolti toiminnasta – toiminnasta jonkun muunkin, kuin vain itsen hyväksi.

Nämä havainnot ja väitteet voi mielestäni ottaa todesta. Samalla niiden tulisi herättää poliitikkojen keskuudessa suuria kysymyksiä. Miksi poliittinen keskustelumme keskittyy yhä pohtimaan ennen kaikkea bruttokansantuotteen kasvattamista? Onko poliitikon perinteinen tehtävä kansalaisen rahallisten etujen turvaajana enää mielekäs?

Itse pidän selvänä, että politiikan on lähivuosina muututtava aivan perusteitaan myöten. Vaaleja ei enää voida käydä erilaisista materialistisista eduista kilpaillen, vaan ennen kaikkea arvoihin keskittyen. Keskeistä olisi kehittää vaaliteemoja, -lupauksia ja poliittisen vastuun käsitettä siten, että tarkastelussa ylittyy vaalikausien lyhyt kierto. Erityisesti BKT:n tuijottaminen on lopetettava kaiken määräävänä arvona.

Tämä olisi tietysti suuri murros, mutta sen on tapahduttava. Osa muutoksen vaatimasta vastuusta lankeaa toimittajille läpi julkisen sanan, heillä kun on tapana tivata kaikista poliittisista puheenvuoroista ja kannanotoista lähinnä hintalappua, siis budjettivaikutusta. Toisaalta myös poliitikkojen itsensä on tietysti uskallettava luopua materialismiin keskittyvästä kampanjoinnistaan. Niin yksilöllä kuin kansakunnalla on oltava jokin korkeampikin tarkoitus, kuin rahanteko.

Todellinen muutos lähtee kuitenkaan harvoin liikkeelle poliitikoista, me kun yleensä seuraamme yleistä mielipidettä, emmekä niinkään kulje sen edellä. Suuret muutokset alkavat kansalaisista, siis sinusta.

Älä jättäydy yhteiskunnassa sivustakatsojaksi, vaan toimi ja vaikuta! Tutkimukset osoittavat, että tulet siten onnellisemmaksi :)

Ikävän totuuden äärellä

Olen alkuvuodesta lukenut pari mielenkiintoista kirjaa, tai pitäisikö sanoa eurooppalaista ajankuvaa: Walter Laqueurin kirjoittaman Euroopan viimeiset päivät ja Timo Vihavaisen Länsimaiden tuhon. Ne pohjaavat perusajatukseltaan paljolti Oswald Spenglerin Länsimaiden perikatoon, joka valmistui jo 1920. Luin kirjat, koska pidän Spengleriä yhtenä länsimaisen historian keskeisimmistä ajattelijoista. Hän oivalsi ja ennakoi jo melkein vuosisata sitten ne kehityskulut, joita tämän päivän päättäjämme eivät tunnu ymmärtävän vieläkään, vaikka ne tapahtuvat jo heidän silmiensä edessä.

Laqueurin ja Vihavaisen teokset peilaavat aikamme suuria kehityslinjoja, jotka lyhyesti voidaan tiivistää muotoon: eurooppalaisilla menee huonosti. Olemme menettäneet itseluottamuksemme ja siten muuttuneet historian tekijöistä sen sivustakatsojiksi. Olemme hylänneet moraaliset perusarvomme, emmekä arvosta kulttuuriammekaan. Olemme yksilöinä käyneet itsekkäiksi, mainetta millä hinnalla hyvänsä tavoitteleviksi tomppeleiksi, jotka sosiaaliturvaan nojautuen kieltäytyvät kaikesta työstä, joka ei satu miellyttämään – kärjistetysti molempien kirjottajien sanoma on kuta kuinkin tämä.

Vihavainen kiteyttää hyvin, että ennen länsimaisen yhteiskunnan ja yksilön ihanne oli kulttuuri, mikä tarkoitti pyrkimystä totuuteen, hyvyyteen ja kauneuteen. Sankareita olivat tämän pyrkimyksen edistäjät ja suojelijat. Nyt ihanteemme on yksilön omien himojen tyydytys. Se on kulttuurin rappiota ja historiallisessa mittakaavassa myös itsetuhoista, mutta toisaalta yksilötasolla kansalainen ei välttämättä lainkaan kärsi tästä kulttuurinsa rappiosta. Kun koko hyvän ja pahan käsitteistö on menettänyt merkityksensä, ei kenenkään enää tarvitse ponnistella kehittääkseen itseään paremmaksi.

