Hyvä nainen, oletko koskaan tutkinut miltä vaginasi näyttää?
Ruotsissa äsken tehdyn tutkimuksen mukaan 75 prosenttia naisista eivät ole katsoneet sukupuolielintään peilin kanssa, eivätkä tiedä jos siinä on jotakin vialla. 66 prosenttia ruotsalaisnaisista ei osaisi nimetä omaa pimppiään tunnistusrivistä. Pikkutytöille opetetaan edelleen, että on jotenkin likaista leikkiä alapään kanssa, mutta pikkupojat saavat kyllä kosketella itseään.
Ruotsalaisessa naistenlehdessä oli äskettäin kuva naisesta ja hänen alapäästänsä. Ensimmäinen ajatukseni oli: "yök, miksi minun lempilehdessäni on jotain pornoa". Sitten katsoin uudelleen. Kyseessä ei ollut pornojuttu, vaan jutussa kerrottiin, kuinka naiset edelleen häpeävät omaa seksuaalisuuttaan ja alapäätään. Muun muassa siksi vietämme vaginapäivää.
Vaginamonologien kirjoittaja Eve Ensler perusti aikoinaan V-day:n, eli vaginapäivän. Sitä vietetään yli 50 maassa 1.2-30.4 aikavälillä. Suomikin on mukana. Tukholmassa V-day:tä vietettiin viime viikon lauantaina suurella mittakaavalla. Kondomivalmistaja RFSU oli mukana järjestämässä iltaa, jossa oli taidetta pimpeistä ja jossa sai halutessa pimppinsä kuvattua.
V-day:n tarkoitus on saada naisiin kohdistuva väkivalta vähenemään, vahvistaa naisten seksuaalista itsetuntoa ja oikeutta päättää omasta kehostaan.
Suomalaisnaisten itsetuntoa kaipaa kyllä kohotusta, mutta myös muilta osin kuin vaginasta. Luin äskettäin Helsingin Sanomista Hallintotieteiden maisteri Siina Repon kirjoituksen naisjohtajista. Repo kertoi, että suomalaisnaiset pääsevät pelkästään alemman ja keskitason johtajien paikoille. Tällä hetkellä kaupunginjohtajista 11 prosenttia on naisia. Lähes puoleen Helsingin pörssiin listautuneiden yhtiöiden hallituksiin ei ole valittu yhtään naista eikä ainuttakaan naispuheenjohtajaa. Huippujohtajista naisia on alle 5 prosenttia. Yritysten naisjohtajat tienaavat noin 65 prosenttia miesjohtajien palkasta. Puolelle naisten ja miesten välisille palkkaeroille ei löydy loogista selitystä. Suomi ei siis ole naisjohtajien maa!
Lisäksi Iltasanomat uutisoi viime viikonloppuna kuinka eduskunnasta on alkanut nuorten naisten joukkopako. Lähtijöinä ovat muun muassa Tanja Karpela (kesk.), Janina Andersson (vihr.) ja Satu Taiveaho (sd.). Sari Sarkomaa (kok.) jätti opetusministerin tehtävät perhesyistä ja Paula Lehtomäki ei hae keskustan puheenjohtajaksi samasta syystä. Miehet porskuttavat yritysmaailmassa ja politiikassa ja osaavat naiset jäävät kotiin lasten kanssa.
Olen sitä mieltä, että suomalaisnaisten itsetunto kaipaa kokonaisvaltaista kohotusta. Vaginapäivästä on hyvä aloittaa.
Minulla (Sunniva 32 v.) ja äidilläni (Mami, 64 v.) on joskus kivoja (lue:kiivaita) puhelinkeskusteluja. Tässä yksi viimeaikainen:
Minä: Hei mami. Näitkö tän? Luin just lehdestä, et sitä eläkeikää aiotaan nostaa. Kuka idiootti-imbesilli meni keksimään, että eläkeikää nostetaan? Eihän ihminen oo kone, joka voi tehdä työtä kellon ympäri ja koko elämänsä täysin terveenä.
Mami: Kulta, työn tekeminen on hauskaa. Siksihän me elämme, että tehdään työtä ja rakennetaan yhteiskuntaa.
