Kulttuuri

Näkemättä paska

Täällä Pohjantähden alla
Elokuva

Ohjaus: Timo Koivusalo
Pääosissa: Ilkka Koivula, Vera Kiiskinen, Risto Tuorila, Ritva Jalonen, Hannu-Pekka Björkman



Joo, tosi freessiä mollata Timo Koivusaloa. Päätin lopettaa kotimaisen elokuvan tasosta nussuttamisen nähtyäni tämän videon, joten seuraavassa aion kuvailla Täällä pohjantähden alla -elokuva tapahtumarikasta näytöstä.

20:00 Luen aulassa päivän Hesarista Tarja Halosen lausunnon elokuvasta. "Timo Koivusalon tuore elokuva sai tasavallan presidentin pohdiskelemaan suomalaisen yhteiskunnan historiallista taakkaa", kirjoittaa Hesari. Pian tulen huomaamaan, että elokuva saa minut pohdiskelemaan mm. kauppalistaa, riisipuuron keittoaikaa sekä Parkanon kirjaston sarjakuvahyllyä.

20:10 Yleisössä pääasiassa kaikenikäisiä pariskuntia, huomaan.

20:15 Elokuva alkaa.

20:17 Alkutekstit ohi, ensimmäiset 200 sivua kirjasta käsitelty.

20:30 Tarkkailen Tennari ykköstä. Vaikuttaa siltä, että suurin osa pariskuntien naisista on lukenut kirjan, mies ei. Naiset selittävät siipoilleen kankaan tapahtumia, koska niissä ei ole mitään järkeä, jollei ole lukenut kirjaa.

20:50 Kännyköiden valot alkavat syttyä ympäri salia.

21:10 Seuralainen kysyy, että koska ne alkavat ampua toisiaan.

21:15 Elokuva on kestänyt tunnin. Puolivälissä ollaan, ajattelen, ja päätän istua kiukulla vielä toisen tunnin.

21:20 Teini-ikäinen pariskunta poistuu teatterista.

21:30 Lasken yleisöstä neljätoista kännykän valoa. Ennätys.

21:35 Ensimmäinen vitsi. No, ei oikeastaan vitsi, vaan hassu äänenpaino yhden repliikin lopussa. Yleisö mylvii. Tätä todella kaivattiin.

21:40 Vieressä istuva poika alkaa pelata matopeliä.

21:50 Seuralainen ilmoittaa, että elokuva ei muuttunut yhtään kiinnostavammaksi, vaikka ne alkoivat ampua toisiaan.

21:55 Torkahdan.

21:56 Herään. Yritän saada uudestaan unta. Epäonnistun.



22:10 Vieressä istuva poika on tosi hyvä matopelissä. Matopeli on jännempi kuin leffa. Yritän katsoa matopeliä vaikuttamatta epäilyttävältä tirkistelijältä.

22:15 Elokuva ei osoita loppumisen merkkejä. Epäilys kalvaa mieltäni. Tarkistan kännykän valossa lehdestä elokuvan keston.

22:16 Mietin, kuinka kertoa seuralaiselleni mahdollisimman hellästi, että elokuva kestää vielä tunnin ja vartin.

22:17 Seuralainen ottaa tiedon vastaan huonosti.

22:18 Talvisodan henki valtaa minut. Kyllä tämä nyt perkele katsotaan loppuun asti saatana.

22:30 Viidennes yleisöstä on poistunut salista.

22:35 Parhaat elokuvat herättävät katsojissa kysymyksiä. Niin tämäkin. Kysyn itseltäni, miksen minä pelaa matopeliä.

22:36 Paljastuu, ettei kännykässäni ole matopeliä. Eikä itse asiassa mitään peliä, koska en ole ladannut niitä. Voi epätoivo. Vanhempi pariskunta poistuu salista, koska bussi lähtee.

23:00 Vieressä istuva poika panee matopelin pois ja pakkaa reppuaan. Mietin, pitäisikö yrittää lainata hänen matopelillistä kännykkäänsä.

23:10 Huomaan, että pystyn koskettamaan kielen kärjellä nenänpäätäni, vaikka luulin, etten pysty.

23:15 Toivon, että elokuva olisi vahingossa merkitty kestämään kymmenen minuuttia todellista kestoa pidempään. Pakkaan toiveikkaana tavarani.

23:27 Huomaan, että elokuva kestää ilmoitettua pidempään.

