Terveiset New Yorkista! Täällä rikkaat ovat rikkaita.
Rikkaiden yksi tapa käyttää rahojaan on antaa ne museoille. Tyypillinen tapa on nimetä itsensä mukaan saleja tai käytäviä, superrikkaat ja vähemmän vaatimattomat nimeävät itsensä mukaan kokonaisen museon. Systeemillä saadaan aikaan maailman parhaat museot, mutta sillä on myös hyvin häiritseviä piirteitä.
Tarkastellaanpa aluksi lähemmin vaikkapa Luonnonhistoriallisen museon sponsorointikäytäntöjä. Museo on osittain valtiorahoitteinen, osittain se pyörii lahjoituksilla.
Alimmalla tasolla on ryhtyminen museon tukijaksi, membership. 70 dollarilla vuodessa pääsee ilmaiseksi kaikkiin näyttelyihin, saa museon lehden vuosikerran, 10-15 prosenttia alennusta museokaupan ja kahvilan ostoksista sekä pääsee toisinaan osallistumaan vain jäsenille tarkoitettuihin kiertokävelyihin. Tämä on kuitenkin paarialuokan jäsenyys - kukapa haluaisi olla vain member, kun voi olla supporter ($ 400), sponsor ($ 800) tai friend ($ 1000)? Nämä pääsevät jo vuotuiseen jäsenille tarkoitettuun vuosijuhlaan sekä jäsenaamiaiselle, saavat järjestää lapsensa synttärit museossa ja voivat jättää takkinsa erityiseen, vain jäsenille tarkoitettuun naulakkoon. (Lisää jäseneduista täällä.)
Sitten ovat lahjoittajat, jollaiseksi pääseminen vaatii jo tuhansia, jopa miljoonia dollareita. Museoiden salit, huoneet ja oikeastaan kaikki mahdollinen on nimetty isojen lahjoittajien mukaan - Samuel J. and Ethel LeFrak Theater, Milstein Hall of Ocean Life, Arthur Ross Terrace ja niin edespäin. Koska pelkkä salien nimeäminen ei riitä, voi myös niiden huonekalut nimetä itsensä mukaan. Penkki Samuel J. and Ethel LeFrak Theaterissa maksaa 2500 dollaria, Milstein Hall of Ocean Life:ssa 35 000 dollaria ja Arthur Rossin kattoterassilla 50 000 dollaria. (Veikeä tapa erotella nousukkaat todellisista superrikkaista - jollain on penkki, toisella se sali, jossa penkki sijaitsee.)
Tämä johtaa siihen, että museon on täynnä nimiä. Tyyppejä, joista tiedämme yhden asian: he ovat rikkaita. (Sen sijaan emme voi päätellä, että he ovat upeita tieteenrakastajia, jotka hyvää hyvyyttään lahjoittavat valtavia omaisuuksia museolle. Ison osan lahjoituksesta saa vähentää veroissa, esimerkiksi tuhannen dollarin lahjoituksesta voi vähentää 944 dollaria.)
Muuta emme tiedä, vaikka kysymyksiä herää paljon. Esimerkki: täytetyn manaatin vieressä on lappu, joka kertoo, että se on kunnostettu Magda Thompsonin avokätisellä lahjoituksella. Onko Magda Thompson saanut valita, mikä eläin hänen rahoillaan kunnostetaan? Miksi hän on valinnut juuri manaatin? Onko hän suuri manaattien ystävä? Antaako kukaan rahaa tylsien matojen kunnostamiseen?
Samanlainen käytäntö on muissakin museoissa. Mitkä ovat tällaisen sponsoroinnin hyvät ja huonot puolet?
Hyvät ensin: maailman parhaat museot. Maissa, joissa lahjoituskulttuuri on pisin ja syvin, siis Yhdysvalloissa ja Britanniassa, sijaitsevat maailman parhaat museot. Näissä maissa on riittävästi rikkaita, jotka voivat antaa rahaa museoille. Museot eivät useimmiten pyöri yksinomaan lahjoittajien varassa, vaan museon ylläpitoon osallistuu myös valtio, osavaltio tai kaupunki.