Minä: Joo, mutta, yli kuuskymppisenä en halua enkä jaksa paiskia täysillä töitä. Sitä paitsi: helppohan sun on sanoa, et eläkeikä pitää nostaa, ku sun eläkeikä pysyy samana.
Mami: Mutta eihän sulla edes ole kokopäivätöitä, eli kiireitä tällä hetkellä? Ehdit lepäillä nyt, kulta.
Minä: Kuule nyt ei ehdi levätä ollenkaan. Sillon kun työtä ei oo, kaikki aika menee töiden hakemiseen. Jopa enemmän kuin se kahdeksan tuntia päivässä. Kaikkein parasta koko työttömänä olossa on, että nyt kun oon ollut puoli vuotta työtön, työvoimatoimisto lähettää mulle kirjeitä, joissa käskee mun hakea jotain tiettyä paikkaa "parhaani mukaan" tai muuten mä en saa enää työttömyystukea.
Mami: No, mikä se "tietty työ" oli, jota sun piti hakea, ehkä se sopii sulle, kulta? Haitko sitä?
Minä: Se oli tiedottajan työ. Kuulosti oikein kivalta. Kunnes luin vaatimuslistan, jossa luki, että pitää osata taittaa.
Mami: No, etkö sinä sitten osaa taittaa? Mikä se taittaminen edes on, eihän se kovin vaikeaa voi olla?
Minä: Helposti selitettynä taittajat esim lehdissä laittavat tietokoneen ruudulla erillisen ohjelman avulla kuvat ja tekstin yhteen. Ja taittaminen on ihan oma lajinsa, ei se ihan helppoa ole. Ainakaan ilman oikeaa koulutusta. EN SIIS OSAA TAITTAA, KOSKA SIIHEN MINUA EI VIELÄ OLE KOULUTETTU. ON KYLLÄ NE MAISTERIN PAPERIT JA TOIMITTAJAN PAPERIT. OSAAN SOITTAA PIANOA JA HOITAA MEHILÄISIÄ JA SIIVOTA JA ISTUA KAUPAN KASSALLA, LAITTAA RUOKAA, PYYKÄTÄ, MEIKATA, PUKEUTUA MUODIKKAASTI JA KÄYTTÄÄ MATKATOIMISTON TIETOKONEJÄRJESTELMÄÄ, MUTTA TAITTAA EN PIRU VIE OSAA!!!
Mami: Älä kulta hermostu. Ei mami voi muistaa, mitä kaikkea osaat. Ja jos et osaa, älä hae sitä työtä.
Minä: Pakko hakea "parhaani mukaan" tai en saa työttömyystukea. Valtio pakottaa! Eli käytin tänään pari tuntia aikaa sellaisen työn hakemiseen, jota luultavasti en saa, koska en osaa taittaa. Vaikka olisin voinut sinä aikana hakea työtä, johon voisin päästä. Yhtä hyvin ne voisivat pyytää hakemaan poliisiylitarkastajan virkaa! Haloo järki, kuuleeko kukaan? Kuka hullu keksi meidän työnhakujärjestelmän. Yhtä hyvin ihmisille voisi vaan jakaa töitä jostakin "keskus-työ-pankista". Viis siitä mikä koulutus on ja mitä osaa.
Mami: (nauraa) Kulta, nyt sinä liioittelet. Ja kyllä sinä vielä työn löydät. Suomi on hyvä maa. Sinun mummisi ja vaarisikin tekivät työtä yötä päivää, että sinulla olisi parempi huominen.
Minä: Missä se parempi huominen on? Eläkeiän nostamisessako? No saisinpa edes työn, että pystyisin edes yrittämään sitä työmaratonia sinne korotettuun eläkeikään. Miksei siellä eduskunnassa tajuta, ettei eläkeiän nostaminen auta, jos jengi ei saa töitä, ja ne jotka saavat, ylityöllistetään? Miksei ne tajua, että työ-olosuhteita on muutettava niin, et ihmiset jaksais työssänsä? Eläkeiän nostaminen on kuin maalaisi homekämpän homemaalilla. Jonkun ajan kuluttua home puskee sieltä maalin läpi esiin, ihan niin kuin siellä kämpässä Italiassa, jossa asuin silloin opiskeluaikoina, muistatko? Vihreää hometta pitkin seiniä ja kattoa.