23:30 Elokuva loppuu. Yleisö poistuu hiljaisena. Lähes jokainen pistää ulkona tupakaksi. Tupakointi on terveellinen harrastus. Yksi tupakka lyhentää elämää kahdeksan minuuttia, yksi Täällä pohjantähden alla lyhentää elämää 196 minuuttia.

23:52 Avaudun elokuvasta Facebookissa. "Näkemättä paska", toteaa ystäväni.

Tagit: elokuva

---

Mätänevän mielen talo

The Fall of the House of Usher
Ooppera

Musiikki Philip Glass
Libretto Arthur Yorinks
Musiikinjohto Harri Karri
Ohjaus Vilppu Kiljunen
Pääosissa Jussi Ziegler, Tuomas Katajala, Sanna Heikkinen



Edgar Allan Poen syntymästä on kulunut 200 vuotta ja Suomalainen kamariooppera juhlistaa tapausta esittämällä Philip Glassin oopperan The Fall of the House of Usher, joka pohjautuu Poen novelliin Usherin talon tuho.

Roderick Usher asuu kaksoissisarensa Madelinen, lääkärin ja palvelijan kanssa vanhassa, mätänevässä sukukartanossa suon keskellä. Roderick on vajoamassa hulluuteen. Hän uskoo, että hulluuskohtaukset, aistien yliherkkyys ja luulotaudin oireet aiheuttaa sisarusten asuma sukutalo. Madelinekin on sairas ja kärsii rajuista tajuttomuustiloista, joiden aikana hän vaikutta kuolleelta. Roderick kutsuu lapsuudenystävänsä, joka oopperassa on nimetty Williamiksi, pelastamaan itsensä talolta ja hulluudelta.

William saapuu taloon ja kohtaa kummituksia tai kuoleman sanansaattajia muistuttavan henkilökunnan. Talo, joka alkaa pian piinata ja syödä Williamia sisältä, on Usherin sisarusten mätänevän ja rapistuvan mielenterveyden symboli. William huomaa, että Roderick, Madeline ja talo elävät jonkinlaisessa sairaassa symbioosissa.

Williamin roolin laulava baritoni Jussi Zieglerin on hahmoista eniten elossa niin ääneltään kuin näyttelemiseltäänkin. Tenori Tuomas Katajala lauloi Roderickin osan tasavahvasti ja oivana parina Sanna Heikkisen sopraanolle, joka soi kauniisti ja rakentaa Madelinen hahmosta hauraan ja pelkojensa riivaaman olentoparan. Miehet kaipaavat kipeästi lisäharjoitusta englannin lausumisessa, vaikka oopperassa ei ääntämisen tarvitse olla niin justiinsa.



Vilppu Kiljusen ohjauksessa mahdollisesti insestisessä suhteessa elävät sisarukset eivät ole hiljalleen menettämässä järkeään, vaan ovat jo melkoisen sekaisin. Roderick tappaa sisarensa hulluuskohtauksen ajamana. Madelinen ruumis pannaan arkkuun ja säilötään kryptaan ennen hautaan laskemista. Katsojalle alkaa selvitä, että Madeline on haudattu elävältä. William tekee ystävänsä hyväksi minkä pystyy, mutta lopulta haluaa vain paeta kauhujen taloa keinolla millä hyvänsä.
Poen novellissa ja Glassin musiikissa kauhu on pään sisässä, Kiljusen ohjaus kuvittaa sen ja selittää yleisölle välillä turhankin selvästi, että hulluja tässä nyt ollaan ja ahdistaa tosi paljon, kässäättekö.

Näyttämöilmeestä on poistettu kaikki goottilaiset ja kauhuromanttiset koukerot ja härpäkkeet, lavasteiksi riittävät koroke, pari tuolia sekä seinille heijastettavat tussiviivat, joita visuaalinen suunnittelija Kimmo Viskari piirtää reaaliajassa. Lavastus on korostetun moderni, mutta puvut viittaavat 1800-luvulle. Ooppera olisi toki sekä Glassin upean, minimalistisen musiikin että tarinansa puolesta istunut myös nykyaikaan, mielialalääkkeiden ja kerrostalomuumioiden luvattuun maahan.

Tagit: ooppera

---

Käärmenainen kapitalistimaassa

The Birdhouse Factory
Sirkus



Nyt olen nähnyt, kuinka farkkuihin pukeutunut nainen seisoo omilla olkapäillään.

