eilen sinä katsoit minua suoraan silmiin. Olen kaivannut sitä, sillä meillä oli katsekontakti viimeksi vuonna 2001. Seisoin eturivin keskiosassa ja huomasin, että rakastan sinua yhtä palavasti kuin kymmenen vuotta sitten.
Me tapasimme ensi kertaa vuonna 2001, kun saavuit luokseni Jäähalliin. Kohtaamisemme oli tulinen, kulmakarvani kärähtivät ja silmälasini sulivat, mutta kuumotus kasvoillani ei johtunut vain väärin mitoitetusta pyrotekniikasta. Luulin, että olin jo kadottanut repivimmän lemmentuskani, mutta kun sinä ja kitaristisi Richard ja Paul eilen asetitte kasvoillenne tutut liekinheitinnaamarinne ja ammuitte tulta korkealle yleisön päiden ylle, tiesin, että suhteemme on yhä tuore.
Soitit eilisessä konsertissasi enimmäkseen uuden Liebe Ist Für Alle Da -levysi kappaleita. Se ei ole suosikkilevyni. Tähän asti olet laulanut kannibalismista (Mein Teil), nekrofiliasta (Heiraite Mich), elävältä hautaamisesta (Spieluhr) ja pedofiliasta (Hallelujah), mutta nyt olit sanoittanut tylsiä, vaniljaseksiä vähän tuhmasti käsitteleviä kappaleita kuten Pussy. Voi Till.
Surullisinta oli nähdä, kuinka Pussya laulaessasi nolostelit ja naimista kuvaavissa liikkeissäsi ei ollut lainkaan potkua. Mielessäni palasin vuoteen 2004, konserttiisi samaiselle Hartwall Areenalle. Sillä kertaa sentään ohjasit kosketinsoittajasi Flaken nelinkontin lavan keskelle kesken Bück Dich -kappaleen, revit auki hänen housunsa, kaivoit omasta sepaluksestasi valtaisan dildon ja aloit suihkia valkoista nestettä Flaken ja minun päälleni. Minun päälleni! Voi Till, se oli herkkää. Sydänkäyräni sai eloa vasta Pussyn loppupuolella, kun nousit jättimäisen penistykkisi selkään, ajelit sillä pitkin lavan reunaa ja suihkit saippuavaahtoa päälleni. Minun päälleni! Voi Till. En pese näitä silmälaseja enää koskaan.
Lavapersoonaksesi olet valinnut vähämielisen jättiläisen, mutta me molemmat tiedämme, ettet oikeasti ole sellainen. Herkkä puolesi pääsi esiin Frühling in Paris -kappaleen aikana. Lauloit sen silmät kiinni ja lausuit ranskaa tavalla, joka saisi esikuvasi Édith Piafin kastelemaan joko silmäkulmansa tai pikkuhousunsa.
Et ole täydellinen, mutta se ei haittaa minua. Lupaan olla koskaan puhumatta epäonnistuneesta uimarinurastasi tai luokattomasta näyttelijänsuorituksestasi saksalaissa lasten tv-elokuvassa Amundsen, der Pinguin. Me molemmat tiedämme, että uimarin vartalosi on päässyt plösähtämään viimeisten kahden vuoden aikana. Lähestythän jo 50 ikävuotta, mikä oli tuskallisen selvää konsertin aikana. Sait silti minut haukkomaan henkeäni alastoman ylävartalosi edessä (eritoten silloin, kun tuohon ylävartaloon on kiinnitetty viiden metrin tultasyöksevät siivet ja sinä laulat enkeleistä.) Odotin kuuluisaa Till-Hammer-tanssiasi, jossa kyyristyt nahkahousut pingottuen kaksinkerroin ja hakkaat reittäsi rumpukompin tahtiin, konsertin loppuun asti, eikä pyllysi, kaikella kunnioituksella, ollut entisellään.