Mami: Jos niin kauheaa on, ni lähde sitten ulkomaille pois tästä "homeesta".
Minä: En ku tää on mun maa ja mun koti. Vaikka se ois täynnä hometta niin ku Janne Katajan asunto, ni en lähde!
Mami: Onko Janne Katajan talossa hometta? Voi raukkaa. Enpä tiennytkään. Tosikurjaa! No mutta, aika rientää, nyt täytyykin taas lähteä taas töihin. Jutellaan taas lisää. Pusuja kulta.
Vaikka äitini ei ollut lukenut Janne Katajan homehelvetistä, niin te, hyvät lukijat, olette varmaankin siitä lukeneet. Itsellänikin todettiin muutama vuosi sitten homeallergia, koska olen altistunut homeelle (ilmeisesti Italiassa) ja tiedän, että homesairaudet ovat kammottavia ja pitkäaikaisia, aivan kuten Suomen ongelmat työttömyyden ja suurten ikäryhmien kanssa.
Katsoin viime perjantaina uutta tv-sarjaa nimeltään Teräspallit. Kyseessä on Janne Katajan juontama Subin kotimainen räväkkä piilokameraohjelma. Erilaiset tyypit jallittavat suomalaisia, ja ainakin eka jakso oli hulvaton.
Yhtenä tyyppinä ohjelmassa oli mukana näyttelijä, joka leikkii tv-toimittajaa ja pilailee julkkisten kustannuksella. Mieheni nauroi tv-toimittajan kommelluksille ja minäkin nauroin, mutta samalla minulle nousi pieni tuskan hiki hommaa katsoessa. Tunnistin itseni tuosta hölmöilevästä tv-toimittajasta.
Aloittaessani toimittajan urani radiossa vuonna 2003 ensimmäinen suoran lähetyksen haastatteluni oli täysi floppi. Muistan sen kuin eilisen päivän. Minun piti jututtaa Turun Aurajoen soutujen osallistujia heidän suoritustensa jälkeen. Valitsin jostakin syystä soutajan, joka hävisi koko kisan. Tungin mikrofonin hänen eteensä ja rupesin kyselemään, että "miltäs häviö maistuu" ja "mites nyt suu pannaan, luuseri". Olin kuin mikäkin tahaton koomikko, vaikka haastattelun piti olla asiallinen. Soutaja oli aivan maansa myynyt, mutta minä vain lisäsin vettä myllyyn ja kysyin, että "minkä ihmeen takia menit häviämään, että missä mättää". Kun studiosta kysyttiin, voisinko kommentoida tunnelmia soutukisoista, minä vain toistelin, että "ei tällä hirveästi jengiä ole ja että tuolla ne tyypit soutavat Aurajoessa ees taas, aika tylsää on". Suustani ei tullut mitään järkevää. Onneksi toimituksen väellä näytti olevan hauskaa, he nauroivat kippurassa haastattelulleni. Meni täysin huumorin puolelle se homma.
Kun radiotoimituksessa huomattiin, etten pelännyt laittaa itseäni likoon haastatteluja tehdessä, minut laitettiinkin eräänä päivänä Turun torille tekemään pilailuohjelmaa. Minun piti pukeutua ryysyihin ja leikkiä katusoittajaa, joka vinguttaa viulua aivan kammotavalla tavalla ja sitten toimituksessa arvailtiin, saanko kerättyä rahaa soitollani ja tuleeko kenties joku lyömään minua turpaan. Kyllähän siinä paljon jengiä kulki ohi, joista suurin osa haukkui minut pataluhaksi tai sitten katseli hölmistyneenä. Lisäksi eräs mies pyysi minua deitille, koska olin kuulemma niin hauskan näköinen. Se tyyppi ei tainnut käydä ihan täysillä. Pahinta jutussa oli kuitenkin se hetki, kun kulman takaa porhalsi pikkusiskoni, joka heitti pari euroa aukinaiseen viulukotelooni. Hän oli juuri kävellyt pari metriä ohitseni, kun hän kääntyi ympäri ja päästi kauhean, sydäntä särkevän kiljahduksen, joka kuului kilometrien päähän.