Lasvegasilainen uuden sirkuksen poppoo Cirque Mechanics toi Savoy-teatteriin sirkusta, tanssia, näytelmää ja mimiikkaa yhdistelevän kertomuksen tehtaasta ja sen työntekijöistä. Chaplinin Nykyajalle, Rube Goldbergille ja paikoin myös Diego Riveralle kumartava uuden sirkuksen esitys alkaa H. Rosebudin tehtaalta, jota luotsaa tiukka pomo mustassa puvussa, knalli päässä, salkku kädessä ja naama norsunvitulla. Alaisina hänellä on kasa farkkuhaalareihin pukeutuneita työntekijöitä, jotka työnteon lomassa äityvät hillittömyyksiin - ajelevat yksipyöräisillä, roikkuvat liinoissa ja lampuissa, ajelevat german wheelilla ja riekkuvat trapetsilla. Tätä johtaja ei hyväksy, vaan tiuskii alaisensa takaisin töihin.
Työnteon keskeyttää tehtaaseen lehahtanut pikkulintu, joka avaa työntekijöiden silmät. Väliajan kohdalla tehtaassa suoritetaan vallankumous. Klovni/miimikko ryhtyy johtamaan ja entinen pomo pannaan linjastotyöhön. Nimi vaihtuu The Birdhouse Factoryksi ja tehdas alkaa valmistaa värikkäitä koteja pikkulinnuille. Tässä esityksen sanoma: kapitalismin pitää olla kivaa.



Esityksessä on kaksi henkeäsalpaavaa numeroa. Ensimmäinen on Khongorzul Tsevenoidovin käärmenainen-numero. Käärmenaiset ovat aina hämmästyttäviä, mutta Tsevenoidov on omaa luokkaansa, paras käärmenais-esitys jonka olen nähnyt. Tyyppi puraisee kapulaa ja nostaa itsensä suun lihaksilla ylösalaisin ilmaan. Wau.
Toinen on Sagiv Ben Binyamimin ja Aloysia Gavren upea tangon säestyksellä suoritettu pariakrobatianumero, jossa Gavren esittämä estoinen nörtti luopuu putkimies-lookista ja vapautuu upeaksi vampiksi.

Näiden lisäksi nähdään hauskaa ja osin hyvin taitavaa, mutta ei todella upeaa tai huomattavan kekseliästä sirkustelua. Maistiaisia täällä, joskaan kaikki videolla nähtävät numerot eivät saapuneet Suomeen asti. Ihmetelkää käärmenaista!
Pisteet esitykselle siitä, että sirkukselle leimallisesta eteerisyydestä ja sadunomaisuudesta on kerrankin uskallettu päästää irti. Minun puolestani esityksessä olisi saanut olla vieläkin enemmän steampunkkia, rautaa, ruostetta ja Neuvostoliittoa. Kaipasin myös luovempaa musiikin käyttöä. Nyt René Aubry -tyylinen musa jäi suurelta osin tylsäksi tilutteluksi, vaikka tehdas tapahtumapaikkana vaatisi hienoja kilahteluja, kolahteluja, koneiden ääniä ja mökää.

Tagit: sirkus

---

Natsiupseeri, sympaattinen häiskä

Minä olen Adolf Eichmann
Teatteri

Ohjaus Jari Juutinen
Käsikirjoitus Jari Juutinen
Pääosassa Jussi Johnsson



Meissä jokaisessa asuu pieni natsi, argumentoi Jari Juutisen kirjoittama ja ohjaama näytelmä Minä olen Adolf Eichmann. Lahden Teatteri Vanhassa Jukossa ja Lappeenrannan kaupunginteatterissa esitetty näytelmä kävi kahden päivän vierailulla Korjaamolla Helsingissä. Tätä ennen sen ovat nähneet Avignonin teatterifestarin vieraat, Petroskoin festareilta se suljettiin pois tulenaran aiheensa vuoksi.

Tulenarka aihe on siis natsiupseeri Adolf Eichmann, joka organisoi juutalaisten kuljetukset keskitys- ja tuhoamisleireille. Eichmann jäi kiinni sodan loppuvaiheessa, pakeni vankileiriltä ja piileskeltyään ympäri maailmaa asettui Argentiinaan vuonna 1950. Useampikin tiedustelupalvelu ilmeisesti tiesi hänen valehenkilöllisyydestään, mutta vasta Israelin turvallisuuspalvelu Mossad nappasi hänet vuonna 1960. Eichmann hirtettiin vuonna 1962.