Sitten huonot: ensinnäkin outo vinouma verotuksessa. Hyväntekeväisyyteen annetut rahat voi vähentää verotuksessa, joten samalla kun rikkaat tekevät hyväntekeväisyystyötä, valtio menettää verotuloja. Tämä johtaa siihen, että rikkaat voivat osittain päättää, minne heidän verorahansa käytetään. Köyhät eivät voi.
Toisekseen sponsorointikäytäntö johtaa joskus taiteen sensuroimiseen. Vähän aikaa sitten Washington D.C:ssa sijaitseva National Portrait Gallery poisti näyttelystä David Wojnarowiczin aidsia käsittelevän teoksen Fire In My Belly. Syynä oli se, että vaikutusvaltaiset republikaanit ja katoliset - joista moni oli museon sponsori - painostivat ja uhkailivat museota. Nyt teos on esillä New Museum of Contemporary Art -nimisessä taidemuseossa New Yorkissa. Kävin katsomassa; krusifiksin päällä ryömiviä muurahaisia, heinäsirkkoja, mies vetää käteen. Ihan hieno teos, mutta ei siis mitään poikkeuksellisen moraalitonta tai kauhistuttavaa. Tässä pätkä:
Kolmanneksi sponsorijärjestelmän ylläpito vaatii museoilta yllättävän suuria panostuksia. Lahjoittajien hyysääminen erilaisilla gaaloilla, yksityiskierroksilla, aamiaisilla ja lasten synttäreillä syö rahaa ja työvoimaa. Toki museo jää plussan puolelle, mutta tässä törmätään jälleen ongelmaan lahjoitusten verovähennyskelpoisuudesta.
Neljäs sponsoroinnin häiritsevä piirre on vähän vaikeampi selittää, mutta yritän. Se on rikkaiden ihmisten jatkuva läsnäolo. Lähes kaikki isot museot toimivat sponsoroinnilla, mutta rikkaiden nimiä tulee esiin myös muualla. Keskuspuiston penkeissä on lahjoittajien nimet. Keskuspuistosta voi adoptoida puun ja saada nimensä laattaan puun viereen. Julkisia rakennuksia ja niiden osia nimetään isojen lahjoittajien mukaan. Tämä johtaa siihen, että asiat, joiden pitäisi kuulua ihan kaikille - puut, puiston penkit, kansallisten museoiden kokoelmat - ovatkin yhtäkkiä yhden rikkaan henkilön nimissä. Meidän pitää tuntea kiitollisuutta näitä rikkaita ihmisiä kohtaan. Meitä muistutetaan jatkuvasti siitä, että ilman Oscar Sullivania sinäkään et istuisi siinä penkillä ja katselisi Mary Hartzin sponsoroimaa puuta. Se on sitä paitsi valheellista, koska puistoon käytetään myös julkista rahaa ja Oscar on jo aikaa sitten vähentänyt penkkinsä veroissa.
Mitä mieltä olette? Nousisiko suomalaisten museoiden taso, jos tänne juurrutettaisiin sponsorikäytäntö? (Tällä tarkoitan yksityishenkilöiden sponsoroimia asioita, firmathan sponsoroivat meilläkin jo suurta osaa näyttelyistä.) Pitäisikö lahjoitusten olla verovähennyskelpoisia? Harmittaisiko, jos lähipuiston orapihlaja-aidassa komeilisi Nalle Wahlroosin nimi? Ja ennen kaikkea: minkä eläimen kunnostamisen sinä sponsoroisit?