Vartalosi muutos ei haittaa minua, sillä tiedän, että se johtuu irtokarkeista. Saksojen yhdistyessä vuonna 1989 käytit itäsaksalaisten saaman tervetuliaisrahasi kokonaisuudessaan irtokarkkeihin, eritoten viinikumeihin. Ja Till, voitko uskoa, viinikumit ovat minunkin herkkuani! En ole kummoinen kokki, mutta rakas Till, meidän kodissamme ei koskaan tule olemaan puutetta viinikumeista.
Tämän vuoden Helsinki Burlesque Festivalin pääjuhla biletettiin 6.2. Gloriassa. Teemana oli aikakone ja yleisö todella panostanut asuihinsa. Oma 1880-luvun ylhäisönaisen hame ja korsetti -yhdistelmäni ei kotona näyttänyt varsinaisesti vaatimattomalta, mutta hävisi nopeasti anteliaiden rokokooluomusten ja terhakkaiden sci-fi-asujen joukkoon. Erityisen upea oli Rosa Meriläisen puku, joka oli kopio valkoisesta suikalehaalarista, jota Milla Jovovich käytti The Fifth Elementissä. No joo, myönnetään, erityisen upea ei ollut asu, vaan sen sisälle laitettu kroppa. Oma asuni kuitenkin ansaitsi minulle itse kirjailija Vivienne VaVoomin antaman burleskinimen. Tästä lähtien olen tuleva tunnetuksi nimellä Countess Noir.
Ja ne esiintyjät! Yhden illan aikana lavalle nousi kiitettävä osa koko maailman burleskiskenen Hall of Famesta. Tähtenä loisti 65-vuotias burleskiveteraani Satan's Angel, jonka palavien tasselien pyöritys aiheutti 110 desibelin melutason. Noin viidenkymmenen vuoden kokemuksella rouva lausui, että hän on Suomessa nähnyt kaikkein aidointa, iloisinta ja lähimmäksi alkuperäistä burleskia pääsevää meininkiä koko maailmassa. The World Famous BOB esitti kuuluisan martininumeronsa, jossa hän sekoittaa martinin rintojensa (valtavien, upeiden, häikäisevien rintojensa) välissä ja poimii lopuksi juomaan oliivit pikkupöksyistään. Oma lempparini oli Major Suttle-Teasen ja Count YoungbloodinThe Brokeback Mountain -esitys, joka paitsi huudatti, myös horjutti miesyleisön heteroutta. Outo-osastoa edustivat kaksimetrinen homojänis ja Alternative Miss World 2009 -voittaja Fancy Chancen Liisa Ihmemaassa.
Martinit rinnuksilla:
Kotimaiset Bent van der Bleu sekä Mimi de FrouFrou ja Lafayette Lestrange eivät jääneet tippaakaan kansainvälisten esitysten varjoon. FrouFroun ja Lestrangen hurjan hyvässä showssa käsiteltiin 50-luvun yhdysvaltalaista kotirouva-imurikauppias-draamaa ja Kuuban ohjuskriisiä. Esityksessä, jossa ideana on ottaa vaatteet pois, ei useinkaan näe poliittista sanomaa.
Yleisö oli kovasti mukana kuten asiaan kuuluu. Kaikkein ammattitaitoisimpien - joku sanoisi kaupallisimpien - esiintyjien kohdalla kuitenkin kuului mutinoita. Ihanat Miss Polly Rae and her Hurly Burly Girlys aiheuttivat kanssayleisössä oikein vastalauseryöpyn: no kai noi nyt osaa kun ne tekee tota rahasta, toihan on enemmän strippausta kuin burleskia, noi nyt varmaan treenaavatkin monta tuntia päivässä. Mitä sitten? Ei kai ammattimaisuus ole burleskissakaan mikään synti? Vai johtuiko marina siitä, että kyseessä oli viisi yleisellä standardilla huimaavan kaunista, hoikkaa, lahjakasta naista? Kauhistus, ei kai burleskipiirien naisyleisöön (arviolta 70 % kävijöistä) ole iskenyt kateus?