Juutisen näytelmässä sympataan Eichmann-parkaa. Logiikka on suunnilleen tämä: Eichmann teki vain työnsä. Hän ei tehnyt mitään laitonta, koska juutalaisten roudaaminen keskitysleireille ei natsi-Saksassa ollut laitonta. Eichmann ei tehnyt päätöstä juutalaisten tuhoamisesta, hän vain totteli käskyjä. Jos hän ei olisi totellut käskyjä, hänet olisi ehkä ammuttu, ja kaasu-uuni-trafiikkia olisi siirtynyt masteroimaan joku toinen. Kukapa meistä uskaltaisi nousta vastustamaan käskyjä, kenties henkensä (tai ainakin ylennyksensä) uhalla?



Kysymystä syyllisyydestä on palloteltu niin kauan kuin maailmassa on kansanmurhia tehty. Jos Eichmann oli syyllinen, eivätkö syyllisiä ole oikeastaan kaikki saksalaiset? Eichmann ehkä organisoi kuljetukset, mutta antoihan asemapäällikkö junille lähtöluvan, ja junatehtaan johtaja antoi käskyn valmistaa junat, ja johtajan vaimo kokkasi päivällistä, jotta mies jaksoi valvoa junien valmistusta. Pitäisikö koko Saksa hirttää? Toisaalta: Jos Eichmann oli syytön, olivat syyttömiä myös hänen esimiehensä, jotka hekin vain tottelivat käskyjä. Göbbels, Himmler ja Göring olisivat saaneet kuulan kallon (tai ainakin potkut), jos olisivat vastustaneet Hitleriä. Onko ainoa syyllinen Hitler?

Näytelmä ei kuitenkaan keskity pureskelemaan tätä kysymystä, vaan antaa yli kaksituntisen puheenvuoron natsiupseerille, joka saa selitellä tekojaan parhain päin.
"Minähän sain yli 150 000 juutalaista ulos Itävallasta!"
- Tosi kiva, mutta juutalaisilta, jotka halusivat poistua maasta, ryöstettiin siinä hötäkässä kaikki omaisuus ja ihmisoikeudet.
"Olisin voinut jatkaa piileskelyä, mutta päätin antautua Mossadille, jotta voisin selittää, miten asiat oikeasti menivät."
- No piileskelit kuitenkin 15 vuotta. Tuskinpa omatunnon kolkuttelu ajoi antautumaan.
"Eivät edes viimeistä pyyntöä täyttäneet ja haudanneet mun tuhkia minne toivoin."
- Saivatko Auschwitzissa murhatut valita hautapaikkansa?

Ja niin edelleen. Näytelmästä syntyy outo fiilis, koska Eichmann esitetään hyväsydämisenä miesparkana, häntä vastustavat (esim. tuomarit) hirviöinä tai pelleinä. No, onhan se kieltämättä freessiä sanoa, että natsit eivät ole pahoja. Vastakkaista näkökantaa on kuultu aika paljon.

Näytelmässä natsimeiningit karnevalisoidaan, mikä on hauskaa. Natsien nuorisojärjestö marssii Village Peoplen Y.M.C.A:n suomenkielisen version
tahdissa (Terveelle nuorisolle laulumme soi/Meil' on kuntoa ja itsetuntoa...), Hitler laulaa tangoa, tanssityttöjen minihamosissa kimaltelevat glitteri-hakaristit ja nahka-asuun pukeutunut pimatsu vetää telkkarissa natsi-showta.
Tosi-tv-osiot ovat kuitenkin näytelmässä turhia - aivan kuin natseista muka pitäisi keinotekoisesti tehdä kiinnostavampia! Erityisen iljettävä on kohtaus, jossa showta vetää viroksi murtava horatsu - miksi, voi miksi piti tällainen halpa ja mauton kikka ahtaa mukaan? Ei kai se lappeenrantalaisistakaan ole hauskaa?

Näytelmän loppupäätelmä on, että jokainen meistä on yhtä paha kuin Adolf Eichmann, koska maailmassa tapahtuu paljon pahaa emmekä tee mitään pysäyttääksemme sen. Ajatelkaa nälkäänäkeviä! Ajatelkaa seksirikollisten uhreja! (Sinänsä huono vertauskohde, että vaikka moneen muuhun syntiin olen ainakin välillisesti syyllinen, seksirikollisuuteen tietääkseni en.)
Emme lopeta julmuuksia, koska vetoamme siihen, ettei yksi ihminen voi tehdä mitään. Niin Eichmannkin vetosi.
Paskat, sanon minä. Ihmisten pahuudessa on aste-eroja.

Tagit: teatteri

---