-Etkö sä olekaan radiossa töissä? Täytyykö sun ansaita rahaa kerjäämällä ja soittamalla viulua, vaikket osaa, pikkusiskoni itki täysin hysteerisenä.
Minulla oli täysi työ selittää poloiselle, että teen "piilokamera" radio-ohjelmaa. Lopuksi pikkusiskoni uskoi tarinani, kun näytin vaatteiden alla olevat piuhat ja mikin. Sekin homma meni poskelleen siskon ilmestyttyä kuvioihin.
Erään toisen kerran minun piti mennä jututtamaan ruotsinkieliseen radio-ohjelmaan kulttuuriohjelmaa varten posetiivaria. Ruotsiksi posetiivari on nimeltään "positivhalare", mutta sitä en tiennyt ennestään, joten luulin, että positivhalare tarkoittaa suomeksi posetiivarin haalaria, eli jotakin omituista pukua, joka posetiivarilla on päällänsä. Juttelin ummet ja lammet posetiivarin kanssa hänen omituisesta asustansa. Tällä tyypillä kun vielä sattui olemaan värillinen haalari päällään, jossa oli kaikenlaisia pinssejä. Mies näytti tosin hieman hämmentyneeltä siitä, että puhun hänen puvustansa, vaikka piti jutella musiikista. Toimituksessa kömmähdykselleni onneksi naurettiin vedet silmissä. Otin kyllä opiksi tästä "kielivirheestä".
Olen minä monet muutkin kerrat mokannut. Nettihaastatteluni Samantha Foxista oli aivan omaa luokkaansa. Tein haastattelun englanniksi, ja kun minun piti kääntää povipommin jutustelut suomeksi, höpisin jotakin aivan muuta kuin mitä Samantha oli kysymykseeni vastannut. Läskiksi meni sekin.
Hauskin mokani kaikista on ehkäpä se, kun en yksillä pippaloilla viihdetoimittajan työssäni tunnistanut kansanedustaja Mikko Alataloa, ja menin lopulta kysymään häneltä, että "ootko sä se Matti Alatalo". Onneksi kansanedustajalla riitti huumoria, ja minusta kouliintui vuosien varrella oikein hyvä toimittaja, ainakin omasta mielestäni.
No miksi minä näistä omista haastattelumokailuistani höpisen? Siksi, että Teräspallit-ohjelma sai minut muistamaan, että elämässä sattuu ja tapahtuu. Mokaaminen on inhimillistä ja monesti hauskaakin, ainakin jälkikäteen, eikä sitä tarvitse hävetä. Harva meistä on täydellinen kehdosta hautaan. On hyvä osata nauraa omille kommelluksilleen ja oppia niistä. Ja joskus kömmähdys tai varsin tyhmältä kuulostava haastattelukysymys voi yllättäen johtaa jopa jymyuutisen saamiseen toimittajan työssä.
Väitänkin siksi, että jokaisessa meissä asuu pieni teräspalli tai terästissi. Sellainen tyyppi, joka haluaa viihdyttää täysillä: joko tekemällä pikku kepposia toisille tai laittamalla itsensä hauskalla tavalla likoon viihteen puolesta.
Uskallatko sinä kertoa, miten olet mokannut tai mikä viimeksi meni hauskalla tavalla mönkään omassa työssäsi?
Tällä viikolla saatiin taas uusi julkkisuhri. Nuori poika uhkasi Facebookin kautta tappaa Joel Hallikaisen ja tämän perheen. Tänään keskiviikkona uhkailija tapaa Hallikaisen suorassa lähetyksessä Maria!-tv-ohjelmassa ja pyytää Hallikaiselta anteeksi. Hän kun katuu kirjoituksiaan ja haluaa omien sanojensa mukaan antaa "typeryydelle kasvot". Tai sitten poika haluaa vain välttää oikeuskeissin tai saada vartin verran julkisuutta.
Äskettäin myös maahanmuuttoministeri Astrid Thors (r.) on saanut tappouhkauksia. Joku perusti ryhmän Facebookiin, jonka nimi oli: "Olen valmis istumaan muutaman vuoden Astrid Thorsin taposta!!".