Henkisen lamaannuksen käytännön seuraukset ovat kaksi ylitsekäyvää ongelmaa, nimittäin kansantaloudellinen konkurssi ja väestöllinen sukupuutto. Molemmat ongelmat liittyvät läheisesti myös maahanmuuttokeskusteluun. Eurooppaan alettiin vastaanottaa siirtolaisia, koska heistä toivottiin tekijöitä töille, jotka eurooppalaisille eivät enää kelpaa. Lisäksi Euroopan vasemmistopuolueiden kansainvälisen solidaarisuuden aatemaailma on avannut portit humanitaarisen maahanmuuton ehtymättömälle virralle.

Ratkaisuksi tarkoitettu maahanmuutto on kuitenkin muodostunut Euroopalle ongelmaksi. Aasian, Afrikan ja Lähi-idän ammattitaitoisista siirtolaisista vain 5% tulee Eurooppaan, kun 85% menee Yhdysvaltoihin ja loput muualle. Ammattitaitoisten maahanmuuttajien sijaan olemme siis mantereen laajuisesti keränneet aivan liiaksi sosiaaliturvamme varaan asettuvia maahanmuuttajia.

Maahanmuuttajien integraation vaikeus on paljastunut vähitellen, erityisesti muslimien osalta. Laqueur marssittaa kirjassaan esiin paljon mielenkiintoista numerotietoa: Saksan musliminuorista 3% käy lukion, Isossa-Britanniassa muslimien työttömyys on kolminkertainen alkuperäisväestöön nähden, Tanskassa 5% muslimivähemmistö aiheuttaa 40% sosiaaliturvan kustannuksista… Itsesyyttelyn koulukunta pitää tätä kaikkea eurooppalaisten oman rasismin syynä, mutta samaan aikaan monien muiden maahanmuuttajaryhmien menestyminen on ollut paljon muslimeja parempaa.

Nykyisellä vauhdillaan maahanmuutto aiheuttaa myös koko Euroopan väestöpohjan laajamittaisen muuttumiseen. Ongelman pohjalla on eurooppalaisten oman lapsiluvun romahtaminen, joka nykyisellä tasollaan johtaa dramaattisiin tuloksiin. Laqueurin mukaan vuonna 2100 saksalaisia olisi ilman maahanmuuttoa tällä menolla 32, italialaisia 15 ja espanjalaisia 12 miljoonaa. Vuoteen 2300 mennessä eurooppalaisten määrä laskisi nykytahdilla alle kymmenykseen nykyisestä.

---

Olen myös omissa kirjoituksissani jatkuvasti korostanut, että ellei perustavaa muutosta niin yhteiskuntamme rakenteissa kuin omissa asenteissamme tule, on Spenglerin saarnaama perikato lopulta väistämättä edessä. Emme jatkuvasti voi yksilöinä odottaa saavamme yhteiskunnalta enemmän kuin annamme, se on yksinkertaisesti toimimaton yhtälö. Samoin materiaalinen kulutus ei voi ikuisesti jatkaa nousuaan, se on kestämätöntä niin ekologisesti kuin ekonomisesti.

On todella viimeiset hetket herätä näihin kysymyksiin ja kääntää suunta – hyvänä alkuna suosittelen vaikkapa tutustumista Vihavaisen ja Laqueurin kirjoihin.

Suomalaisuus 2010-luvulla - turhake vai elinehto?

Suomalaisuuden Liiton puheenjohtajana saan jatkuvasti keskustella ja kirjoittaa paljon lempiaiheestani, siis suomalaisuudesta. Usein esille nouseva kysymys tätä nykyä on, ovatko koko kansallinen identiteetti ja kulttuuri jo turhia kaikuja ajalta ennen globalisaatiota, monikulttuurisuutta ja kansainvälistä solidaarisuutta?

Itse näen asian niin, että suomalaisuus ja muut kansalliset kulttuurit ovat nykyään yhtä arvokkaita kuin aina ennenkin, eikä niiden vaipumisesta unohdukseen hyötyisi kukaan. Nykyään tehdään usein väärä vastakkainasettelu kansallisten kulttuurien ja monikulttuurisuuden suhteen, ikään kuin toisen edistäminen olisi toiselta pois.