Burleskin ideaan kuuluu, että lavalle nousevat kaikennäköiset, -kokoiset ja -muotoiset esiintyjät. He kaikki ovat seksikkäitä, heille hurrataan ja ulvotaan ulkonäöstä riippumatta - tai pikemminkin juuri sen takia. Suurin ero strippauksen katseluun on omalla kohdallani se, että burleskiesityksessä ovat läsnä mielikuvitus ja itseironia, yleisön katseet ylistävät eivätkä alista esiintyjää eikä esiintyjän puolesta tule paha mieli.
Lähtökohta siis on, että kaikista esiintyjistä pidetään, koska yksi burleskin tarkoituksista on haastaa ulkonäkönormeja ja sitä, minkä näköisellä henkilöllä on oikeus ottaa vaatteet pois julkisesti.
Muttamutta. Onko kaikista esityksistä pakko pitää? Vaikka bileiden esiintyjät olivat pääasiassa hyviä, nähtiin lavalla pari todella onnetonta räpellystä, jotka saivat kiemurtelemaan myötähäpeästä. Onko minulla oikeus kritisoida niitä? Kunnioitan esiintyjää, mutta onko minun kunnioitettava myös surkeaa esitystä? Tietynlainen kotikutoisuus kuuluu genreen ja hyvä niin. Mutta jollei esityksiä saa kritisoida, ei niistä ikinä tule parempia. Ja onhan burleskin itsensä etu, jos esitykset ovat hyviä.
Keskustelin aiheesta burleskiaktiivin kanssa. Hän totesi, että nouse itse lavalle ja tee paremmin. Kyllä, burleskin idea on se, että kaikki saavat nousta lavalle. Mutta kyllä minulla nyt, helvetti soikoon, on oikeus kritisoida tai ylistää vaikkapa elokuvaa ilman, että teen itse paremman. Sanottakoon se nyt tässä silläkin uhalla, että minut kuristetaan höyhenpuuhkalla: kaikki burleski ei ole hyvää burleskia. Lisää hyviä esityksiä ja vähemmän huonoutta tähän(kin) lajiin!
Tässä vielä 65-vuotiaan Satan's Angelin tyylinäyte:
Ohjaus: Michael Madsen
Käsikirjoitus: Michael Madsen, Jesper Bergmann
Kuvaus: Heikki Färm
Viime viikon dokumenttielokuvafestivaali Docpointin vaikuttavin teos oli suomalais-tanskalainen Into Eternity. Elokuva käsittelee Onkaloa, Eurajoen peruskallioon louhittavaa ydinjätteen loppusijoituspaikkaa. Sinne, puolen kilometrin syvyyteen, on tarkoitus haudata Suomen tuottama ydinjäte, joka on tappavan vaarallista vielä kymmenien tuhansien vuosien kuluttuakin.
Onkalon pitäisi säilyä koskemattomana 100 000 vuotta. Se on ihan helvetin pitkä aika. Mikään ihmiset tekemä asia ei ole säilynyt edes kymmenesosaa tuosta ajasta. Pyramidit rakennettiin 4500 vuotta sitten. Sata tuhatta vuotta. Kelatkaa.
Dokumentissa Onkalon rakentamisesta vastaavat asiantuntijat ja ydinenergiaan perehtyneet viranomaiset pohtivat, miten ihmeessä on mahdollista rakentaa jotain, joka säilyy sadan tuhannen vuoden päähän. Vastaus on karmiva: ei se varmaan olekaan mahdollista, mutta yritetään nyt silti. Jo luolaston rakentamisen on arveltu kestävän 2100-luvulle. Aika uskalias rakennusprojekti ottaen huomioon, että sataan vuoteen on mahtunut muun muassa kaksi maailmansotaa ja Suomi-nimisen valtion syntyminen. Toisaalta, rakennettiin niitä katedraalejakin aikoinaan satoja vuosia.