Entinen prostituoitu Mariska Majoor perusti vuonna 1994 Amsterdamin punaisten lyhtyjen alueelle paikan nimeltä The Prostitution Information Center. Keskuksen tarkoitus on tarjota tietoa prostituutiosta. Tervetulleita ovat prostituoidut ja heidän asiakkaansa, mutta eritoten turistit ja muut seksityöstä kiinnostuneet, jotka haluavat esittää kysymyksiä. Joka lauantai Majoor vetää alueella tunnin mittaisen tutustumiskierroksen, jonka aikana hän kertoo alueen historiasta, toimintatavoista, käytännöistä ja prostituoitujen työstä. Kierroksille osallistuu kuulemma paljon suomalaisturisteja, ja sinne suuntasin minäkin viime lauantaina.
Kierros alkaa Prostitution Information Centeriltä, joka sijaitsee Amsterdamin vanhan kirkon kupeessa keskellä punaisten lyhtyjen aluetta. Niille, jotka eivät ole siellä käyneet, tiedoksi: homma toimii siten, että prostituoidut vuokraavat itselleen työtilan 8-12 tunniksi. Työtiloja on tällä De Wallenin alueella noin 300. Työtila koostuu näyteikkunasta sekä sen takana olevasta pienestä huoneesta, jossa on sänky ja mahdollisesti pari muuta kalustetta. Prostituoidut seisovat näyteikkunoissa, yleensä erittäin vähissä vaatteissa, ja odottavat asiakkaita. Jos asiakas osoittaa kiinnostusta ja prostituoitu hyväksyy, hän avaa näyteikkunan vieressä olevan oven (jonka saa auki vain sisäpuolelta) ja kertoo hintansa. Jos hinnasta päästään yhteisymmärrykseen, siirrytään näyteikkunan taakse pieneen huoneeseen harrastamaan seksiä.
Kierrokselle osallistuu kaksi pariskuntaa sekä muutama naiskaveriporukka. Suurin osa punaisten lyhtyjen alueen vastaantulijoista on yksittäisiä miehiä ja miesporukoita, mutta infokierroksella heitä ei syystä tai toisesta tapaa.
Majoor aloittaa kierroksen istuttamalla yhden kierroksen osallistujista infokeskuksen ikkunaan. Hän sytyttää punaisen valon ja antaa kierroksen osallistujien seurata, miltä homma näyttää prostituoidun näkökulmasta. Se on todella opettavainen näky. Jokainen ohikulkija tuijottaa omalla tavallaan: osa häpeillen, osa halveksuen, jotkut uteliaasti, jotkut itsevarmoina pelimiehinä, muutamat mielipuolisen riettaasti. Ja nyt istutaan vielä vaatteet päällä! Ikkunassa istuminen on uskomattoman avartavaa. Ihmisluonnosta oppii varsin paljon viidessä minuutissa. Sitä voisi jatkaa vaikka kuinka pitkään.
(Majoor järjestää myös erillisiä ikkunassaistumis-workshoppeja, joissa istutaan vähissä vaatteissa ja jotka kuulemma voimauttavat naisia. En kyllä ihan tiedä, miten. Pari päivää sitten ikkunassa oli istunut nainen, jonka tytär oli ostanut tälle ikkunassaistumissession äitienpäivälahjaksi. Aviomies oli lahjoittanut paljastavat hepenet.)
Samalla Majoor kertoo alueen historiasta ja seksibisneksestä tänään. Hän itse aloitti seksityön 16-vuotiaana ja jatkoi sitä 21-vuotiaaksi. Hän kertoi aloittaneensa, koska tarvitsi rahaa ostaakseen koiran. Koira oli kallis. Hän tutustui sattumalta prostituoituun, kuunteli tämän kertomuksia työstä ja päätti tienata taskurahat seksillä. Majoor lopetti, koska työ alkoi käydä ahdistavaksi, ja perusti infokeskuksen.