Julkkisten lisäksi myös monet toimittajat saavat uhkauksia. Itsekin olen saanut oman osani, onneksi kuitenkin aika vähän. Muistan kuitenkin erityisen hyvin sähköpostiviestit, joissa luki, että "sut pitäisi kivittää kuoliaaksi ja heittää kalliolta alas", "mä tapan sut saatanan huora" ja "mä tiedän missä sä asut".
Vaikka näistä uhkausviesteistä on pitkä aika, muistan ne hyvin. Pelko valtasi koko kehoni. Ajattelin, että tämä on jo liian kova hinta toimittajana olemisesta. Muutin osoitteeni ja puhelinnumeroni salaisiksi, ja minua pelotti pitkän aikaa kulkea ulkona, jos vaikka se tyyppi, jonka mielestä minä olen niin hirveä, haluaa viedä minulta tai joltakulta läheiseltäni hengen. Voin vain kuvitella, miltä esimerkiksi Hallikaiselta ja Thorsista tuntuu.
Eräällä tutullani oli lehtiä lukiessaan tapana haukkua julkkiksia, joista hän ei pitänyt. Hän saattoi suureen ääneen huutaa, että "mitä toikin vitun lehmä taas on menny tekemään. Mä en vittu jaksa kattoa sen tympeää naamaa tai lukea mitään paskaa siitä enää. Tyyppi on aivan kusipää". Kysyin tutultani, että mistä sinä tiedät, minkälainen tuo julkkis on, ethän sinä tunne häntä. Kun tuttuni ei hiljentänyt arvosteluryöppyään, tokaisin, että "minä tunnen tuon julkkiksen ja hän on ihan tavallinen ihminen julkisessa työssä. Hänellä on hyviä ja huonoja puolia. Hänen koko olemuksensa ei kiteydy tuohon yhteen hänestä kirjoitettuun juttuun".
Mutta miksi julkkikset herättävät niin suuria tunteita ihmisissä? Miksi joitakin ihaillaan melkein kuin he olisivat jumalia ja miksi toiset saavat tappouhkauksia?
Facebookin, Twitterin ja muiden nettipalvelujen aikakautena vihansa voi nykyään kirjoittaa muiden näkyville. Haukut ja uhkaukset laitetaan kaikkien nykyään luettavaksi, vaikka ennen ihmiset haukkuivat julkkiksia kotonaan. Huono ja laiton trendi.
Olen monesti miettinyt, miksi ihmisillä riittää niin paljon ihailua tai vihaa julkkiksia kohtaan. Uskon tämän johtuvan siitä, että lehdissä komeilevat "idolit" ovat tietynlainen oman sielun peili. Omia patoutumia puretaan helppoihin kohteisiin, jotka eivät pysty puolustautumaan, vaikka ennemmin pitäisi kysyä itseltänsä, miksi on niin vihainen ihmiselle, jota ei edes tunne. Johtuuko se siitä, että on tympiintynyt omaan elämäänsä? Johtuuko se kateudesta vai kenties siitä, että yksinkertaisesti sapettaa ja halua purkaa sisällä kiehuvaa vihaansa?
Entä te hyvät lukijat, haukutteko tekin ihmisiä, joita ette tunne? Miksi?
Joka vuosi sama asia. Tuntemani miehet kitisevät kansainvälisestä naisten päivästä ja kuulen heiltä juttuja siitä, että pitäisi olla olemassa myös "miesten päivä" tai ainakin joku "tasa-arvon-päivä" tai, että kaikkea kaupallisestaan ja siksi he eivät suostu viettämään naisten päivää.
No, miksi me sitten vietämme jotain "naisten päivää"? Vastaus on helppo: koska Suomen rajojen ulkopuolella naisia kohdellaan kuin karjaa!
Oletko nähnyt Hurghadassa tai Sharm el Sheikissä lomaillessasi paikallisia naisia? Tiesitkö, että 96 prosenttia egyptiläisistä naisista on läpikäynyt helvetin. Heidän sukuelimensä on silvottu ja heistä 83 prosenttia ovat joutuneet seksuaalisen väkivallan uhreiksi. Rakas suomalainen mies, miltä sinusta tuntuisi, jos sukupuolielimesi silvottaisiin?