Sata tuhatta vuotta on sen sijaan enemmän kuin yksikään ihminen voi käsittää. Asiantuntijat pohtivat selviä uhkia, kuten seuraavaa jääkautta, jota odotetaan siinä 60 000 vuoden kuluttua, maankuoren liikkeitä ja rapautumista. Sitten on vielä tsiljoona uhkaa, johon ei osata varautua. Suurin uhka on ihmisen uteliaisuus, joka on peruskalliotakin vankempi asia.
Miten viestittää ihmisille (tai mitä olentoja lajistamme silloin onkaan kehittynyt), että älkää tulko tähän paikkaan, älkää avatko näitä ovia, te kuolette jos astutte sisään, täällä vaanii kuolema jota ette voi nähdä, haistaa, maistaa, kuulla tai tuntea, VAARA?
Asiantuntijoiden ehdotukset ovat toinen toistaan tyhmempiä. Tarkoitus on
1. Kirjoittaa viesti vaarasta kaikilla YK:n kielillä isoon kivitauluun.
2. Viestiä vaarasta symboleilla, kuten pääkallolla ja ydinsäteilymerkillä.
3. Käyttää kuvia, esimerkiksi Edvard MunchinHuutoa.
Ymmärrätte varmaan ongelman. Emme tiedä, miten sadan tuhannen vuoden kuluttua viestitään - ihminen oppi puhumaan noin 50 000 vuotta sitten. Jos tulevaisuuden ihmiset kykenisivät jotenkin tulkitsemaan viestimme (itsehän emme osaa lukea edes niitä 4500 vuoden takaisia hieroglyfeja), se korkeintaan innostaisi murtautumaan sisään yhä kiihkeämmin. Jos jossain muinaisessa rakennuksessa sanotaan, että sisään ei kannata mennä, siellä vaanii vaara, ovat hakut ja lapiot esillä nopeammin kuin egyptiläinen ehtii huutaa "faaraon kirous!"
Dokumentissa pohditaankin, kumpi on vaarallisempaa: yrittää säilyttää tietoa Onkalosta sukupolvelta toiselle (mielestäni voitaisiin harkita salaseuraa, jolla on pentagrammin muotoon sijoitetut viisi ylellistä loossia Pariisissa ja jonka tehtävä on siirtää tietoa aina vanhimman pojan vanhimmalle pojalle) vai toivoa, että Onkalo unohdetaan ja että kukaan ei tulevina vuosituhansina osu vahingossa Eurajoen perukoille kaivelemaan. Kumpikin on hirvittävän epävarma tapa estää ihmisiä astumasta Onkaloon. Ainoa toivo on se, että tulevat sukupolvet keksivät tavan neutraloida ydinjätteen säteily. Mutta emme me voi laskea sen varaan, mehän olemme energian käyttäneet, siispä olisi asiallista huolehtia myös omista paskoista. Vaihdanpa ensitöikseni norppasähköön.
Jos ihmiskunta on sadantuhannen vuoden päästä taantunut kivikaudelle, no problem - Onkaloon ei päästä. Jos kyseessä on huomattavasti meitä kehittyneempi sivilisaatio, no problem - he varmaan osaavat varoa. Mutta jos kyseessä ovat jampat, jotka osaavat kaivaa mutta eivät tajua vaaraa (niin kuin me), kylvää Onkalo kuolemaa.
Maddsen ei käsittele dokumentissa sitä, että kuinka yksityisellä firmalla voi olla oikeus jättää satatuhatvuotinen myrkyllinen perintö. Sen sijaan tehdään selväksi, että jos Onkalo onnistuu, se saattaa hyvinkin olla ainoa asia, joka sivilisaatiostamme jää jäljelle. Luolasto täynnä tappavaa jätettä. Kiva lahja tuleville sukupolville.
10 kommenttia 
Facebook
MySpace
Delicious
Tilaa syöte
Sähköposti
Lisää palveluja...
City Facebookissa
Tilaa uutiskirje
Lähetä palautetta