Kierros jatkuu tutustumisella De Wallenin eri osiin. Naisen markkina-arvo käy nopeasti selväksi: kalleimmalla alueella (taksa 50 euroa per 15 minuuttia) työskentelevät nuoret, hoikat, vaaleat slaavit. Halvimmalla alueella (25-35 euroa per 15 minuuuttia) mustaihoiset, ylipainoiset ja vanhemmat naiset. Majoor osoittelee toimistoja, joista käsin ikkunoita vuokrataan. Hän kiinnittää huomion jokaisen ikkunan yläpuolella olevaan turvavaloon ja sireeneihin, jotka alkavat pitää metakkaa jos prostituoitu painaa sisällä turvanappia. Hän kertoo olevansa huolissaan siitä, että Amsterdam on painostanut kaikkein suurimman ja hyvämaineisimman ikkunanvuokraajan lopettamaan toimintansa - alueen asuntojen arvoa halutaan nostaa vähentämällä ikkunoita, mutta toistaiseksi se ei ole onnistunut. Majoor on sitä mieltä, että ikkunoissa työskentelevät prostituoidut ovat kaikkein parhaassa asemassa, sillä he saavat itse määrätä hintansa, työaikansa ja -tapansa. Hänen mielestään näitä naisia ei saisi ajatella uhreina, vaan voimakkaina naisina, jotka ovat ottaneet elämänsä omiin käsiinsä. Toki monet heistä, eritoten Aasiasta saapuneet perheenäidit, ovat olosuhteiden uhreja, Majoor myöntää.
Majoorin kierros on ihana, koska sen aikana voi kysyä mitä tahansa.
Onko työtiloissa ilmastointi kesien varalle? (On.)
Kuinka suuri osa seksityöläisistä on paikallisia? (Noin viisi prosenttia.)
Mikä on ikäraja? (18 myynnille, 16 ostolle.)
Miten prostituoituja pitäisi katsoa kun kävelee ohi? (Hymyile nopeasti. Ei saa tuijottaa jos ei aio tehdä kauppaa, eikä missään tapauksessa valokuvata.)
Kauanko seksi yleensä kestää? (Useimmat laukeavat 3-4 minuutissa.)
Vaihdetaanko lakanat asiakkaiden välissä? (Ei.)
Yrittävätkö asiakkaat tinkiä hinnasta? (Kyllä, erityisesti kiinalaiset ja turkkilaiset.)
Onko miesprostituoituja? (Harvoja, ja he työskentelevät escort-palveluissa, eivät ikkunoissa.)
Onko käsityksesi miehistä muuttunut työsi takia? (On, huonompaan.)
Toivoisitko, että tyttäresi valitsee saman uran? (En missään nimessä.)
(Majoor vastasi myös moniin muihin kysymyksiin. Jos teille tulee mieleen jokin kysymys, kirjoittakaa se tuohon kommenttiosioon. Saatatte saada vastauksen.)
Kun osutte Amsterdamiin, osallistukaa ehdottomasti Majoorin kierrokselle. Lukekaa myös Majoorin kirjoittama kirja When Sex Becomes Work, joka on opas prostituoiduksi aikoville, mutta erittäin kiehtova teos myös niille, jotka eivät suunnittele uraa seksityöläisenä. Kirjasta selviää esimerkiksi se, miten seksityöläinen laskee arvonlisäveron palveluistaan.
Jos mainokset häiritsevät, ei ole pakko katsoa telkkaria. Ei tarvitse lukea lehtiä eikä kuunnella radiota. Ulkomainonnalta ei kuitenkaan pääse karkuun. Metrotunnelit, ratikkapysäkit, kävelykadut ja aukiot ovat täynnä mainosjulistetauluja. Mainoksia on pakko katsoa, jos meinaa kävellä kadulla.
Ulkomainontaa hoitavan JCDecaux:n nettisivuilla sanotaan ulkomainonnasta seuraavaa:
"Ulkomainontaa ei kuluteta vaan sille altistutaan."
"Kun ihminen liikkuu kodin ulkopuolella, me olemme paikalla. Ulkona ihminen on jatkuvassa vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa ja avoin ärsykkeille."
Aika hyytävää.