Intia se vasta hieno maa onkin. Siellä nainen saa isän ja miehensä kädestä, jos hän ei halua abortoida kohdussaan olevaa tyttölasta. Olen itsekin lomaillut Intiassa. Siellä oli kaunista, kuten Thaimaassakin. Mutta enpä tiennytkään, että 40 prosenttia Thaimaan naisista ovat joutuneet fyysisen tai seksuaalisen väkivallan uhreiksi ja että maassa on 300 000 tuhatta prostituoitua, joista 20 prosenttia on tyttöjä. Luuletteko näiden tyttöjen valinneen elämänsä itse? Haluavatko he tosiaan tyydyttää heitä ainakin parikymmentä vuotta vanhempia lihavia likaisia ällöttäviä turistimiehiä?
Tässä lisää faktoja: Sierra Leonessa joka seitsemäs nainen kuolee synnytyksen yhteydessä. Afganistanissa 12-14 vuotiaat tytöt pakotetaan menemään naimisiin ja silloin heidän pitää yleensä myös lopettaa koulunkäynti. Ihmiskauppa lisääntyy, eikä naisilla ei ole juuri enempää oikeuksia kuin sioilla.
Onneksi sentään Nicaraguassa otettiin vuonna 2006 aimo harppaus eteenpäin naisten hyvinvoinnin ja tasa-arvon saralla. Siellä kiellettiin abortit kokonaan, jopa silloin kuin raskaana olevan elämä on vaarassa. Lääkärit, jotka auttavat näitä kuolevia naisia, voidaan laittaa tiilenpäitä lukemaan hyvin pitkäksi aikaa. Keniassa 20 000 naista vuosittain joutuu sairaalahoitoon laittoman aborttiyrityksen seurauksena.
No, onhan meillä Euroopassa sentään asiat paremmin. Vai onko?
Irlannissa ja Puolassa abortit ovat kiellettyjä, mutta poikkeuksia sääntöön tehdään, jos naisen henki on vaarassa. Naapurimaassamme Ruotsissa ilmoitukset raiskauksista ovat yleisimmät Euroopassa.
Suomessa nainen saa kärsiä kotiväkivallasta. Tällä naisia tapetaan parin vodkalitran jälkeen niin sutjakasti, että puukot vaan viuhuvat.
Entä miten on asian laita hyvä nainen? Oletko sinä kenties se joka viides nainen, joka joskus elämänsä vaiheessa joutuu raiskauksen tai raiskausyrityksen uhriksi?
Lets face it! Naisen maailma on surkea vuonna 2010! Eikä meillä Suomessakaan vielä ole kaikki hyvin. Joten rakkaat suomalaiset miehet, viettäkää siis kansainvälistä naisten päivää rakkaiden naistenne kanssa. Antakaa arvoa sille sukupuolelle, jonka oikeuksia vielä tänäkin päivänä poljetaan.
Kuluneella viikolla mieltäni on vaivannut ihmisten välinpitämättömyys. Kaikki alkoi viime viikon keskiviikkona. Jouduin sairaalaan kovien vatsakipujen takia. Minut tutkittiin ja todettiin, että kyseessä varmaankin oli pelkkä ruokamyrkytys tai vatsaflunssa.
Poliklinikkahuoneessa maatessani en kuitenkaan voinut olla kuulematta, mitä lääkäri puhui muiden potilaiden kanssa. Yhdellä miehellä oli virtsaputkentulehdus. Juuri ennen kuin mies päästettiin kotiin, keskustelu sujui näin:
-Muistakaa sitten kotona pestä alapäänne joka päivä, lääkäri sanoi ystävällisesti.
-Tarviiko tosiaan? En mä jaksa joka päivä, mies vastasi.
-Peseytyä pitää, koska muuten niitä pöpöjä tulee sinne alapäähän, lääkäri selvitti kuin lapselle ikään.
Olin äimän käkenä siitä, ettei joku tajua pestä itseään. Luulin, että älytön keskustelu loppuisi siihen, mutta ei.
-Ja muistattehan sitten juoda paljon nestettä, lääkäri ohjeisti.
-Käykö ryyppy? mies kysyi ihan tosissaan.
-Tarkoitatte varmaankin viinaa. Se vie oikeastaan nesteitä kehosta, kuten kahvikin, joten koettakaa juoda vettä ja mehua, lääkäri jatkoi rauhallisesti yllättymättä kysymyksestä.