Todellisuudessa monikulttuurisuus ei ole kansallisten kulttuurien vastakohta, vaan niiden seurannainen. Monikulttuurisuudessa itsessään ei ole omaperäistä sisältöä, vaan monikulttuurisuus syntyy siitä, kun kansalliset kulttuurit kohtaavat. Ilman kansallisia kulttuureja ei siis voisi olla monikulttuurisuuttakaan. Juuri kansalliset kulttuurit ovat maailman monimuotoisuuden alkulähde ja niiden vaaliminen viime kädessä kulttuurielämän perusta.

Mitä sitten on se suomalaisuus, jota meidän pitäisi vaalia? Joskus hätäisesti väitetään, että koska kansallisen identiteetin sisältöä ei pysty yleispätevästi määrittelemään, ei sitä oikeastaan ole edes olemassa. Väitteessä on totta sen verran, että yhtä ainoaa oikeaa identiteettiä ei suomalaisuudelle voida antaa. Sellaista aikaa ei koskaan ole ollut tai koskaan tule olemaan, jolloin kaikki suomalaiset olisivat olleet samanlaisia tai kaikesta samanmielisiä.

Silti suomalaisuutta on olemassa. Suomalaisuus – kuten kaikki kansalliset identiteetit – koostuu tietyistä omalaatuisista aineksista kuten kielestä, taiteesta, tavoista, historiasta, myyteistä ja oikeuskäsityksistä. Suomalaisuus on jokaiselle omaperäinen kokemus, eikä kukaan pysty toisen puolesta määrittelemään, mitä suomalaisuus hänelle merkitsee.

Omia juuriaan voi halutessaan väheksyä, mutta niiden vaikutusta ei silti voi mitätöidä. Halusimme tai emme, suomalaisuus vaikuttaa meihin aina ja kaikkialla, sillä se on osa identiteettiämme, osa minuuttamme.

Minuutemme taas on se ainoa omaperäinen asia, jonka kukin yksilö tai kansa voi maailman monimuotoisuudelle antaa. Meidän yhteinen lahjamme maailmalle on suomalaisuus – se on myös suurin vahvuutemme ja kilpailuvalttimme. Kaiken muun osaa tehdä joku muukin yhtä hyvin, mutta me olemme maailman parhaat suomalaiset. Meillä on tietenkin aina paljon opittavaa maailmalta, mutta maailmalla on myös paljon opittavaa meiltä.

Viime vuosina on muhinut sellainenkin omituinen ajatus, että edistäisimme paremmin maailman yhteisöllisyyttä jos luopuisimme kansallisista kulttuureista, tai ainakin me suomalaiset saisimme pienenä kansana siten enemmän kunnioitusta. Tästä minun on kysyttävä, toimisitko itse yksilönä siten, että muiden kanssa toimeen tullaksesi luopuisit omasta identiteetistäsi? Kansojen välisen kunnioituksen täytyy perustua johonkin muuhun kuin samanlaisuuteen, aivan kuten yksilöidenkin.

Monikulttuurisuutta on hyödytöntä kammoksua, mutta sen tieltä ei myöskään ole tarpeen raivata mitään alkuperäiseen kulttuuriimme kuuluvaa. Monikulttuurisuutta on aina ollut ja tulee olemaan, sillä eihän koskaan ole ollut aikaa jolloin ihmiset ja ajatukset eivät lainkaan olisi päässeet liikkumaan. Tuskin kukaan sellaista toivoisikaan.

Voimme siis ylpeänä vaalia ja kunnioittaa perinteitämme, ja edellyttää samaa kaikilta, jotka maassamme haluavat asua. Terve itsetunnon rakentaminen on paras tapa valmistautua tuntemattomaan tulevaisuuteen ja antaa rohkeutta kohdata myös erilaisuutta. Omana itsenämme – suomalaisina – me selviämme myös tulevaisuudessa, kuten aina ennenkin olemme selvinneet.

Siinä on meille ylenpalttisesti syytä jatkossakin vaalia suomalaisuutta niin kansalaisjärjestöissä, poliittisissa puolueissa kuin etenkin jokapäiväisessä arkielämässämme.

Pakkoruotsia vai valinnanvapautta?

Parhaillaan on käynnissä tärkeä koulutuspoliittinen uudistustyö, kun parlamentaarinen tuntijakotyöryhmä pohtii Suomen perusopetuksen tulevaisuutta. Työryhmä tekee suunnitelmaa sitä, mitä aineita ja kuinka paljon peruskoulussa olisi syytä 2010-luvulla opettaa.

Työryhmän esitykset ohjaavat koko maamme tulevaa osaamista, kilpailukykyä ja sivistystä. Kyseessä ei siis ole mikään pikkujuttu, vaan eräs alkaneen vuosikymmenen tärkeimmistä päätöksistä.