Vaikka kadut ovat täynnä maksettuja mainoksia, Helsingissä ei ole yhtä ainoaa luvallista ulkomainospaikkaa, jonne saisi kiinnittää esimerkiksi keikkajulisteita. Millä oikeudella mainostaja on vallannut kadut kaupunkilaisilta?
Aalto-yliopiston opiskelija Elissa Eriksson käsittelee kysymystä taiteellisessa opinnäytetyössään Haluan nähdä muutakin. Idea on pohtia tavallisten ihmisten mahdollisuuksia vaikuttaa siihen, mitä hän näkee kulkiessaan kadulla. Entäpä, jos bussipysäkeiden mainostauluissa esiteltäisiinkin vaikkapa taidetta? Haluan nähdä muutakin -tempauksen ideana on vallata mainostilaa pois kaupallisilta tiedotteilta edes hetkeksi.
23.-29.1. Helsingin bussi- ja ratikkapysäkeille ilmestyy 21 julistetta, joiden tekstissä sanotaan seuraava:
"Haluan nähdä muutakin - 3500* ihmistä halusi vapauttaa tämän tilan viikoksi kaupallisista tiedotteista."
* tuohon 3500:n kohdalle tulee se määrä ihmisiä, joka lopulta osallistuu tempaukseen.
Lisäksi julisteeseen voidaan painaa tempaukseen osallistuneiden omia pieniä viestejä kanssakaupunkilaisille.
Tällä hetkellä noin 3500 ihmistä on Facebookissa ilmoittanut haluavansa osallistua kampanjan rahoitukseen. Suurin osa siitä sulaa pois kun on aika kaivaa kuvetta, mutta kenties jokunen oikeasti jakaa kustannukset, karkeasti arvioiden 8000 euroa (julisteiden painatus 1000-2000 euroa, julisteiden esillepano n. 6500 euroa). Jengiä kerätään vuoden loppuun asti.
Tempausta kritisoidaan Facebookissa siitä, että tempauksessa ostetaan isolla rahalla mainostilaa JCDecaux:lta. Näin ulkomainontafirma käärii voitot tästä ulkomainontaa vastustavasta tempauksesta. Eikö olisi parempi printata isoille papereille omia viestejä ja teipata ne JCDecaux:n mainosten päälle? Tai yksinkertaisesti hajottaa JCDecaux:n taulut? On tuossa pointtinsakin, mutta njääh. Eihän idea ole vastustaa niitä JCDecaux:n tarjoamia valotauluja, vaan sitä, että niissä näytetään vain mainoksia. Siitä hyvästä, että JCDecaux saa pystyttää taulut ja myydä niihin mainoksia, kaupunki voisi aivan hyvin velvoittaa firman näyttämään osassa tauluja taidetta. Tai vaikka niitä keikkajulisteita.
Sain mieheltäni parhaan joululahjan, jota nainen voi toivoa: liput Spider-Man: Turn Off the Dark -musikaaliin. Siispä kohti New Yorkia, showtime on jouluiltana. Toivottavasti. Maailman kallein musikaali on nimittäin ollut isoissa ongelmissa.
Kaikesta päätellen tulossa on jotain sellaista, mitä musikaaleissa ei ole milloinkaan nähty. Ohjaaja Julie Taymor muistetaan naisena, joka mullisti musikaalimaailman ohjaamalla vuonna 1997 The Lion Kingin, joka voitti kaikki palkinnot ja jonka upeudesta herkimmät teatterikriitikot eivät ole vieläkään toipuneet. Musiikin säveltävät U2:n Bono ja The Edge. Homman tuottaa muun muassa Rolling Stonesin ja U2:n jättikiertueista vastannut Michael Cohl. Lavastuksen tekee Broadwayn halutuin mies, Kazakstanissa syntynyt arkkitethti/kuvanveistäjä/lavastaja George Tsypin. Näyttelijöiden lentokouluttajiksi on pestattu Cirque du Soleil. Ja niin edelleen. Kyseessä ei tietenkään ole vain musikaali. Taymor ja Bono haluavat, että show'ta kutsutaan termillä comic book rock opera circus. Projektiin on pestattu tasan parhaat tekijät jotka rahalla saa. Ja sitä rahaa sitten kuluukin. Yksin musikaalin pyörittäminen maksaa miljoona dollaria viikossa.
