Kulttuuri

Tanssivia munkkeja, mut ei sit mitään politiikkaa

Sutra
Tanssi

Koreografia: Sidi Larbi Cherkaoui
Visualisointi: Antony Gormley
Tanssi: Ali Thabet ja Shaolin-temppelin munkit
Musiikki: Szymon Brzóska, Alies Sluiter, Olga Wojciechowska, Laura Anstee, Coordt Linke



Otetaan 16 täysikasvuista shaolin-munkkia ja yksi pieni. Otetaan belgialais-marokkolainen koreografi, puolalainen säveltäjä ja brittiläinen taiteilija (Antony Gormley, sama jätkä joka väsäsi keväällä sen ison savikuution Kaisaniemenpuistoon). Saadaan tanssiteos, jossa itä ja länsi tappelevat, sekoittuvat, yrittävät tulla toimeen toistensa kanssa ja joskus onnistuvat.

Shaolin-munkit ovat tuotteistaneet itseään menestyksekkäästi viimeiset kymmenen vuotta. Tuloksena on yleensä kullan ja punaisen väreissä kiiltelevä show, jossa munkit potkivat toistensa sixpackeja ja hyppivät yhdellä jalalla keihään terällä. Sellaista oli tullut katsomaan 25 % yleisöstä. Kun munkit potkivat, tuo 25 % antoi aplodit, jotka häiritsivät 70 prosenttia yleisöstä. Tämä 70 % muodostui jäykkäniskaisista täti-ihmisistä, jotka olivat tulleet katsomaan nykytanssia, joka on hieno ja vakava asia. Molemmille ryhmille riitti esityksessä katsottavaa ja taistelutaidoista tuli saumaton osa nykytanssiesitystä.

Vastakkain ovat munkkien saumattomasti toimiva kokonaisuus ja yhden länkkäritanssijan individualismi. Länkkäristä olisi mahtavaa olla eksoottinen idän ihme, munkit kokeilevat elämää länkkärien valeasuissa. (Kung-fu-potkut ovat muuten älyttömän siistejä kun potkijalla on puku päällä.) Useimmiten ei onnaa. Identiteettikriisiä kuvastaan potkimalla isoja puulaatikoita, kiipeilemällä niissä, rakentamalla niistä muodostelma ja kaatamalla aina uudestaan. Joo, ei kuulosta järin kiinnostavalta, mutta oli kumminkin. Samaa riemua kuin legorakennelmien kanssa paitsi isompana.



Tanssija Ali Thabet totesi myöhemmin, että munkkien kanssa oli kiva työskennellä, koska heillä ei ollut länkkäritanssijoiden egoa. Ongelma kuulemma oli se, että yleisö ei juuri munkkeja kiinnostanut. Höpön löpön sanoo tarkastaja, 12-vuotiaalla pikkumunkilla oli show-miehen elkeitä riittävästi koko kollektiiville.

Esityksen jälkeen järjestettiin keskustelutilaisuus, jossa Juhlaviikkojen tanssiohjelmiston taiteellinen neuvonantaja Kenneth Kvarnström mokasi itsensä ja edustamansa Juhlaviikot.
Yleisöstä esitettiin täysin asiallinen kysymys: onko teoksella jokin poliittinen sanoma? Kvarnström pillastui ja alkoi paniikinomaisesti hokea mantraa: tällaisia kysymyksiä ei suvaita! Sama laulu jatkui toisen kysymyksen kohdalla: millaista on olla munkki sosialistisessa maassa? Kvarnström kieltäytyi kääntämästä kysymystä, sätti kysyjää, sortui suomettumiselta haiskahtavaan sensuuriin ja teki itsestään naurettavan.
Vinkkejä vastaisuuden varalle:
- Anna esiintyjien itsensä kertoa, onko teoksessa poliittinen sanoma.
- Tiedustele esiintyjiltä etukäteen, onko jotakin aihealuetta, josta he eivät halua puhua. Jos on, kerro siitä kohteliaasti yleisölle etukäteen.
- Mieti ohjelmaa kasatessasi, onko esiintyjillä sellaisia kytköksiä, jotka eivät kestä päivänvaloa.

Tagit: tanssi

---

Peppi on pelimies

Compañia Kaari Martinin Peppi Pitkätossu
Tanssi

Koreografia: Kaari Martin
Sävellys: Roni Martin
Esiintyjät: Katerina Giannakopoulou, Katja Lundén, Kaari Martin, Roni Martin, Rafael Jiménez "Falo" ja Juan Antonio Suárez "Cano", Mariana Colladolla, Maija Lepistö



Flamencon ja Pepin kohtaaminen kuulostaa mahtavalta. Pepissä on samaa hurjuutta ja energiaa, toisaalta herkkyyttä ja itseironiaa kuin flamencossa parhaimmillaan. Compañia Kaari Martin on Suomen kuuluisin kokoonpano ja vientituote maailman nykyflamencomarkkinoille. Näistä aineksista pitäisi tulla kymppiplus ja papukaijamerkki, mutta homma jää kahdeksikkoon.

Roni Martinin musasta ja koko porukan tanssista tulee täydet pinnat. Tyypit osaavat hommansa, tarkastaja nojautui taaksepäin ja nautti. Poliisien hönöt hahmot ja naapurin tätien kahvikupinkalisteluflamenco tanssittiin erityisen taiten ja itseironiaa oli ilmassa.

Jokin kuitenkin mätti. Kaari Martinin tanssima Peppi ei ole mikään pikkutyttö, vaan selvästi nuori nainen, kontrolloitu ja erittäin tietoinen kehostaan. Peppi ei paljoa hassuttele, vakavalla naamalla mennään läpi teoksen.
Pepin hahmo on traaginen, yksinäinen tyttö, joka ei sopii omaan nyrjähtäneeseen todellisuuteensa, mutta ei osaa elää muiden ihmisten kanssa. Mutta kamoon! Jos tyypin nimi on Peppilotta Sikuriina Rullakartiina Kissanminttu Efraimintytär Pitkätossu, ei naama voi olla koko iltaa norsunvitulla. Lyhyesti sanoen esitys olisi saanut olla hauskempi.

Ruudolfin tekemiä räpäytyksiä olisi kuunnellut enemmänkin. Ne olivat ainoa asia, joka teoksessa muistutti kirjojen Pepin iloisesta anarkiasta, jota lapset fanittavat ja aikuiset paheksuvat. ”Peppi ei mee kouluun, Peppi on pelimies.”

Rosa Liksomin lavasteet olivat hurjan herkulliset ja Euroviisu-valaisija Mikki Kuntun valaistus oli taianomainen. Visuaalisuuden huipensi Erika Turusen järjettömän hieno puvustus.

Tarkastajan suosikkikohtaus, häränkesyttäminen, oli koreografialtaan silkkaa karkkia. Takarivistä tosin kuului ”Äiti, mikä toi on, mikä toi on?”. Kuului muuten monessa muussakin kohtaa – ehkä teos oli pienimmille pilteille liian vaikea. Toisaalta kannatan sitä, että lapset viedään alusta asti sellaisen taiteen pariin, jota ne eivät välttämättä tajua. Siinähän oppivat.



www.companiakaarimartin.fi

Peppi Pitkätossu
15.10. Savoy-Teatteri, Helsinki

Peppi pistää Flamencoksi!
7.11. Kanneltalo, Helsinki
12.11. Stoa, Helsinki
14.11. Malmitalo, Helsinki
21.11. Vuotalo, Helsinki

Tagit: tanssi

---