Etukäteen on annettu tietoa, että työryhmällä on halua lisätä opetuksessa taideaineita ja mahdollisesti myös liikuntaa. Tältä osin työryhmää ei voi kuin kannustaa rohkeasti eteenpäin. Koko Suomen tuleva kulttuurielämä pohjautuu paljolti koulussa annettavaan opetukseen ja lisääntynyt liikunta taas virkistää muuta opiskelua ja pitkällä aikavälillä voi kohentaa jopa kansanterveyttä.

Sen sijaan kaikkein odotetuinta ja toivotuinta uudistusta, pakollisesta ruotsin opetuksesta luopumista, ei ilmeisesti vakavasti edes harkita. Tämä on hyvin outoa.

Lukuisissa erilaisissa gallupeissa ja kyselyissä on todettu, että Suomen kansan selvä enemmistö haluaa luopua niin kutsutusta pakkoruotsista. Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö jokainen halukas saisi jatkossakin lukea ruotsia, tai etteikö palveluita tarjottaisi yhä edelleen myös ruotsin kielellä. Päätös tarkoittaisi vain ja ainoastaan sitä, ettei ketään enää pakotettaisi vuosikausia istumaan turhaan kieliopinnoissa, joista hänen omassa arkielämässään tai urasuunnitelmissaan ei ole mitään hyötyä.

Euroopan unionin aikakaudella on tärkeää antaa nuorille vaihtoehtoja, sillä työmarkkinat ja osaamistarpeet ovat tätä nykyä hyvin monipuoliset. Ei yksinkertaisesti ole järkevää koulussa pakollisesti opettaa kahta kansainvälisesti pientä kieltä (suomi ja ruotsi), joita kukaan muu Euroopassa ei puhu. Nykyinen kielipolitiikka on menneestä maailmasta ja näyttäisi kansainvälisyyden sijaan tähtäävän paremminkin pohjoismaiseen eristäytymiseen.

Jos työryhmä kuitenkin päättäisi yleisen mielipiteen ja oikeustajun vastaisesti säilyttää pakkoruotsin, tulisi tälle kyetä esittämään erinomaiset perustelut. Pitkään pakkoruotsikeskustelua seuranneena uskaltaudun antamaan seuraavan evästyksen perusteluista, joita työryhmän ei kannata pakkoruotsin puoltamiseksi enää esittää, mikäli haluaa antaa hyvän kuvan arvostelukyvystään:

1. Hyvä tapa oppia muita kieliä on lukea ensin ruotsia. Eiköhän vielä parempi tapa oppia mitä tahansa vierasta kieltä ole lukea kyseistä kieltä itseään.

2. Historialliset syyt. Historia on tärkeää mutta kuuluu historiantunneille, kieliopetus ei voi tähdätä menneisyyteen vaan tulevaisuuteen.

3. Ruotsin kieli on sivistävää. Ehkäpä, mutta varmasti myös vaikkapa ranskan, saksan tai venäjän kielen lukeminen voisi sivistää nuorisoamme aivan yhtä paljon ja vieläpä monipuolisemmin.

4. Onhan muitakin pakollisia aineita, kuten matematiikka tai biologia. Niin onkin, mutta nämä muut aineet ovat luonteeltaan universaaleja, siis yleisesti hyödyllisiä kaikille ihmisille kaikkialla maailmassa, eivätkä siten rinnastu ruotsiin.

5. Pohjoismainen identiteettimme vaatii ruotsin opiskelua. 2000-luvun yksilölähtöiseen moraalikäsitykseen kuuluu, ettei kukaan voi määrätä toisen ihmisen identiteetistä, vaan jokainen saa rakentaa identiteettinsä oman kutsumuksensa pohjalta.

Pakkoruotsista luopuminen olisi siis yksilönvapautta, opiskelumotivaatioita ja kansainvälistä kilpailukykyämme kohentava päätös. Vielä toistamiseen korostan, ettei kenenkään mahdollisuutta ruotsin opiskeluun tietenkään rajoitettaisi. Päinvastoin, pakosta luopumalla annettaisiin vain entistäkin parempi mahdollisuus ruotsin opiskeluun kaikille niille, jotka sitä opiskella haluavat. Heitäkin varmasti riittäisi, ja hyvä niin.

Alkuun | Edelliset

1 – 5 / 5

Seuraavat | Loppuun