Erityisen paljon rahaa on pantu lentämiseen. Tekijät haluavat, että Hämis ja viholliset lentelevät livenä samalla tavalla kuin leffassa. Mallia on otettu kameroista, joilla kuvataan jalkapallo-otteluita: kamera (tai ihminen) roikkuu neljän vaijerin varassa, ja sitä voi liikutella vapaasti vaaka- ja pystysuunnassa kovilla nopeuksilla. Ihminen, toisin kuin kamera, tekee lisäksi lentonsa aikana temppuja. Lentäminen onkin tämän musikaalin se juttu. Siihen uppoavaa rahasummaa ei ole paljastettu, mutta Taylor lipsautti haastattelussa, että "30 miljoonalla voisi saada kohtalaisen musikaalin, mutta jos haluamme saada hahmot lentoon, täytyy käyttää 65 miljoonaa".
65 miljoonaa dollaria maksavaa musikaalia on puuhattu vuodesta 2002. Sen ensi-illan piti olla puolisentoista vuotta sitten, ja uudemman kerran marraskuun alussa, mutta erinäiset takaiskut ovat myöhästyttäneet sitä kerta toisensa jälkeen.
Tapahtunut tähän mennessä:
Vuosi 2005. Shown alkuperäinen tuottaja Tony Adams on mennyt The Edgen kotiin, jotta herrat voisivat allekirjoittaa sopimuksen. Kun Edge on hakemassa kynää, Adams kuolee.
Joulukuu 2009. Show on pahoissa rahavaikeuksissa. Kenellekään ei kerrota.
Tammikuu 2010. Ennakoiden pitäisi lähteä pyörimään. Ei toivoakaan, musikaali ei ole lähellekään valmis.
Helmikuu 2010. Tuottajilta on rahat loppu. Musikaalin teko keskeytetään. Bono lukee uutisen lehdestä. Hän taivuttelee tutun tuottajan jatkamaan, ja tämä saakin kasaan puuttuvat 30 (!) miljoonaa.
Huhtikuu 2010. Kaksi kolmesta pääosan esittäjästä ottaa hatkat. Green Gobliniksi kaavailtu Alan Cumming ja Mary Janen rooliin palkattu Evan Rachel Wood "keskittyvät muihin projekteihin".
Syyskuu 2010. Alkaa näyttää siltä, ettei marraskuuksi kaavailtu ensi-ilta toteudu. Taylor on perfektionisti, joka kieltäytyy päästämästä kohtausta käsistään puolivalmiina.
Lokakuun alku. Aikataulu saadaan kursittua kokoon ja näytösten pitäisi alkaa rullata ajallaan.
Lokakuun loppu. Kolme näyttelijää loukkaantuu muutaman päivän sisällä lentokohtausten harjoituksissa. Näyttelijöiden ammattiliitto pysäyttää harjoitukset ja vaatii parempaa työturvallisuutta. Harjoituksia päästään lopulta jatkamaan, mutta deadlinet ovat jo paukkuneet.
Marraskuun alku. Esitykset perutaan.
Marraskuun loppu. Kriitikot kutsutaan ennakoihin, mutta tekniikka pettää pahasti. Tuumaustauko.
Joulukuu. Ennakot pyörivät, mutta esityksiä perutaan yhä. Uusi kaavailtu ensi-ilta on tammikuussa.
11 kommenttia 
Facebook
MySpace
Delicious
Tilaa syöte
Sähköposti
Lisää palveluja...
City Facebookissa
Tilaa uutiskirje
Lähetä palautetta