-No mutta, voiko ottaa ryypyn kuitenkin. En minä paljoa, mutta kun yksi tekis terää, mies jankutti.
Tässä vaiheessa painoin sairaalatyynyn pääni päälle, jotten olisi kuullut lisää. Epäpuhdas-alapää-ryyppytyyppi ällötti minua jo sen verran. Hänen tyhmyytensä oli aivan omaa luokkaansa.
Toinen vieruskaverini oli mies, jolla oli keuhkokuume ja yllätys yllätys: kaksi promillea alkoholia veressä. Ainut mitä mies halusi, oli päästä takaisin kotiin juomaan, vaikka kuolema oli juuri kolkutellut ovella.
Lopuksi samaan sairaalahuoneeseen kanssani tuli vanha mummeli. Hän oli puraissut itseään poskeen ja loukannut jalkansa jotenkin. Hän oli kaikkea muuta kuin sympaattinen "Marja Tyrni -tyylinen" vanhempi naishenkilö. Hän huusi hoitajille, käskytti heitä taukoamatta, ei kiittänyt mistään ja käyttäytyi kuin olisi ollut ainoa potilas huoneessa.
Alapää-mies ja promille-tyyppi eivät hekään osanneet olla ystävällisiä hoitajille ja lääkäreille. Minä olin huoneen ainut, joka kiitti sairaalahenkilökuntaa, kun minua hoidettiin. Ja tämä sairaalakokemus ei eroa muista sairaalakokemuksistani millään tavalla. Mikä ihmisiä oikein vaivaa?
"Minä minä minä"-ihmisiä löytyy kuitenkin myös muualta kuin sairaalasta.
Perjantain ja lauantain välisenä yönä sain taas uuden muistutuksen ihmisten välinpitämättömyydestä ja itsekkyydestä.
Yläkerrassani asuu eräs julkkispariskunta. Usein kun tämä pariskunta on poissa kotoa, asunnossa hääräävät heidän kaksi parikymppistä poikaansa. Perjantaina pojat (tai ainakin toinen heistä) bilettivät jälleen kerran vanhempiensa asunnossa. Mökä oli korvia huumaava, mutta mitäs pienistä. Olen aiemmin kokeillut mennä itse pyytämään poikia hiljentämään menoa, mutta se ei valitettavasti tehoa. Ja tämä ei siis ollut ensimmäinen kerta, kun yläkertalaiset meluavat yöllä kuin pienet apinat ja luulevat olevansa talon ainoat asukit.
Itse asiassa koko viikonloppu kuluikin korvia huumaavan musiikin parissa. Oletan, että asialla olivat pojat, koska nämä vahemmat tuskin kuuntelevat Pearl Jamia ja muuta alternative musiikkia. Mutta mikään lakihan ei kiellä kuuntelemasta musaa täysillä päivisin. Tähän voin todeta, että onneksi en ole yötyössä.
Toisaalta nuo ovat pieni paha, sillä toinen naapurini on sytyttänyt asuntonsa palamaan jo kaksi kertaa. Kolmannen palon mieheni tytär ja minä saimme ripeällä toiminnalla estettyä. Ja eräs taloyhtiössämme asuva henkilö, jonka kämppä oli kokonaan homeessa, kunnosti asunnon ja myi sen mukavalle naiselle kertomatta homeesta. Minä keroin naiselle nähneeni homekämpän kunnostuksen, ja tulen tarvittaessa todistamaan asiasta oikeuteen auttaakseni häntä.
En haluaisi uskoa, että naapurini olisivat ilkeitä tahallaan tai että sairaalassa makoilevat pottuilevat hoitajille silkasta ilosta. Mutta kieltämättä ihmettelen, mikä syy huonoon käyttäytymiseen oikein on?
Kysymykseni tällä kertaa kuuluukin: Mikä ihmisiä oikein vaivaa? Miksi tästä maailmasta löytyy niin paljon epäkiitollisuutta, välinpitämättömyyttä, epäystävällisyyttä ja "minä minä minä -mentaliteettia"?
8 kommenttia 
Facebook
MySpace
Delicious
Tilaa syöte
Sähköposti
Lisää palveluja...
City Facebookissa
Tilaa uutiskirje
Lähetä palautetta